Facebook

Jaa tämä sivu Facebookissa!

Kannabiksen vapauttamisen historia, osa 8


 << edellinen osa | seuraava osa >>  |  osa 1  |  2  |  3  |  4  |  5  |  6  |  7  |  8  |  9  |  10  | 11


4. Vietnamin sodasta huumesotaan

4.1. Nixon julistaa huumesodan

Sinun täytyy ymmärtää se tosiseikka, että mustat ovat Amerikan todellinen ongelma. Ratkaisu on rakentaa sellainen järjestelmä, joka perustuu tälle seikalle mutta heidät pitää hoidella niin, ettei sitä kukaan huomaa. - Nixon neuvonantajalleen Haldemanille vuonna 1971

Toisen maailmansodan jälkeen USA oli maailman mahtavin valtio, joka oli päättänyt luopua ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä eristäytymisen politiikastaan. Se edusti vapaata maailmaa totalitaarisia yhteiskuntajärjestelmiä vastaan ja tämän korostamiseksi presidentti Harry Truman loi Loyalty Program -ohjelman, jonka perusteella kaikki ”totalitaaristen ajatusten kannattajat” voitiin sulkea keskitysleireille. Vuonna 1947 säädettiin National Security Act, jolla luotiin kansalliselle turvallisuusbyrokratialle puitteet ohittaa normaalit lain ja kongressin valvovan silmän rajoitukset.

DiktaattoritKorean sota (1950 - 1953) lisäsi kansallistunteen paloa, jonka synnyttämää ideologista inkvisitiota eli epäamerikkalaista toimintaa tutkivaa komiteaa alkoi johtamaan senaattori Joseph McCarthy. Hänen oikea kätensä tässä toiminnassa oli vasta valittu senaattori Richard Nixon (1913 - 1994). Nixon oli aiemmin toiminut USA:n järjestäytyneen rikollisuuden johtajan Meyer Lanskyn (1902 - 1983) neuvonantajana. Vuonna 1952 toisen maailmansodan sankarikenraali Dwight Eisenhower valittiin republikaanien presidenttiehdokkaaksi ja hän valitsi 39-vuotiaan Nixonin varapresidentikseen. Parivaljakko voitti vaalit ja kun Eisenhower sai sydänkohtauksen vuonna 1955, tuli Nixonista voimahahmo valtakunnan politiikassa. (Escohotado 1999, 106 - 107)

Anslingerin painostamana kongressi sääti vuonna 1951 Boggs Act -lain, jonka mukaan ensimmäisestä huumeiden hallussapidosta kiinnijäämisestä piti langettaa kahden vuoden vankeusrangaistus riippumatta takavarikoidun huumeen laadusta tai määrästä, eli tuomareilta vietiin valta säätää rangaistus suhteessa tuomittavaan tekoon. Vuonna 1954 Anslinger julisti ”vakavan huumeongelman olevan edelleen olemassa” ja että kommunistien salaliitto salakuljetti maahan opiaatteja Euroopasta ja Kaakkois-Aasiasta. Anslingerin toimiston väki lisääntyi vuodessa 300:sta 3000:een. Vuonna 1956 säädettiin uusi Narcotics Control Act, joka nosti ensimmäisestä kiinnijäämisestä langetettavan rangaistuksen viiteen vuoteen sekä määräsi kuolemanrangaistuksen sellaiselle täysi-ikäiselle, joka myi heroiinia alaikäiselle. (Escohotado 1999, 104 - 105)

Laittomat huumemarkkinat alkoivat kukoistaa toisen maailmansodan aiheuttaman laman jälkeen kiristyvän lainsäädännön nostaessa huumeiden hintoja ja vuonna 1957 USA:n järjestäytynyt rikollisuus järjesti ns. Appalakkien kokouksen, jossa päätettiin siirtyä suurten huumemäärien salakuljettamiseen käyttämällä diktaattori Batistan hallitsemaa Kuubaa välivarastona. Vuonna 1956 USA:ssa vangittiin heroiinin hallussapidosta alle 1000 ihmistä, mutta vuonna 1960 määrä oli noussut yli kymmenkertaiseksi ja arvioiden mukaan vapaana olevien narkomaanien määrä ylitti 50000. Mutta yhtään varsinaista isojen määrien kauppiasta eli huumekunkkua ei vangittu, aivan kuten alkoholin kieltolain aikana, jolloin Al Caponekin joutui vankilaan vasta verorikoksista syytettynä. (Escohotado 1999, 107)

Richard Nixon hävisi vuoden 1960 presidentin vaaleissa demokraattien John F. Kennedylle, jota pidettiin parempana TV-esiintyjänä. Mutta 60-luvun lopussa hän tuli takaisin entistä vahvemmissa asemissa ja valittiin vuoden 1968 vaaleissa presidentiksi ja hänen kautensa alkoi vuonna 1969.

John F. Kennedyn salamurha Dallasissa Teksasissa vuonna 1963 kärjisti sisäpoliittisia ristiriitoja. Kansalaisoikeusliike radikalisoitui, rotumellakoita levisi ympäri maata ja kaikki alistetut ryhmät nousivat vaatimaan oikeuksiaan. Virkavalta vastasi tähän militarisoimalla oman toimintansa. (Booth 2004, 211)

Vuoden 1964 presidentinvaaleissa senaattori Barry Goldwater keskittyi kampanjassaan nouseviin rikollisuuslukuihin, mihin presidentiksi valittu Lyndon Johnson vastasi nostamalla rikollisuuden valvonnan liittovaltion asialistalle. Perinteisesti USA:ssa tämä oli kuulunut osavaltioiden eikä presidentin tehtäviin, mutta 1960-luvulla pidäkkeet liittovaltion sekaantumiselle olivat haihtuneet. Kun Johnsonin hallinto oli tehnyt alkuvalmistelut, ei Nixonin hallinnolla ollut mitään pidäkkeitä liittovaltion vallan kasvattamiseksi rikollisuuden varjolla. USA:n sisäpolitiikka vaikutti huumepolitiikan kehitykseen. (Nadelman 1993, 106)

Kun Nixon valittiin vuonna 1968 presidentiksi, olivat huumeiden käyttö ja sen aiheuttama yhteiskunnan rappio nousemassa kansakunnan yleiseen tietoisuuteen Yhdysvalloissa ja lisäksi Nixonin vaaliteemana oli lain ja järjestyksen palauttaminen yhteiskuntaan. Yksikään presidentti ei ole ylittänyt Nixonia huumeiden vastaisuudessa: Nixon julisti 17.6.1971 huumeiden käytön olevan yhteiskunnan uhka numero yksi ja huumeriippuvuuden saavuttaneen ”kansallisen hätätilan mittasuhteet”. Hän pyysi kongressilta 84 miljoonaa dollaria ”hätätoimenpiteisiin”. (Musto 1987, 254)

USA peri Vietnamin sodan Ranskan siirtomaavallalta


Kent State MassacreUSA oli 50-luvulta saakka salaa sekaantunut Ranskan Vietnamissa käymään siirtomaasotaan Ranskan hävittyä vuonna 1954 Dien Bien Phun laaksossa käydyn taistelun paremmin motivoituneelle vapautusliikkeelle. Vuonna 1964 presidentti Johnson käytti Tonkininlahdella sattunutta yhteenottoa amerikkalaisen hävittäjän ja pohjois-vietnamilaisten torpedoveneiden välillä tekosyynä sodan julistukselle Pohjois-Vietnamille. Myöhemmin tämä välikohtaus osoittautui USA:n armeijan järjestämäksi provokaatioksi, mutta presidentti Johnson oli jo päättänyt lähettää yhä enemmän joukkoja ja varusteita maahan. Sodasta tuli ensimmäinen TV-sukupolven sota, jota saattoi seurata olohuoneesta käsin.

Marihuana sai käyttäjänsä tuntemaan olonsa hyväksi ja hyväntahtoiseksi, mikä teki käyttäjistä taipuvaisia väkivallattomaan toimintaan. Flower power eli kukkaisvalta merkitsi yhteyden tunnetta luonnon perusvoimien kanssa, mikä oli täysin vastakkainen ihmiskunnan tuhoaville voimille. Vietnamin sodasta tuli uuden nuorisoliikkeen kapinan kohde, ja hippiliike ja rauhanliike sulautuivat toisiinsa, niin että yhteiskunnan päättäjät alkoivat samaistaa marihuanan käytön ja sodan vastustamisen toisiinsa. (Booth 2004, 214 - 216, 222 - 223)

YippieflagValtaapitävien reaktio oli tuttu: vastarinta ja mielenosoitukset tukahdutettiin yhtä rajusti kuin epädemokraattisissa valtioissa. Vuonna 1970 toukokuussa Kentin yliopistossa Ohiossa kansalliskaarti ampui neljä opiskelijaa sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Mielenosoitukset, niiden väkivaltainen tukahduttaminen ja joidenkin kansanjohtajien murhat radikalisoi osan rauhanliikkeestä, mistä sai alkunsa vuonna 1966 Kaliforniassa perustettu afro-amerikkalaisen väestönosan Mustat pantterit -liike. Vuonna 1967 perustettu yippie-liike, jipit, mikä tulee sanoista Youth International Party, oli hippejä radikaalimpi nuorten ja opiskelijoiden liike. Lisäksi vuonna 1972 sai alkunsa zippie-liike eli zipit, jotka halusivat vapauttaa kaiken ja saattaa kaiken ilmaiseksi ihmisten saataville.

Vietnamin sodassa marihuanan ja muiden huumeiden käytön levisi laajalle armeijan keskuudessa. Arvioiden mukaan jopa puolet Vietnamissa taistelleista olisi käyttänyt kannabista siellä ollessaan ja moni jatkoi käyttöä palattuaan USA:han. Vietnamin sodan aiheuttama tavaraliikenne avasi salakuljetukselle myös uusia mahdollisuuksia. (Booth 2004, 223, 240 - 241)

Amerikkalaissotilaat polttamassa marihuanaa haulikolla Vietnamissa:



Rangaistuksista ja propagandasta huolimatta marihuanan käyttäjien määrä oli noussut 1930-luvun kymmenistä tuhansista miljooniin: vuonna 1969 USA:ssa arvioitiin olevan jo 12 miljoonaa marihuanan käyttäjää. Marihuanapidätykset seurasivat kehitystä: vuonna 1965 Yhdysvalloissa pidätettiin marihuanan takia 18 000 ihmistä, mutta vuonna 1970 jo 188 000.

Operaatio Intercept ja vuoden 1969 legendaarinen marihuanapula


LifemagaMarihuanan käytön ja jakelun mittakaava USA:ssa tuli julkisuuteen Nixonin määräämän operaation Interceptin (kaappaus) epäonnistuttua täydellisesti hänen virkakautensa ensimmäisenä vuonna. Operaatio perustui sille oletukselle, että Meksiko on USA:ssa käytettävän marihuanan päätuottajamaa ja hallitus kykenee sulkemaan rajan niin, ettei sen läpi pääse mitään. Operaatio alkoi 21.9.1969, jolloin Meksikon marihuanasadon arveltiin olevan kypsä salakuljetettavaksi.

Rajaliikenne oli jo tuolloin hyvin vilkasta kymmenien tuhansien autojen suunnatessa viikonlopun viettoon Meksikon puolelle rajanylityspaikoissa, joissa oli jopa kaksikymmentä autokaistaa. Operaation alussa päästrategia oli tutkia jokainen kulkuneuvo kolmen minuutin ajan. Kymmenen päivän kuluttua valitusten yltyessä ajoneuvojen tarkastuksia harvennettiin. Meri- ja ilmaliikennettä vain tarkkailtiin. Maarajoilla jäi kiinni vain pieniä määriä, koska ammattimaiset salakuljettajat kuljettivat isompia eriä meritse, rahtitavaraan kätkettynä lentokoneilla ja he myös osasivat odottaa maarajoilla sen kaksikymmentä päivää, minkä operaatio sitten kesti.

Koska USA:n oma tuotanto ei ollut pysynyt lainkaan marihuanan kysynnän kasvun perässä, aiheutti operaatio Intercept lyhytaikaisen marihuanapulan samalla, kun kaikkia muita huumeita oli markkinoilla. Tutkimuksen mukaan tuona aikana 80% marihuanan käyttäjistä lisäsi muiden aineiden kuten alkoholin käyttöä.

Markkinoille alkoi tulla runsaasti vahvaa vietnamilaista marihuanaa, joka valloitti markkinat aina kun Vietnamista kotiutettiin joukkoja. Tästä seurasi vain harvoin takavarikointeja tai syytteitä, koska viranomaiset eivät halunneet veteraanien laajamittaisen ratsaamisen aiheuttamia poliittisia kerrannaisvaikutuksia. Kolumbialainen marihuana löysi tiensä USA:n markkinoille, mistä alkoi kolumbialaisten salakuljetusorganisaatioiden menestystarina: 1970-luvulla Kolumbiasta tuli maailman suurin marihuanan tuottaja. Sen tuotto ylitti tärkeimpien vientituotteiden kahvin ja puuvillan arvon ja sen viljely työllisti 75 000 ihmistä.

Meksikolaisen marihuanan puute aiheutti myös Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta peräisin olevan hasiksen salakuljetuksen alkamisen. Hasiksen takavarikot nousivat parissa vuodessa muutamasta kymmenestä kilosta satoihin kiloihin. Hasiksen hinnat alkoivat nousta tuottajamaissa ja toisaalta amerikkalaisia nuoria alkoi jäädä kiinni Lähi-Idässä ja Aasiassa.

Amerikkalaiset aloittivat kasvattamaan marihuanaa itse. Toisen maailmansodan aikaiset villiintymään päässeet hamppuviljelmät löysivät uuden markkinaraon. Vietnamista tulleilla veteraaneilla oli mukanaan erilaisia aasialaisia lajikkeita ja pian innovatiivinen uusien marihuanalajikkeiden risteytys alkoi uuden pioneerisukupolven pelloilla ja puutarhoissa. Vuoden 1969 legendaarinen marihuanapula oli ohitse marraskuussa.

Meksikon hallitus ei ollut lainkaan tyytyväinen operaatioon, koska se aiheutti valtavia autojonoja maarajoilla ja vaikeuksia maiden välisessä kaupassa sekä leimasi maan yksipuolisesti syylliseksi USA:n huumeongelmaan. USA puolestaan suhtautui Meksikon valtakoneistoon epäluuloisesti pitäen sitä salakuljettajien suojelijana. Meksiko suostui jatkamaan operaatiota salakuljettajia vastaan omassa maassaan USA:n avustuksella nimellä Co-operation.

Kaikki vaikutti terveen järjen mukaiselta, mutta tällä politiikalla syrjäytettiin pienet toimijat markkinoilta ja meksikolaisen marihuanan salakuljettaminen kehittyi teknisesti, keskittyi ja organisoitui niin, että marihuanan viljelykin muuttui syndikaattien toiminnaksi. (Booth 2004, 244 - 245, 252; Brecher 1972, luku 59)

Laittoman huumausainekaupan pysäyttäminen rajalla oli epäonnistunut. Vuorovaikutuksessa USA:n huumevalvontajärjestelmän kanssa alkoi kehittymään ennennäkemättömän rikkaita keski- ja etelä-amerikkalaisia huumeparoneja ja salakuljetusorganisaatioita, kun nämä vielä vaihtoivat haisevan ja paljon tilaa vievän marihuanan kokaiiniin. Lännen uusi pioneerisukupolvi USA:ssa alkoi jalostamaan sisä- ja ulkokasvatukseen sopivia lajikkeita niin, että hamppu löysi uuden ekologisen lokeron urbaanissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

Shaferin komitea

Vuoteen 1970 mennessä USA:n huumepolitiikka oli osoittautunut epäonnistuneeksi ja lisäksi se aiheutti yhä laajempaa tyytymättömyyttä valkoisen keskiluokan keskuudessa kun rasistiselta pohjalta säädetyt rangaistukset alkoivat osumaan sen omiin lapsiin. Tuhannet muuten lainkuuliaiset kansalaiset päätyivät vankilaan, saivat elinikäisen merkinnän rikosrekisteriin ja menettivät jopa äänioikeutensa sellaisista teoista, joita ihmiset olivat alkaneet pitää pikkurikkeenä tai pelkkänä nuoruuteen kuuluvana hairahduksena. Lainsäätäjien oli pakko alkaa tarkastelemaan uudestaan marihuanaan liittyvää rikollisuutta ja siitä koituvia rangaistuksia.

Vuonna 1969 Nixon ilmoitti, että oikeusministeri John N. Mitchell valmistelee uutta lainsäädäntöä, joka käsittelisi aiempaa tehokkaammin liittovaltion huumeongelmaa yhdistämällä huumelainsäädäntö yhtenäiseksi laiksi. Tämä vuonna 1970 säädetty liittovaltion huumelaki, Federal Controlled Substances Act, määrittelee edelleen USA:n huumepolitiikkaa. Laki muutti liittovaltion huumelakien ja -politiikan luonteen laajentamalla liittovaltion huumelain kattavuutta ja lisäämällä huomattavasti liittovaltion poliisin valtuuksia.

Lain tarkoitus oli ”täyttää USA:n tekemät sitoumukset kansainvälisiin sopimuksiin” - erityisesti vuoden 1961 Single Convention ja vuoden 1971 Convention on Psychotropic Substances -sopimusten kanssa. Lakitekstissä on monia yhteneväisyyksiä näiden sopimusten tekstien kanssa, olivathan sopimukset USA:n sanelemia.

Lailla säädettiin myös kansallisen marihuanakomitean perustamisesta nimeltään National Commission on Marijuana and Drug Abuse, mutta se tunnetaan paremmin Shaferin komiteana puheenjohtajansa Raymond P. Shaferin mukaan. Nixon nimitti vuonna 1971 Pennsylvanian kuvernöörin Shaferin johtamaan komiteaa, jonka oli määrä ”raportoida marihuanan ja muiden huumeiden vaikutuksista ja suositella sopivaa huumepolitiikkaa”. Shafer oli entinen syyttäjä, joka tunnettiin ”lakia ja järjestystä” ajavana kuvernöörinä.

Komitea suoritti USA:n hallituksen kattavimman ja syvällisimmän tutkimuksen marihuanasta. Se tuki yli 50 tutkimusprojektia lähtien marihuanan vaikutuksista ihmiseen aina kenttätutkimuksiin lainvalvonnan käytöstä kuudessa suurkaupungissa.

Komitean löydöksiä olivat mm:

  • marihuanan polttamisesta ei todettu aiheutuvan merkittäviä fyysisiä, biokemiallisia eikä henkisiä poikkeavuuksia
  • ei pystytty osoittamaan syy-yhteyttä marihuanan käyttämisen ja heroiinin käytön aloittamisen välillä
  • todistuaineisto osoittaa, ettei marihuana aiheuta väkivaltaa eikä agressiivista käytöstä; päinvastoin marihuana näyttää ehkäisevän tällaista käytöstä
  • marihuanan käyttäjä ja marihuana itsessään eivät aiheuta vaaraa yleiselle turvallisuudelle
  • marihuanan mahdollinen haitta käyttäjien suurelle enemmistölle ja sen todellinen vaikutus yhteiskunnalle ei oikeuta sitä yhteiskunnallista politiikkaa, jolla yritetään jäljittää ja ankarasti rangaista sen käyttäjiä

Komitea päätyi siihen, että ”yhteiskunnan tulisi yrittää rajoittaa käyttöä keskittämällä huomio runsaan ja hyvin runsaan käytön ehkäisyyn ja hoitoon. Komitean mielestä marihuanan omaa käyttöä varten tapahtuvan hallussapidon kriminalisointi toimii yhteiskuntaa itseään vastaan. Ajatellessamme tämän hetken USA:n yhteiskunnallisia ongelmia, ei marihuana ole arviomme mukaan kovin vakava. Kiinnittäisimme itse vähemmän huomiota marihuanaan varsinaisena ongelmana.”

Komitea suositteli käytännön politiikaksi, että marihuanan käytöstä ei enää rangaistaisi, mutta julkisella paikalla hallusta löydetty marihuana voitaisiin takavarikoida. Pienten marihuanamäärien luovuttamisesta toiselle ilman voittoa ei myöskään rangaistaisi.

Nixon kutsui Shaferin valkoiseen taloon ja painosti häntä muuttamaan komitean johtopäätökset: ”Katsos tämä asia on nyt niin hemmetin tärkeä, ettemme saa antaa vaikutelmaa komiteasta pelkkänä viherpiipertäjien poppoona!”. Shafer kieltäytyi muuttamasta lausuntoaan ja Nixon ei nimittänyt häntä lupaamaansa liittovaltion tuomarin virkaan.

Esitellessään kongressille raporttia ”Marihuana: a Signal of Misunderstanding” Shafer suositteli pienten marihuanamäärien dekriminalisoimista: ”Rikoslait ovat liian ankara väline henkilökohtaisen hallussapidon pelotteeksi. Marihuanan todellinen ja potentiaalinen haitta ei ole niin suuri, että se oikeuttaisi rikoslain soveltamisen ihmisen yksityiseen käyttäytymiseen, mihin yhteiskuntamme suhtautuu hyvin suurin varauksin.” (Cox 2010, Musto 1987, 262 - 263)

Vaikutusvaltaiset säätiöt huumepolitiikan uudistamisen puolelle

Vuonna 1970 huumehysterian ollessa kuumimmillaan Ford-säätiön luottamushenkilöt päättivät, että osaratkaisut eivät enää auttaneet huumeongelmassa. Aluksi säätiö nimesi Patricia M. Waldin ja Peter B. Huttin tutkimaan ongelman laajuutta ja syvyyttä sekä ehdottamaan, mitä yksityiset säätiöt voisivat tehdä ongelman ymmärtämiseksi ja jopa ratkaisemiseksi. Heidän raporttinsa ”Dealing with Drug Abuse - A Report to the Ford Foundation” ilmestyi vuonna 1972.

Ford-säätiön puheenjohtaja McGeorge Bundy kokosi muiden huumeiden käytön leviämisestä huolissaan olevien säätiöiden - the Carnegie Corporation, Commonwealth Fund sekä Henry J. Kaiser Family Foundation - kanssa yhteistyössä itsenäisen kansallisen huumeiden väärinkäyttöä tutkivan neuvoston (Drug Abuse Council). Myöhemmin Equitable Life Assurance Society liittyi mukaan kustantamaan neuvoston työtä. Neuvosto aloitti vuonna 1972 kokoamaan lopullista raporttiaan.

Nixonin nauhat

NixonhaldemanNixon kärsi pahasta paranoiasta. Hän asensi valkoisen talon toimistoonsa salakuuntelu- ja nauhoituslaitteiston, joka tallensi helmikuun 1971 ja heinäkuun 1973 välillä kaikki keskustelut ja puhelut. Nämä 3700 tuntia puheluja ja keskusteluja sisältävät nauhat todistivat hänen sekaantumisensa demokraattisen puolueen päämajaan murtautumiseen eli ns. Watergate-skandaaliin. Tämä johti lopulta hänen eroonsa elokuussa vuonna 1974 kesken toisen virkakauden. Laitteiston tallentamat keskustelut kertovat myös todelliset syyt hänen huumesodalleen juhlapuheiden ja julistusten takaa.

Nixonin nauhat paljastavat hänen olleen homofobinen rasisti, joka uskoi juutalaisten salaliiton, homoseksuaalisuuden ja huumeiden käytön tuhoavan kansakunnan sisältäpäin. Hän väitti Rooman valtakunnan sortuneen, koska ”kuusi viimeistä keisaria oli hinttejä”. Hän arvioi katolisen kirkon toimineen paremmin silloin, kun ”paavit panivat nunnia” mutta kun ”katolisella kirkolla alkoi asiat mennä päin helvettiä, oli se homojen syytä”.

”Luuletko venäläisten sallivan marihuanan?” kysyi Nixon neuvonantajaltaan Haldemannilta ennen Shaferin raportin julkistamista. ”Ei helvetissä, jos he saavat kiinni, niin ne pistää lukkojen taa. Tajuut sä, että homot, mari ja yleensä moraalittomuus: nämä ovat vahvan valtion vihollisia. Siksi kommunistit ja vasemmistolaiset tyrkyttää huumeita, ne yrittää tuhota meidät!”

Puhuessaan Art Linklaterille ”radikaaleista mielenosoittajista” sanoi Nixon, että ”ne on kaikki ihan huumeissa”. Toisessa yhteydessä Nixon vertaili marihuanaa alkoholiin sanoen, että marihuanan käyttäjät käyttävät sitä ”mennäkseen sekaisin” mutta ”ihminen juo alkoholia pitääkseen hauskaa”.

Halutessaan näyttää vahvalta ”kuten venäläiset” ja ”pelotellakseen” marihuanan käyttäjiä käski Nixon hallintonsa käymään raskaalla kädellä käyttäjiä vastaan ja kohtelemaan heitä vihollisina hänen ”huumesodassaan”.

Nixon oli päättänyt käyttää huumekysymystä aseenaan vuoden 1972 presidentinvaaleissa, hän halusi saada valitsemalleen kovalle linjalle oikeutuksen ja perustelut, ja Shaferin piti olla oikea mies tuomaan lakia ja järjestystä tähän asiaan. Lisäksi Nixon oli nimittänyt komiteaan muitakin kovan linjan miehiä. Nixonin linjan kannalta huono asia oli se, että monet komitean jäsenistä eivät olleet Nixonin kanssa samalla asialla, vaan päättivät ottaa työnsä vakavasti. Raportissa on mm. yksi kattavimmista tutkimuksista marihuanan historiasta.

Vuoden 1971 puolella Nixonkin alkoi kuulla komitean työskentelyn saamista uusista suunnista kun l-sana eli laillistaminen alkoi kiertää huhuina. Niinpä Nixon lausui lehdistötilaisuudessa: ”Vaikka komitea suosittelisikin marihuanan laillistamista, en aio seurata tätä suositusta”.

Monet komitean jäsenistä raivostuivat ja uhkasivat erolla tai vielä pahemmalla: omalla itsenäisellä raportilla. Shaferille oli luvattu hyvästä työstä valtion virka, mutta nyt hän joutuikin vaikeaan välikäteen. Hän yritti neuvotella Nixonin kanssa ristiriitojen sovittamiseksi mutta Nixon ei perääntynyt. Keskusteluissa hän myönsi, että marihuanan ja muiden huumeiden välillä oli eroja, mutta hän vaati Shaferia peittämään tämän faktan: ”Mielestäni nyt tarvitaan sellaista raporttia, jossa sivuutetaan nämä selvät erot marihuanan ja muiden huumeiden välillä”.

Minä haluan pirun vahvan lausunnon marihuanaa vastaan. Tarkoitan sellaista joka repii niiden perseet.

Koko vuoden 1971 Nixon piti yllä painostusta komiteaan. Keskusteluissa valkoisen talon kansliapäällikkö Bob Haldemanin kanssa hän tunnusti: ”Minä haluan pirun vahvan lausunnon marihuanaa vastaan. Tarkoitan sellaista joka repii niiden perseet.”

”Sinun täytyy ymmärtää se tosiseikka, että mustat ovat Amerikan todellinen ongelma. Ratkaisu on tehdä sellainen järjestelmä, joka perustuu tälle seikalle mutta heidät pitää hoidella niin, ettei sitä kukaan huomaa.”

”Tämä on hassu asia: jokainen noista marihuanan vapauttamista vaativista paskiaisista on jutsku. Mikä Jeesus niissä oikein mättää, Bob, mikä niitä vaivaa? Luulen, että se johtuu siitä, että suurin osa heistä on psykiatreja, tiedäthän, heitä on niin monta, jokainen merkittävä psykiatri on jutsku.”

”...Jumala varjelkoon, mutta me iskemme tähän marihuanajuttuun ja minä haluan iskeä suoraan päin pläsiä...”

Nixon julisti huumesotansa 28.1.1972 julistamalla, että ”Olen vakuuttunut siitä, että ainoa tapa taistella tätä uhkaa vastaan on hyökätä kaikilla rintamilla”. Iskusana ”huumesota” jäljitteli Nixonin edeltäjän Johnsonin julistamaa ”sotaa köyhyyttä vastaan” tämän kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessa vuonna 1964.

Maaliskuun 21. päivä 1972 presidentti kertoi Bob Haldemanille: ”Me tarvitsemme kokonaisvaltaista sotaa”. Seuraavana päivänä komitea julkisti raporttinsa ja Nixonin harmiksi he eivät pelkästään kieltäytyneet sodan julistamisesta marihuanaa vastaan vaan suosittelivat sen käytön dekriminalisoimista. Nixon julisti huumesotansa, Shafer ei saanut hänelle palkkioksi luvattua virkaa ja hänen raporttinsa yritettiin lakaista maton alle. (Gray 2004, 52 - 53; Peet 2004, 123; CSDP Research Report 2002)

Käsitykset kannabiksesta olivat kuitenkin muuttumassa ja vuonna 1973 Oregon alkoi ensimmäisenä osavaltiona luomaan kannabiksen laillistamiseen tähtäävää politiikkaa dekriminalisoimalla sen käytön.

CIA:n salaiset sodat

Vietnamista salakuljetettu marihuana tuli suurimmaksi osaksi sotilaiden mukana, mutta oopiumin ja heroiinin salakuljetuksella oli toisenlaiset perinteet. Vuosina 1964 - 1972 USA:ssa huumemarkkinoille ilmaantui puhdasta ja halpaa heroiinia. Vuonna 1972 heroinistien määräksi USA:ssa arvioitiin jo 500 000. Euroopassa tapahtui sama pienellä viiveellä: Espanjassa oli vuonna 1972 884 rekisteröityä narkomaania, jotka saivat huumeensa valtiolta eivätkä sen takia syyllistyneet rikoksiin, mutta vuonna 1983 narkomaanien määrä oli noussut 100 000:een ja sisäministeri arvioi, että 3/4 kaikista omaisuusrikoksista oli heidän tekemiään.

Virallinen selitys oli se, että viranomaiset taistelivat marihuanaa ja psykedeelisiä aineita vastaan, eivätkä kyenneet kahteen asiaan yhtäaikaa. Tosiasiallinen selitys oli se, että CIA oli toisen maailmansodan jälkeen aloittanut maanalaisen sodankäynnin, jota rahoitettiin laajamittaisella opiaattien salakuljetuksella, jalostuksella ja kaupalla, minkä CIA oli ”perinyt” mm. ranskalaisilta siirtomaaisänniltä Kaakkois-Aasiassa. 1950-luvulla oopiumintuottajat ja salakuljettajat olivat tehneet Ranskan armeijan kanssa sopimuksia yhteistyöstä kommunistien etenemisen pysäyttämiseksi. (Escohotado 1999, 126 - 130)

Nixon ja French Connection

French ConnectionNixonin hallinto arvioi 80% USA:ssa käytetystä heroiinista tulleen Turkista ns. French Connectionin välityksellä eli Korsikan mafian jalostamana ja salakuljettamana. CIA:n kanssa sodan jälkeen kommunisteja vastaan yhteistyötä tehnyt Korsikan mafia salakuljetti oopiumin Ranskaan Marseilleen, missä siitä jalostettiin heroiinia USA:n ja Euroopan markkinoille. Vastapalveluksi Korsikan mafia piti Marseillen sataman puhtaana lakkolaisista.

Nixonin päätös puuttua tähän oli siinä suhteessa ainutlaatuinen, että USA:n presidentti ensimmäisen ja ainoan kerran näytti asettavan huumepolitiikan ulkopolitiikan edelle ja alkoi painostamaan Turkkia lopettamaan oopiumin tuotannon. Turkilla oli tähän lailliset oikeudet, sillä Turkki oli yksi niistä maista, jotka YK:n valtuuttamina tuottivat oopiumia lääketeollisuuden raaka-aineeksi. Koska salakuljettajat maksoivat paremman hinnan, joutui osa sadosta laittomille markkinoille. Turkkilainen oopium oli myös kysyttyä, koska se oli vahvempaa kuin muualla tuotettu.

1970-luvun alussa USA:n huumepoliisi yhteistyössä muiden maiden poliisivoimien kanssa lopetti tämän salakuljetus- ja jalostusketjun toiminnan, mistä tehtiin myös kaksi huumepoliisin toimintaa ylistävää Hollywood elokuvaa, French Connection ja French Connection II. Tällä operaatiolla ei ollut pysyvää vaikutusta heroiinin saatavuuteen USA:ssa, koska sitä oltiin alettu jalostamaan Kultaisen kolmion alueella Kaakkois-Aasiassa. Sisilian mafia aloitti myöhemmin Pizza-Connection nimellä tunnetuksi tulleen aasialaisen heroiinin salakuljetusoperaation Tyynen valtameren yli. Meksikolaiset alkoivat viljellä unikkoa laajamittaisesti niin, että siitä tuli USA:ssa myytävän heroiinin tärkeä ja myöhemmin pääasiallinen lähde. Kuuban pakolaisten asema huumekaupassa sai myös uutta potkua korsikalaisten kilpailijoiden hävittyä markkinoilta. (Scott 1991, 5, 86 - 87)

USA:n kuluttama heroiini pystyttiin tuottamaan 20 - 40 neliökilometrin alueella, mistä saattaa hyvin päätellä sen, että tuotannon lopettaminen yhdessä maassa ei tyrehdytä raaka-aineen saantia heroiinin valmistukseen. French Connection -operaatio oli hyvin uutisoitu, elokuvat toivat huumepoliisille paljon kaivattua PR:ää ja huumepoliisin budjettia saatettiin yksimielisesti korottaa vuoden 1970 43 miljoonasta dollarista 292 miljoonaan dollariin vuonna 1974. Suuren yleisön tietämättä asiasta saattoi USA jatkaa poliittista yhteistyötä viiden huumeita tuottavan maan hallitusten kanssa, kuten Thaimaa, Laos ja Paraguay. (Musto 1987, 256 - 257; Lamour 1974, 262 - 263)

CIA ja Kultainen kolmio

CIA osti oopiumin ns. Kultaisen kolmion sotaherroilta. Se jalostettiin heroiiniksi Thaimaassa, mistä osa kuljetettiin Vietnamiin USA:n sotilaille ja loput USA:n narkomaaneille. Arviot USA:n armeijan huumeita kokeilleiden määrästä vaihtelevat 50%:sta aina 80%:iin ja vuonna 1972 20% USA:n joukoista Vietnamissa oli heroinisteja. (Escohotado 1972, 129 - 130)

Vuonna 1971 USA arvioi Kultaisen Kolmion (Thaimaa, Burma ja Laos) tuottavan 750 tonnia oopiumia vuodessa eli saman verran kuin Afganistan 2000-luvulla USA:n ja liittoutuneiden valloituksen jälkeen. Heroiinikilon valmistamiseen tarvittava noin kymmenen kiloa oopiumia tuotti viljelijälleen 500 dollaria. Tukkuportaan New Yorkissa maksama hinta heroiinikilosta nousi vuoden 1970 12000 dollarista 20000 dollariin vuonna 1973, mikä seuraavassa portaassa laktoosilla kahdeksi kiloksi jatkettuna tuotti 76000 dollaria. Katukaupassa monessa portaassa laimennettuna heroiinikilo tuotti myyjilleen miljoona dollaria ja kun arvion mukaan Yhdysvaltoihin salakuljetettiin tuolloin 12 tonnia heroiinia vuodessa, selittää se hyvin järjestäytyneen rikollisuuden hankkiman vallan. USA:n valtio käytti huumevalvontaan vuonna 1972 kaikkiaan 315 miljoonaa dollaria. (Lamour 1974, 68 - 69)

USA:n häviön alkaessa häämöttää käänsivät Vietnamissa toimivat syndikaatit katseensa muualle: Eurooppaan, Australiaan ja Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltojen hävittyä sodan vuonna 1973 ja vetäydyttyä maasta lopullisesti vuonna 1975 muuttivat syndikaatit muualle. Thaimaahan muodostuivat maailman suurimmat heroiinimarkkinat ja kun YK:n sadonkorvausohjelmilla saatiin oopiumin viljely vähenemään Thaimaassa, siirtyi se Burmaan, josta tuli 1980-luvulla maailman suurin laittoman oopiumin tuottaja. ”French Connectionin” jälkeen syntyi Sisilian mafian ”Pizza Connection” heroiinin salakuljettamiseksi Yhdysvaltoihin Kauko-idästä. (Scott 1991, 5; Booth 1996, 274 - 275)

Operaatio Eagle ja kuubalainen vastavallankumous


Kesäkuussa 1970 BNDD:n (Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs) agentit pidättivät 150 huumekaupoista epäiltyä eri puolilla Yhdysvaltoja. Yleinen syyttäjä antoi julkisen lausunnon, jonka mukaan oikeusministeriö on juuri ”pidättänyt maanlaajuisen huumeiden tukkuketjun, joka toi maahan 30% USA:ssa käytetystä heroiinista ja 70 - 80% kokaiinista”. Mutta tämä operaatio Eaglen kaappaama huumerinki oli poikkeuksellinen miehitykseltään: suurin osa pidätetyistä oli CIA:n operoiman Sikojenlahden maihinnousun kuubalaisia veteraaneja.

USA:n Kuuban kommunistisen hallinnon vastainen politiikka oli luonut maahan kuubalaisten vastavallankumouksellisten ryhmän, jonka CIA oli kouluttanut käymään sissisotaa ja toteuttamaan erilaisia terroritekoja vihollisen alueella. Vuonna 1961 USA yritti kaataa Fidel Castron hallinnon lähettämällä joukon valloittamaan Kuuba, mikä epäonnistui surkeasti. Mutta CIA:n antama koulutus sekä suojelu teki heistä merkittäviä huumeiden salakuljettajia, joiden tietotaitoa aseiden ja huumeiden salakuljettajat havittelivat. Monet huumekaupan yhteyksistä juontavat juurensa ajoilta ennen Castron ja kommunistien vallankumousta, jolloin Kuuba oli alueen salakuljetuskeskus ja USA:n rikollisten temmellyskenttä. Kuubalaisten ylivalta alueen huumekaupassa alkoi hiipumaan vasta 1970-luvun lopulla, jolloin kolumbialaiset salakuljettajat kaappasivat sen.

Yksi veteraaneista Carlos Hernandez Rumbaut jäi kiinni vuonna 1969 250 kilon marihuanalastin kanssa. Hän sai rangaistuksen, mutta BNDD värväsi hänet ”yhteistyökykyiseksi henkilöksi”, hänen takuut hoidettiin ja Rumbaut pakeni Costa Ricaan. Siellä hän yleni huumepoliisin varajohtajaksi ja presidentin henkivartijaksi. Hän sai USA:n diplomaattipassin ja jatkoi DEA:n agenttina sen sijaan, että USA olisi vaatinut hänen luovuttamistaan oikeuden pakoilusta ja huumerikoksesta. Huumeiden salakuljetusta hän jatkoi aina vuoteen 1976. (Scott 1991, 25 - 29)

USA:n osuus kansainvälisessä huumekaupassa paljastuu

Turkin syyttäminen heroiiniongelmasta ja French Connection elokuvan avulla luotu mielikuva lahjomattomista huumepoliiseista kätkivät taakseen USA:n laajemmat huumekuviot. Jo vuonna 1971 oli radikaalilehdistössä alkanut ilmestyä artikkeleita USA:n armeijan sekaantumisesta heroiinikauppaan Kaakkois-Aasiassa. Nämä syytökset saivat tukea, kun nuori historiantutkija Alfred McCoy julkaisi vuonna 1972 kirjan ”The Politics of Heroin in Southeast Asia”. McCoy arvioi, että CIA:n sekaantuminen Kaakkois-Aasian politiikkaan ja Vietnamin sotaan yli kymmenkertaisti alueen oopiumin ja heroiinin tuotannon. CIA yritti estää kirjan julkaisemisen, mutta koska se ei pystynyt oikeudessa esittämään todisteita kirjan esittämiä väitteitä vastaan, se julkaistiin.

Tähän valtiovalta vastasi julistamalla kirjan esittämät tiedot vanhentuneiksi. Valtion edustajat toistivat presidentti Nixonin sodanjulistusta huumeita vastaan ja kertoivat hallinnon prioriteettien muuttuneen. Mm. huumepoliisin tiedusteluosaston johtaja kertoi: ”Vuoden 1969 jälkeen tärkeysjärjestyksemme on muuttunut. Myönnettäköön, että ennen tätä ei kukaan oikeastaan välittänyt, mitä Meo-heimon päälliköt tekivät, kunhan he olivat meidän puolella. CIA on voinut myöntyä kuljettamaan oopiumia, mutta se ei koskaan osallistunut salakuljetukseen hankkiakseen toiminnalleen rahaa.”

Air American johtaja puolestaan kiisti lentoyhtiön osallisuuden oopiumin ja heroiinin salakuljetukseen todeten sen asiakkaiden ja heidän lentomatkatavaroiden tarkastuksen olevan perusteellinen ja amerikkalaisten virkamiesten käsissä. Matkustajien tarkastuksilla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä salakuljetukselle, koska erät olivat niin isoja, että ne täyttivät jopa puolet rahtilentokoneen ruumasta. (Lamour 1974, 140 - 148, Scott 1991, 187)

MccMcCoyn analysoi Kaakkois-Aasian huumeiden vastaisen sodan ja Vietnamin sodan vuorovaikutusta:

”Nixonin hallinto väittää käyttävänsä USA:n poliittisen ja taloudellisen vaikutusvallan koko arsenaalia Kaakkois-Aasian hallitusten pakottamiseksi luopumaan huumekaupasta. Todellisuudessa ei löydy minkäänlaisia todisteita siitä, että USA olisi painostanut näitä hallituksia huumekaupan tukahduttamiseksi. Suurin osa USA:n virkamiehistä Kaakkois-Aasiassa ei ole kiinnostunut käyttämään henkilökohtaista arvo- tai vaikutusvaltaansa huumeiden salakuljetukseen. He ovat siellä tekemässä rahaa, tappamassa kommunisteja tai yrittämässä kavuta korkeammalle byrokratiassa. Heidän reaktionsa huumeongelmaan on vaihdellut apatiasta kiusaantuneisuuteen. Lisäksi joukko yhdysvaltalaisia virkamiehiä ja virastoja on syyllistynyt huumekauppaan osallistumiseen: alimmalla tasolla suurin osa USA:n virkamiehistä ei ole tehnyt mitään huumekaupan pysäyttämiseksi, vaikka heillä olisi ollut siihen tilaisuus; USA:n lähetystöt Vientianessa ja Saigonissa ovat kaunistelleet raportteja korkean tason huumekauppiaiden osallisuudesta ja CIA:n lentoyhtiö Air America on osallistunut oopiumin ja heroiinin kuljetuksiin. Monet niistä hallitusten johtajista, joista on tullut Yhdysvaltojen arvovallan ja vaikutusvallan kulmakiviä Kaakkois-Aasiassa, ovat juuri niitä henkilöitä, jotka tulisi erottaa tehokkaassa huumeiden vastaisessa toiminnassa. Lyhyesti sanottuna USA:n läsnäolo Kaakkois-Aasiassa ei ole ratkaisu ongelmaan vaan osa ongelmaa.”

McCoy arvioi vuoden 1972 olevan huumekaupan kannalta käänteentekevä vuosi: Jos Nixon valitaan toiselle kaudelle vuonna 1972  ja jos Turkki päätöksensä mukaan kitkee omat unikkopeltonsa vuoden 1972 loppuun mennessä on salakuljettajien on löydettävä uudet lähteet:

”Historiallisen käänteen vuoksi vuodesta 1972 tulee käännekohta sekä kansainväliselle heroiinikaupalle että Kaakkois-Aasian korruptoituneille hallituksille. Vuosi 1972 tullaan muistamaan Yhdysvaltain huumesodan käännekohtana. Jos Yhdysvaltain tuki vedetään pois ja YK:n kautta rahoitetaan järjestelmällinen oopiumin viljelyn tukahduttamisohjelma, niin silloin nämä hallitukset saattavat muuttaa suopean asenteensa heroiinikauppaa kohtaan. Jos ei, niin silloin Kultainen kolmio pystyy tuottamaan rajattomia määriä oopiumia ja USA:n pitää kärsiä heroiinin kirouksesta vielä seuraava sukupolvi. Se täytyy myöntää, että äkillinen ja lopullinen sotilaallisen ja taloudellisen tuen lopettaminen Laosille, Thaimaalle ja Etelä-Vietnamille heikentää USA:n poliittista vaikutusvaltaa ja nostaa puolueettomia tai kommunistisia hallituksia valtaan. Amerikkalaisten tulee valita kannattavatko he antikommunistisia hallituksia Kaakkois-Aasiassa ja sallivat heroiinia kaupattavan lukioissaan.” (McCoy, 1972)

McCoy oli ensimmäinen, joka yritti kertoa tätä suurelle yleisölle, mutta asia vaiettiin. McCoyn paljastusten ja ennustusten kävi kuitenkin kuten monille muillekin Yhdysvaltojen hallinnon väärinkäytöksiä paljastaneille: tiedotusvälineet vaikenivat siitä. Eivät edes Watergate-skandaalin paljastaneet lehdet halunneet tarttua aiheeseen. USA oli valinnut kommunismin vastaisen sodan tärkeimmäksi tavoitteekseen ja tällä tuli olemaan merkittäviä seurauksia koko maailman huumeongelmalle.

Nixon vierailee Kiinassa

Vietnamin sota oli vietnamilaisten näkökulmasta pitkä ja uuvuttava: vietnamilaiset taistelivat ensiksi japanilaisia miehittäjiä vastaan, jotka olivat kaapanneet maan ranskalaisilta, sitten toisen maailmansodan jälkeen ranskalaisten siirtomaaherruutta vastaan ja kun nämä hävisivät vuonna 1954 Dien Pien Phun taistelussa, alkoi USA kiihtyvään tahtiin sekaantua sotaan, mistä Tonkinin lahden välikohtauksen jälkeen vuonna 1964 tuli virallisesti USA:n käymä Vietnamin sota. USA vetäytyi lopullisesti 1973 ja sen tukema Etelä-Vietnamin hallitus kukistui lopulta 1975.

Nixon Mao 1972 02 29Nixon ilmoitti vuonna 1971 aikovansa vierailla Kiinan kansantasavallassa, joka perustettiin Maon johtaman kommunistisen puolueen vuonna 1949 voittaman sisällissodan jälkeen. USA oli taistellut Kiinan kansantasavallan armeijaa vastaan Korean sodassa, ja Vietnamin sodassa Kiina tuki Pohjois-Vietnamin kommunistihallitusta. Kiinan suhteiden avaamista pidetään Nixonin uran merkittävimpänä saavutuksena.

Oopiumkauppa ja sen käyttäminen polttamalla Kiinassa oli eurooppalaisten kolonialistien häikäilemättömän kauppapolitiikan seuraus, jota Japani jatkoi valtakaudellaan toisen maailmansodan loppuun. Kylmän sodan aikana USA:n hallinto syytti kommunistista Kiinaa huumekaupasta, mutta Mao oli sortotoimilla toisen maailmansodan jälkeisissä köyhissä olosuhteissa saanut oopiumin tuotannon ja kulutuksen liki häviämään maastaan ilman, että ulkovalloilla tai varsinkaan YK:lla oli mitään osuutta tähän.

Oopiumintuottajat siirtyivät Kiinan rajojen ulkopuolelle ja varsinkin Kultaisen kolmion alueesta tuli maailman johtava oopiumin tuotannon alue, jossa Taiwanin kuomingtan-puolueen joukot USA:n tuella ja oopiumista saamillaan rahoilla kävivät sotaa Kiinan kommunistisen puolueen levittäytymistä vastaan. USA:n Vietnamin sodan aikana tätä salaista sotaa rahoitettiin huumekaupalla niin, että jopa 20% amerikkalaisjoukoista tuli heroiinista riippuvaiseksi.

YK:ssa myös Manner-Kiinaa edusti Taiwanin saarelle paenneiden kuomingtan puolueelle uskollisten joukkojen ja kannattajien perustama Kiinan tasavalta, jolla oli USA:n ja muiden länsivaltojen tuki.

Nixonin vierailun jälkeen Kiinan kansantasavallassa vuonna 1972 Kiina pääsi YK:n jäseneksi ja YK:n huumesodan kannattajat käänsivät historialliset tosiseikat väitteeksi YK:n huumesodan puolesta: YK:n huumepolitiikkaa puolustellaan sillä, kuinka paljon maailmassa on pystytty vähentämään oopiumin kulutusta kuluneen sadan vuoden aikana, vaikka YK:lla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä.

USA:n vaarallisin mies

EllsbergDaniel Ellsberg (s. 1931) suoritti taloustieteen tohtorin tutkinnon Harvardin yliopistossa ja asepalveluksen merijalkaväessä. Hän aloitti Pentagonissa puolustusministeri McNamaran alaisuudessa vuonna 1964, siirtyi RAND-tutkimuslaitokseen, missä hän osallistui huippusalaiseen McNamaran tilaamaan tutkimukseen Vietnamin sodan edistymisestä. Tutkimuksen takia Ellsbergillä oli pääsy huippusalaisiin dokumentteihin ja hänelle paljastui se laaja huijaus, millä USA:n hallitus oli vetänyt maan sotaan ja miten sen tuloksia väärenneltiin suurelle yleisölle.

Ellsberg vuosi salaiset dokumentit lehdistölle kesällä 1971, mikä oli laajin Yhdysvaltojen hallituksen salaisten asiakirjojen vuoto ennen Wikileaksia. Ellsberg julistettiin USA:n vaarallisimmaksi mieheksi ja häntä sekä hänen avustajiaan ja perheenjäseniään uhkasi jopa elinkautinen vankeus. Nixon meni sekaisin ja hänen avustajansa kokosivat ns. Valkoisen talon putkimiehet tutkimaan Ellsbergin elämää. Nixonin hallinnon virkamiesten omavaltaisuus meni niin pitkälle, että he tunkeutuivat vuonna 1972 myös ns. Watergate-rakennuksessa sijainneeseen Demokraattisen puolueen päämajaan, missä he jäivät kiinni.

Tästä alkoi USA:n poliittisen historian siihen asti vakavin skandaali, jossa selvisi, että istuva presidentti määräsi alaisensa murtautumaan kilpailevan puolueen päämajaan saadakseen tietoja tulossa olevien vaalien voittamiseksi.

Watergate-oikeudenkäynnissä paljastui, että ”putkimiehet” olivat murtautuneet Ellsbergin psykiatrin toimistoon ja varastaneet Ellsbergiä koskevia dokumentteja. Oikeudenkäynnissä paljastui Nixonin hallinnon juonittelut puolueensa ja oman edun ajamiseksi kansakunnan turvallisuuden sijaan. Tämä johti Nixonin eroamiseen virastaan, millä hän vältti syytteen saamisen ja hänen rikostensa julkisen käsittelyn oikeudessa.

Murron paljastuttua Ellsberg ja muut syytetyt vapautettiin kaikista syytteistä vuonna 1973. Myöhemmin paljastui, että CIA oli harkinnut Kuuban pakolaisten palkkaamista Ellsbergin ”tekemiseksi toimintakelvottomaksi” tai hänen huumaamista LSD:llä niin, että hänestä jäisi vaikutelma pelkkänä huumeiden loppuun kuluttamana sekoboltsina. Myöhemmin paljastui vielä lisää pöyristyttäviä yksityiskohtia Valkoisen talon ”putkimiehistä”: vuonna 1963 yksi heistä oli suunnitellut Kuuban kriisin jälkeisen Kennedyn ja Hrustsevin sopiman poliittisen liennytyksen romuttamista upottamalla neuvostoliittolainen tankkilaiva. Nixonin hallinnon luhistuminen pelasti Ellsbergin ennen CIA:n suunnitelmien toteuttamista ja hänestä tuli kansainvälisen rauhanliikkeen merkkihenkilö. (Scott 1991, 120 - 121)

Nixonin perintö

Nixon loi huumeiden kysynnän vähentämiseen tähtääviä liittovaltion ohjelmia ja näitä ohjaamaan Special Action Office for Drug Abuse Prevention -toimiston, jonka johtajaksi eli USA:n ensimmäiseksi ”huumetsaariksi” Nixon valitsi Jerome Jaffen, joka oli metadonilla tapahtuvaan ylläpitohoitoon perehtynyt tutkija. Huumeongelma nousi merkittävään asemaan, mitä kuvaa hyvin hoitoon, tutkimukseen, koulutukseen ja valistukseen tarkoitettujen määrärahojen nousu vuoden 1970 59 miljoonasta dollarista 462 miljoonaan dollariin vuonna 1974.

Kun huumepoliisin budjetti nostettiin vuonna 1974 292 miljoonaan dollariin niin vuosina 1969 - 74 huumeiden vastainen liittovaltion budjetti nousi yli 1000%. Sotaretoriikasta huolimatta Nixonin huumesota oli hoitopainotteinen eli hoitoon ja kuntoukseen annettiin enemmän rahaa kuin rikoslain täytäntöönpanoon, mikä oli Single Convention -sopimuksen mukaista huumepolitiikkaa.

Vietnamissa armeijan joukot oppivat käyttämään marihuanaa ja heroiinia, mikä joukkojen kotiuttamisen myötä saattoi pahentaa USA:n huumeongelmaa huomattavasti. Jaffe organisoi huumetestausohjelman, jonka mukaan negatiivisen näytteen antaneet pääsivät palaamaan kotiinsa ilman hoitoon ohjaamista ja vieroitusta. Sodasta palaavat joukot pystyivät lopettamaan jopa pitkäaikaisen heroiinin käytön helposti, koska olosuhteet loivat riippuvuutta, mikä seikka jäi täysin huomaamatta huumeita demonisoineessa ajan ilmapiirissä. Nixonin huumetsaari luuli hänen määräämänsä huumetestaamisen lopettaneen huumeriippuvuuden ja hän piti huumetestejä samanlaisena ratkaisuna huumeriippuvuuteen kuin röntgenkuvausta tuberkuloosin vastustamisessa, mistä sai alkunsa huumesotaa lietsova huumetestibisnes.

Ensimmäinen tutkimus metadonin käyttämisestä heroiinivieroituksessa tuli julki vuonna 1966, minkä jälkeen sen suosio alkoi kasvaa. Suun kautta nautittavalla metadonilla voitiin korvata suoneen ruiskutettava heroiini, mikä paransi narkomaanien terveydentilaa ja sosiaalista asemaa, koska heidän ei enää tarvinnut tehdä rikoksia riippuvuutensa rahoittamiseksi. Jonkin aikaa metadoniin suhtauduttiin kuin antibioottiin, jolla voitaisiin torjua huumeriippuvuutta. Lisäksi tällä voitiin sivuuttaa se äärimmäinen ratkaisu, että alettaisiin jakaa heroiinia heroiinista riippuvaisille: Nixonin huumesodassa metadon oli kompromissi, jolla lievennettiin riippuvaisten kokemaa tuskaa, mutta ei heidän haluamalla aineella.

Robert DuPont nimitettiin huumeriippuvaisten hoidon (Narcotics Treatment Administration) johtajaksi vuosiksi 1970 - 73. Hän palveli USA:n toisena huumetsaarina vuosina 1973 - 1977 Nixonin ja Fordin hallintokausilla sekä NIDA:n johtajana vuosina 1973 - 1978. DuPont Pharmaceuticals lääkeyhtiö sai liittovaltiolta 7,5 miljoonaa dollaria vuodessa metadonhoitoihin. (Musto 1987, 255 - 259)

Nixonin hallinnolla ja YK:n huumebyrokratialla ei tieteellisen tutkimusaineiston kasautuessa ollut muuta tukea huumepolitiikan kiristämiselle kuin ruotsin poliisin psykiatrin Nils Bejerotin teoriat riippuvuuden ja rankaisemisen yhteyksistä, jotka julkaistiin USA:ssa kirjoina ”Addiction and Society” vuonna 1970 ja ”Addiction, an Artificially Induced Drive” vuonna 1972. Robert DuPont kääntyi Bejerotin oppien kannattajaksi vasta myöhemmin presidentti Carterin kaudella.

Nixonin hallinnon pysyväksi perinnöksi jäi huumesotakoneisto lainsäädäntöineen. Käyttäessään ensimmäistä kertaa sanaa huumesota kongressissa 1971 Nixon viittasi sillä uuden vuonna 1970 säädetyn huumelainsäädännön (Federal Controlled Substances Act) tueksi luotuihin hallinnollisiin ratkaisuihin. Käytännössä laki ja uudet toimenpiteet olivat jatkoa vuonna 1914 Harrison Narcotics Act laista alkaneelle kieltolakipolitiikalle tiettyjä aineita vastaan.

Huumesodan tueksi hän loi Office for Drug Abuse Law Enforcement -toimiston (ODALE), jolla oli oikeus jäädyttää huumekauppiaiden pankkitilejä, takavarikoida omaisuutta ja talletuksia. USA:n suurlähetystöille lähti käsky alkaa jahtaamaan huumeiden tuottajia ja miljoonia dollareita osoitettiin sadonkorvausohjelmiin.

Vuonna 1968 liittovaltion huumepoliisi, FBN, oli osoittautunut tehottomaksi ja lahjotuksi sekä ristiriidoissa lääkevalvontaviraston (FDA) lain täytäntöönpanovirkamiesten (BDAC) kanssa. Nämä yhdistettiin oikeusministeriön alaiseksi huumetoimistoksi Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs (BNDD).

Lyhytaikainen BNDD on jäänyt historiankirjoihin siitä, että Nixon nimitti vuonna 1971 itsensä rokin kuninkaan Elviksen BNDD:n erikoisagentiksi. Elvis oli siinä vaiheessa Las Vegasiin ja laillisiin pillereihin vajonnut rokin kehäraakki, joka ei olisi voinut vähempää vedota nuorisoon. Nixonia ja Elvistä yhdisti inho Beatles-musiikkia kohtaan. Nuorisoon vaikuttamisen sijaan nimitys kruunasi Nixonin huumekampanjoiden tragikoomiset epäonnistumiset, mutta sekään ei suistanut käyntiin lähtenyttä kampanjaa.

Vuonna 1973 Nixon yhdisti kaikki huumeiden kanssa tekemisissä olevat toimistot myös tiedustelupalvelun puolelta (Office of National Narcotics Intelligence) yhdeksi yksiköksi, jonka nimeksi tuli Drug Enforcement Agency, DEA, jonka agenttien lukumäärä ylitti 10 000 jo vuonna 1975. Vuoden 1970 huumelain tueksi säädettiin Racketeering Influenced and Corrupt Organizations Act (ns. RICO lait), joka on perusta liittovaltion takavarikointivaltuuksille. DEA:lle myönnettiin hyvin suuret toimivaltuudet: se sai salakuunnella ketä halusi, tutkia, takavarikoida, jäädyttää varoja, ylipäänsä turvautua mihin tahansa keinoon napatakseen epäiltyjä ja hyökätäkseen huumekauppaa vastaan. Huumesota antoi USA:lle myös syyn ulottaa lainsäädäntönsä muihin maihin ja lähettää viranomaisia sitä valvomaan, mikä olisi muuten tulkittu uhkaksi valtioiden itsenäisyydelle. Huumepolitiikasta tuli oleellinen osa USA:n ulkopolitiikkaa ja DEA:sta ulkopolitiikan tekijä sellaisissakin maissa, joihin USA:lla ei ollut diplomaattisia yhteyksiä. (Booth 2004, 240 - 242, Nadelman 1993, 141 - 142)

DupontVuonna 1973 perustettiin National Institute on Drug Abuse (NIDA) yhdistämällä kaikki valtion rahoittamat huumeiden vastaiset ohjelmat yhdeksi instituutiksi, josta tuli huumetutkimuksen keskus johtajanaan Robert DuPont vuosina 1973 - 1978. NIDA sai kannabiksen kasvatusmonopolin tutkimustarkoituksiin, mutta se myönsi tutkimuslupia ja tutkimusmateriaalia ainoastaan kannabiksen väärinkäytön aiheuttamien haittojen tutkimukseen, mikä jarrutti vuosikymmeniä kannabiksen lääkekäytön tutkimusta niin, että lääkeyhtiöt joutuivat kehittämään synteettisiä kannabinoideja tutkimustyöhönsä.

Nixonin kaudella YK:ssa solmittiin uusi huumausainesopimus, eli vuoden 1971 ns. psykotrooppisia aineita koskeva sopimus, jolla säädeltiin uudenlaisten synteettisten aineiden (esimerkiksi LSD, amfetamiinit ja barbituraatit) sekä kannabiksesta vuonna 1964 eristetyn vaikuttavan aineen THC:n valmistusta ja kauppaa. Sopimus laajensi huomattavasti viranomaisten valtuuksia luokitella uusia aineita huumeiksi, mutta tämä sopimus oli selvästi eri tyyppinen kuin ns. klassisia huumekasveja koskeva Single Convention, mikä on aiheuttanut sen, että aineita jaetaan joissakin maissa huumelainsäädännön perustana olevassa aineiden luokituksessa eri luokkiin riippumatta farmakologiasta. Tämän takia meillä on nykyiset täysin erilaiset politiikat huumeille, päihteille, lääkkeille, dopingille ja liuottimille, mikä ei perustu farmakologiaan eikä kemiaan vaan historian oikkuihin.

Samana vuonna YK:n alaisuuteen luotiin United Nation Fund for Drug Abuse Control (UNFDAC), jonka tehtävänä oli sadonkorvausohjelmien vieminen kannabista, kokapensasta ja oopiumunikkoa kasvattaviin maihin.

Kaikki huumeasiat tulivat Nixonin aikana oikeusministerin alaisuuteen, mikä tarkoitti sitä, että oikeusministerin alainen DEA alkoi esiintymään lääkärinä ja farmakologian asiantuntijana päättäen kannabiksen luokittelusta, lääkekäytöstä ja lääketieteellisestä tutkimuksesta. Tämä näkyy edelleen Suomessa, missä DEA:n kouluttamat huumepoliisit ovat julkisuudessa ottaneet kannabisasiantuntijoiden roolin ilman lainsäädännön muutosta, minkäänlaista koulutuspohjaa tai muuta pätevyyttä.

Nixon rakensi huumeongelman ympärille lakiin ja järjestykseen perustuvan ratkaisumallin, jonka näkökulmasta pilvenpoltto liittyi armeijasta pakoiluun, hippeihin, kulttuuriseen muutokseen ja Beatles-musiikin kuuntelemiseen. Marihuana ja muut huumeet liitettiin epäjärjestykseen, koettiin uhkana moraaliselle yhtenäisyydelle ja nuorten nähtiin sekoavan niitä käyttäessään. Laittomien huumeiden aiheuttaman huolen ympärille alkoi kasvaa lainvalvonta-, terapia-, vieroitus- sekä PR-teollisuus eli nykyaikainen huumesota.

Huumepolitiikka palvelee Nixonin toivomalla tavalla rotuerottelua: New Yorkissa tehtiin vuonna 2010 50 383 pidätystä pienen marihuanamäärän hallussapidosta. Näistä 86% kohdistui mustiin tai latinoihin vaikka tutkimusten mukaan valkoiset käyttävät enemmän marihuanaa.

Kun Nixon käynnisti huumesodan vuonna 1971, oli se tarkoitettu enemmän sisäpoliittiseksi strategiaksi toisinajattelijoita vastaan kuin julkishallinnolliseksi politiikaksi huumeiden käytön aiheuttamien ongelmien hoitamiseksi. Huumesodan epäonnistuessa julkisena politiikkana kansanterveyden parantamisessa, on se menestynyt poliittisena strategiana ympäri maailman.


 << edellinen osa | seuraava osa >>  |  osa 1  |  2  |  3  |  4  |  5  |  6  |  7  |  8  |  9  |  10  | 11


Copyright © 2010 Turun seudun kannabisyhdistys. Powered by Joomla
Template designed by Towfiq I.