Facebook

Jaa tämä sivu Facebookissa!

Kannabiksen vapauttamisen historia, osa 3


<< edellinen osa | seuraava osa >>osa 12345678910 | 11


2. Kannabiksen kansainvälisen kieltolain taustaa

2.1. Kansainliitto ja kannabiskysymys

Intian hamppukomitean raportissa kerrotaan kannabiksen kieltolain olleen 1800-luvulla käytössä neljässä maassa: Turkissa, Egyptissä, Kreikassa ja Trinidadissa. Komitea ei löytänyt näiden kieltolakien perusteluja yrityksistään huolimatta. Turkissa kieltolaki perustui ortodoksimuhamettilaisten uskonoppineiden teorialle, ”koska hasis on huume, sen käytön on pakko olla haitallista”, ja Egyptin kieltolaki oli omaksuttu Turkista. Kreikan kahviloille julistettu kannabiksen käytön kielto perustui Intiasta saaduille kokemuksille, jotka komitea oli jo asettanut kyseenalaiseksi (nämä koskivat hasiksen käytön ja mielisairauksien yhteyttä). Jos Trinidadissa on vallinnut kannabiksen kieltolaki, ei se ole ollut kovinkaan menestyksekäs. Komitealla ei myöskään ollut käytössään tutkittua tietoa hasistuotteiden vahvuuksista ja ne voivat vaihdella siitä riippuen, millaisia tuotteita Intiassa oli saatavilla. Niiden kuvausten perusteella, mitä on saatu Egyptissä myytävien tuotteiden valmistuspaikalta, muistuttaa Egyptissä myytävä hasis enemmän Yarkandin (nykyinen Sinkiangin uiguurien autonominen maakunta Kiinassa) charasta kuin Intian ganjaa tai bhangia. (Report of the Indian Hemp Drugs Commission, Chapter XIV, 557 - 562)

Kansainvälinen huumeiden kieltolakijärjestelmän alkua pitää lähteä tarkastelemaan siitä, kun Iso-Britannia alkoi viemään 1700-luvulla oopiumia Kiinaan maksaakseen sillä kansalaistensa alati kasvavan teenhimon. Oopiumsodat 1800-luvulla sekä muiden siirtomaavaltojen kateus Iso-Britannian tuottoisalle kaupalle ja varsinkin USA:n tulo Aasian markkinoille kilpailemaan eurooppalaisten kolonialististen valtioiden kanssa johti siihen, että tämän kaupan rajoituksia alettiin käsitellä useiden valtioiden konferensseissa 1900-luvun alussa. (Bruun 1975, 9 - 10)

USA valloitti Filippiinit Espanjaa vastaan käymässään sodassa 1898. Sota oli lyhyt ja sangen pieni, sillä vain 341 miestä menetti siinä henkensä. USA sai kuitenkin Guamin, Puerto Ricon, Filippiinit sekä Kuuban, ja USA:sta tuli merkittävä siirtomaavalta. Filippiiniläiset olisivat mieluummin halunneet itsenäisyyden palkkioksi taistelemisestaan espanjalaisia vastaan mutta tämän haaveen USA murskasi säälimättä vuoteen 1902 mennessä. Sitten USA lähetti pienen episkopaalisen seurakunnan papin Charles Henry Brentin Bostonista saarivaltion piispaksi. Häntä elähdytti siirtomaaisännän asenne, etteivät filippiiniläiset osaisi hoitaa asioitaan itsenäisesti. Amerikkalainen moraali ja arvot olisi uusi alku tälle kansakunnalle.

Filippiinien kiinalainen väestönosa oli suurin oopiumin käyttäjäväestö, ja USA:n valloitettua saarivaltion nousi esille Espanjan oopiummonopolin jatkaminen, koska oopiumin käyttö pysyi ankaralla verotuksella tietyissä rajoissa. Mutta Brent nostatti asiasta skandaalin Washingtonissa: hänen mukaansa itämaisen luonteen tuntien kiinalaisten nautintokulttuuri leviäisi pian filippiiniläisten keskuuteen. Hänen painostuksestaan asiaa tutkimaan nimitettiin komitea, jonka tulisieluiseksi vetäjäksi hän ryhtyi. Vuoteen 1908 mennessä oopiumin tuonti ja käyttö kiellettiin Filippiineillä lukuun ottamatta lääkekäyttöä. Kun USA vihdoin vuonna 1920 julkisti silloiselle Kansainliitolle tilastot Filippiinien oopiumongelmasta, kävi ilmi, että oopiumia salakuljetettiin Filippiineille niin paljon, että halvat hinnat sallivat kenen tahansa käyttää sitä.
Opiumden
Sama huomattiin kaikkialla, missä yritettiin saada oopiumin käyttö loppumaan kieltolailla. Mutta piispa Brentin ponnistelut saivat USA:n tavoittelemaan maailmanlaajuista oopiumin kieltolakia. Presidentti Theodore Roosevelt teki aloitteen kansainvälisen oopiumkonferenssin järjestämisestä Shanghaissa 1909, missä Brent oli USA:n delegaation johtaja. Myöhemmin Haagissa 1911-14 järjestetyissä jatkokonferensseissa Brent oli ensimmäisessä kokouksessa USA:n edustajana. (Davenport-Hines 2001 155 - 160)

1800-luvulla reformistit USA:ssa eivät pitäneet huumeita ensisijaisena kampanjoinnin kohteena ja liittovaltio ei halunnut säätää rajoituksia, koska sitä pidettiin perustuslain vastaisena. Pastori Charles Brent kuului niihin reformisteihin, joiden mielestä huumeongelma, kuten kaikki muutkin yhteiskunnalliset ongelmat vaativat ensi kädessä moraalisen ratkaisun; kompromissit rikkoisivat moraalia vastaan ja siksi niitä ei pidä sallia. Brent oli hyväntekijä, joka ei kyennyt tekemään kompromisseja ja huumeongelman osalta se tarkoitti, että niitä sai käyttää vain lääkkeinä. Huumeiden muu käyttö tuli kieltää, niiden salakauppa tukahduttaa maailmasta ja riesa eliminoida koko maapallolta. Brentin asema Filippiinien oopiumongelman hoitajana teki hänestä kansainvälisen oopiuminvastaisen liikkeen johtajan. (Musto 1987, 11, 25 - 26)

Haagin sopimus vuodelta 1912 oli outo nykyajan näkökulmasta. Neuvotteluissa pääpaino oli siinä, että muut Euroopan valtiot halusivat Britannian rinnalle jakamaan Kiinan houkuttelevat oopiummarkkinat ja Kiina olisi puolestaan halunnut pitää kiinni itsenäisen valtion määräämisvallasta omalla alueellaan. Näistä lähtökohdista laadittu sopimus edellytti kunkin maan suorittamaan omaa valvontaa, mikä ei tietenkään pidätellyt oopiumin kauppaa eikä monikaan valtio kerinnyt sitä hyväksyä ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Sopimus koski oopiumkaupan valvontaa, ei sen estämistä. (Musto 1987, 52 - 53)

Kansainliiton vaikutus valtioiden huumelainsäädäntöön

Kansainliitto2Ensimmäinen maailmansota toi uuden toimijan kansainväliseen huumevalvontaan, Kansainliiton. Se perustettiin Versaillesin rauhansopimuksen jälkeen vuosina 1919 - 1920 tarkoituksena ehkäistä sotien syntyminen tulevaisuudessa luomalla neuvottelumahdollisuudet erimielisyyksien ratkaisemiseksi. Kansainvälisestä huumepolitiikasta tuli sangen pian yksi sen toimintakentistä. Haagin sopimus saatiin voimaan siten, että sen hyväksyminen oli osa rauhansopimusta, jossa kansainliitolle annettiin valtuudet valvoa ”oopiumin ja muiden vaarallisten huumeiden kauppaa koskevia sopimuksia”. Kansainliiton ensimmäisessä kokouksessa perustettiin tarkoitusta varten neuvoa-antava komitea, jonka jäseninä olivat eurooppalaiset siirtomaavallat, joilla oli oopiummonopoleja Kaukoidän alusmaissaan. Vaikka muutamissa maissa oltiin aloitettu alkoholikieltolaki ja parissa maassa alkoholin osittainen kielto, ei alkoholin kieltäminen saanut kannatusta Kansainliitossa, koska suurin osa sen jäsenmaista oli eurooppalaisia valtioita, joissa alkoholi oli osa kulttuuria. Ranska oli alkoholivalvonnan päävastustaja. (Bruun 1975, 11 - 12)

Kansainliiton perustamisella oli perustavaa laatua olevia vaikutuksia kansainväliseen huumevalvontaan: huumevalvonnan hallinto voitiin keskittää ja sen myötä huumepolitiikasta tuli ensi sijassa virkamiesten ja diplomaattien pelikenttä. Ehkä merkittävin vaikutus sillä oli tutkimuksen rooliin huumevalvonnassa: Kansainliitto oli aluksi hyvin kiinnostunut huumeiden käytön tutkimuksesta eri näkökulmista mutta pian huumevalvonnan ja huumeiden tarjonnan tutkiminen vei voiton muista aiheista. Kansainvälisessä huumevalvonnassa on muodostunut perinteeksi huumevalvonnan kysymyksien käsittely erillään lääketieteellisistä ja yhteiskunnallisista ongelmista sekä tarjonnan ongelmien korostaminen kysynnän ongelmien sijaan. (Sinha 2001, 5)

Huumepolitiikasta tuli Kansainliiton myötä monimutkaisen kansainvälisen politiikan ja diplomatian näyttämö. Ensimmäinen maailmansota aiheutti myös uusien huumeiden valmistajien ilmestymisen markkinoille, koska sota oli katkaissut vanhat kauppasuhteet ja sotaa käyvien valtioiden oli pakko aloittaa eri aineiden valmistus itse. USA ei ollut liittynyt Kansainliittoon mutta se oli ollut aktiivinen ennen Kansainliiton perustamista ja sen vaikutus kansainvälisen huumevalvonnan kehitykseen säilyi vahvana.

Vuoden 1912 Haagin sopimusta käytettiin USA:ssa perusteluna sille, että laadittiin ensimmäinen liittovaltiotasoinen huumelaki ns. Harrison Narcotics Act vuonna 1914, josta tuli USA:n huumepolitiikan perusta seuraaviksi vuosikymmeniksi. Kun USA:n korkein oikeus myöhemmin totesi, ettei Haagin sopimus vaatinutkaan liittovaltiotasoista lainsäädäntöä, Harrison Narcotics Act oli jo voimassa. (Sinha 2001, 5)

Geneven sopimus 1925 - kannabiksesta ”vaarallinen rohdos”


USA oli ehtinyt laatimaan liittovaltiotasoisen huumelainsäädännön, Harrison Narcotics Actin, ja se arvosteli Haagin sopimusta ankaramman huumelakinsa perusteella ja painosti Kansainliittoa järjestämään uuden konferenssin. Niinpä vuosina 1924 - 25 pidettiin kaksi konferenssia ja solmittiin kaksi uutta sopimusta. Ensimmäinen Geneven sopimus keskittyi oopiumia tuottaviin maihin, joiden tuli perustaa valtion monopolit ja lopettaa oopiumin kauppa 15 vuodessa.

Toinen Geneven sopimus vuonna 1925 oli tarkoitettu valvomaan kansainvälistä kauppaa ja se käsitti laajemman joukon erilaisia huumeita, ensimmäisen kerran myös kannabiksen eli ”intialaisen hampun”. Konferenssin tarkoitus oli lujittaa Haagin sopimuksessa päätettyä oopiumin ja kokaiinin kaupan valvontaa mutta yllättäen Egyptin edustaja toi kokoukselle esityksen kannabiksen eli Intian hampun mukaan ottamisesta sillä perusteella, että se aiheuttaa samanlaista riippuvuutta kuin oopiumi. Britannian edustaja vastusti tätä sillä perusteella, ettei se ollut asialistalla, ja ehdotti komitean perustamista tutkimaan asiaa.

Haagin kokouksessa vuonna 1911 Italian edustaja oli myös esittänyt huolensa kannabiksen salakuljetuksesta ja käytöstä alueillaan: Italian hallitus oli huolissaan Pohjois-Afrikan siirtokuntiensa kannabiskaupasta. Etelä-Afrikan hallitus puolestaan ilmoitti vuonna 1923 neuvoa-antavalle oopiumkomitealle, että koko kannabiskasvi tai edes jokin sen osa tulisi asettaa riippuvuutta aiheuttavien aineiden listalle. Etelä-Afrikkaan oli muuttanut Aasiasta kotoisin olevia siirtolaisia perinteisine nautintoainekulttuureineen, ja alkuperäisasukkaiden keskuudessa oli myös kannabiksen eli daggan käyttökulttuureja ammoisista ajoista saakka. Näihin aloitteisiin sisältyi rotuoppeja ja kulttuurisia ristiriitoja.

Kiinan ja USA:n edustajat kannattivat Egyptin ehdotusta vaikka myönsivät olevansa täysin tietämättömiä aiheesta. Asiaa tutkimaan asetettuun komiteaan nimetyt Kreikan ja Brasilian edustajat esittivät myös vakavan huolensa kannabiksesta, koska molemmissa maissa sitä käytettiin runsaasti. Niinpä komitea päätyi lausunnossaan pitämään kannabista yhtä haitallisena kuin oopiumia mutta toisaalta esitettiin vakava huoli siitä, että kieltolaki estäisi hampun kasvatuksen köysiksi ja kankaiksi, koska esimerkiksi Intian teollisuus oli sen tuotannosta riippuvainen.

Niinpä Geneven konferenssi päätyi luokittelemaan Intian hampun ja sen jatkojalosteet yhtä haitallisiksi kuin oopiumin ja kokaiinin sekä niiden jatkojalosteet. Laadittu sopimus ainoastaan kielsi aineiden viennin sellaiseen maahan, jossa ne oli kielletty, ja vientiin tarvittiin lisäksi ilmo itus siitä, että aine oli vain lääkinnällisiin tai tieteellisiin tarkoituksiin. Valtioiden tuli huolehtia vuosittaisesta varastojen ja kulutuksen tilastoinnista. Sopimuksella myös luotiin järjestelmä, jolla rajoitettaisiin kunkin maan tuontikiintiötä.

BrentUSA halusi, että huumeiden käyttö rajattaisiin vain lääkinnälliseen ja tutkimuskäyttöön, mikä hylättiin kokouksessa ja USA lähti kokouksesta eikä hyväksynyt sopimuksia. USA:n asenne oopiumin polttamisen lopettamiseen oli pakkomielteisen moraalinen ja se suhtautui epäilevästi vanhojen siirtomaavaltioiden kuten Britannian haluun lopettaa huumeiden käyttö. Varsinkin USA:n delegaatiossa ollut palavapuheinen piispa Brent piti siirtomaavaltioita välinpitämättöminä hallitsemiensa maiden asukkaiden hyvinvoinnista.

Geneven sopimus ja sen päätös kohdella Intian hamppua yhtä ankarasti kuin oopiumia ei saanut juuri lainkaan julkisuutta Länsi-Euroopassa eikä Pohjois-Amerikassa. Koska huumeriippuvuutta ei vielä pidetty lääketieteellisenä ongelmana, eivät myöskään lääketieteelliset lehdet uutisoineet sopimuksesta. Kansainliiton perustamisen perimmäinen tarkoitus oli sodan syttymisen estäminen ja Kansainliitossa huumepolitiikasta tuli kansainvälisen politiikan pienin yhteinen nimittäjä eli yksi niistä harvoista asioista, joista pystyttiin laatimaan edes jotain yhteishenkeä huokuvia sopimuksia.

Britanniassa kannabistinktuurat ja -uutteet olivat laajalti käytettyjä lääkkeitä 1800-luvun loppupuoliskolta saakka, niitä käytettiin jopa mielenterveysongelmien hoitamiseen. Vaikka esimerkiksi runoilija W.B. Yates käytti kannabista tajuntansa laajentamiseksi, ei sen muu kuin lääkinnällinen käyttö ollut kovin yleistä eikä sitä pidetty ongelmana. Oopiumia ja kannabista käytettiin polttamalla kaukaisissa siirtomaissa, joissa niiden käyttäjät olivat etupäässä köyhää paikallista väestöä eivätkä kokousedustajat voineet kuvitella lapsenlapsiensa käyttävän kannabista joskus heidän omissa kotimaissaan ja -kaupungeissaan. Moraaliselta kannalta asia näytti siis selvältä.

Britannian siirtomaissa kuten Intiassa, kannabista oli käytetty jo vuosisatoja eikä Intian hallinto halunnut levottomuuksia uhmaamalla perinteisiä kansantapoja. Niinpä siirtomaita omistavien valtioiden ja Intian edustajat yrittivät esittää kieltoa vastustavia kommentteja mutta eivät missään vaiheessa pyrkineet kumoamaan kokouksessa esitettyjä liioiteltuja väitteitä kannabiksen vaarallisuudesta. Onkin kummallista, että Britannian ja Intian edustajat eivät tuoneet komitean eikä kokouksen edustajille Britannian hallituksen teettämää tutkimusta kannabiksen käytöstä Intiassa vuonna 1894. Intiaa edusti brittiläisen hallinnon edustaja ja ehkä syynä oli Britannian edustajien diplomaattisuus yrittää välttää yhteenotto sekä entisen siirtomaansa Egyptin että moraalisen kannan ottaneen USA:n kanssa, jonka kanssa liittoutuneena oli juuri voitettu ensimmäinen maailmansota.

Joka tapauksessa ilman syvällistä perehtymistä ja tutkimusta itse aiheeseen, arvovaltainen kokous päätti asettaa Intian hampun yhtä vaaralliseksi ja riippuvuutta aiheuttavaksi aineeksi kuin oopium, ja kohdella sitä vastaavalla tavalla kansainvälisessä lainsäädännössä, vaikka yksi maailman perusteellisimmista tutkimuksista oli havainnut sen olevan suhteellisen haitaton eikä lainkaan sopiva kieltolain kohteeksi. Konferenssin tekemistä päätöksistä huolimatta mm. Libanonista ja Syyriasta vietiin suuria määriä hasista Egyptiin. (Kendell 2003, 143 - 151)

Vasta itsenäistyneen Suomen hallituksen toiminta kuvaa hyvin alkavaa kansainvälistä huumepolitiikkaa. Suomi oli saanut kutsun osallistua Geneven konferenssiin mutta hallitus ei katsonut aiheelliseksi osallistua, koska konferenssissa käsiteltävät asiat eivät koskeneet Suomea. Sisäministerin mukaan jo voimassa olevat lait suojaavat kansalaisia riittävästi. Lopulta Suomi kuitenkin liittyi sopimukseen, koska muut Pohjoismaat ilmoittivat liittyvänsä siihen eikä nuori Suomi halunnut näyttää niitä huonommalta. Sopimuksen myötä myös kannabis tuli huumevalvonnan piiriin. Suomi ilmoitti kansainliitolle, ettei kannabista käytetä Suomessa huumausaineena eikä sitä siksi ollut tarpeellista laskea vaaralliseksi rohdokseksi. Sisäasiainministeriön mukaan intialaista hamppua tuotiin vuosittain vain 2 - 3 kiloa ja siitä valmistettua ekstraktia 1,5 - 2 kiloa. Koska kannabista kuitenkin käytettiin yleisesti ”kaikkien muhamettilaisten kansojen keskuudessa” ja koska oli olemassa mahdollisuus, että sen käyttö huumeena olisi saattanut levitä myös muualle, Suomi ei asettunut vastustamaan kannabiksen liittämistä vaarallisten rohdosten luetteloon. (Ylikangas 2009, 111- 113)

Vuoden 1936 kansainvälinen sopimus ja Marihuana Tax Act

AnslingerVuoden 1936 sopimuksen käsittely toi kansainvälisen huumevalvonnan areenalle uuden merkittävän vaikuttajan, USA:n ensimmäisen ns. huumetsaarin eli vastaperustetun liittovaltion huumetoimiston, FBN, johtajan Harry Anslingerin. Egyptin edustaja yritti saada Geneven sopimuksen jälkeen kansainvälistä huomiota kannabisongelmaan. Tässä asiassa USA antoi yhä enemmän apua: Kansainliiton neuvoa-antava komitea kirjoitti vuonna 1933 raportissaan, kuinka USA:ssa ja Kanadassa on leviämässä Intian hamppua sisältävien savukkeiden salakuljetus ja arveli oopiumin ja kokaiinin tiukentuvan valvonnan saavan huumeiden käyttäjät siirtymään kannabiksen käyttöön. (Bruun 1975, 184 - 185)

Vuonna 1934 komitea julkaisi ensimmäisen kansainvälistä huumevalvontaa varten laaditun katsauksen kannabikseen, ”Preliminary note on the chief aspects of the problem of Indian hemp and the laws regulating thereto in force in certain countries”. Katsauksessa huomattiin Geneven sopimuksen kattavan vain hampusta valmistetut lääkevalmisteet eikä raaka-aineita. Lisäksi katsauksessa käytiin läpi eri maissa vallitsevat erilaiset valvontatoimenpiteet Egyptin täyskiellosta Thaimaan ja Intian laajamittaiseen viljelyyn. Lähteissä ei edelleenkään mainittu Britannian hallituksen kannabiskomitean raporttia.

Komitealle myöhemmin toimitetuista raporteista kaksi oli USA:sta, joista toinen lääkäri Forsierin laatima ”The Marihuana Menace”, jossa käytiin läpi ”kyseisen huumeriippuvuuden vaikutus rikollisuuteen”. Toinen raportti tuli lääkäri Yungilta, jonka kerrottiin hoitaneen yli seitsemäntuhatta addiktia ja huomanneen näiden siirtyneen opiaateista ja kokaiinista marihuanaan ja barbituraatteihin. Hänen raportissaan todettiin ilman perusteluja 200 miljoonan ihmisen maailmassa käyttävän kannabista. Vaikka hän piti barbituraatteja vaarallisempina kuin marihuanaa, käytettiin hänen raporttiaan todisteena marihuanan valvonnan tarpeesta. (Bruun 1975, 186 - 187)

Intian edustaja kertoi konferenssille kannabiksen käytön liittyvän sosiaalisiin ja uskonnollisiin tapoihin. Puolan ja Sveitsin edustajat puolestaan toivat esille tutkimuksen puutteen ja tätä varten perustettiin alakomitea tutkimaan koko Intian hamppuun liittyvää ongelmaa. Komitea tuotti vuosina 1935 - 1939 yhteensä 54 raporttia, joista suurin osa tunisialaiselta tohtori J. Bouquetilta. Bouquetista tuli yksi kansainvälisen kannabisvalvonnan tärkeimmistä asiantuntijoista, hän oli kieltolain kannattajia ja esitteli Egyptin ja USA:n hallitusten tuottamaa propagandaa eli negatiivisia puolia kannabiksen käytöstä. Mutta hän tuli maasta, jossa oli valtion monopoli kannabiksen myyntiin, mikä vähensi salakuljetusta ja kannabiksen käyttöä (7946 kiloa vuonna 1934) ja hänellä oli käytännön kokemusta kannabiksen käyttäjistä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. (Bruun 1975, 187 - 191)

Vuoden 1936 sopimus laitonta kauppaa vastaan sai alkunsa silloisen kansainvälisen poliisiorganisaation (interpolin edeltäjä) aloitteesta. Sopimus oli uusi avaus kansainvälisessä huumevalvonnassa: aikaisemmat sopimukset perustuivat laillisten toimintojen säätelemiseen mutta vuoden 1936 sopimus teki huumeisiin liittyvistä toimista rangaistavia. Harry Anslingerin johtama USA:n delegaatio olisi jälleen halunnut sopimuksen, jossa huumausaineiden ja myös kannabiksen käyttö olisi sallittu ainoastaan lääkinnälliseen ja tutkimuskäyttöön. Kaikki muu olisi pitänyt kriminalisoida ankarasti. USA ei voinut allekirjoittaa syntynyttä sopimusta, koska se olisi sen perusteella voinut joutua lieventämään omia rangaistuksiaan. Myös monet muut maat jättivät sopimuksen hyväksymättä, koska he kokivat pystyvänsä vaikuttamaan salakuljetukseen kahdenkeskisillä sopimuksilla. Joka tapauksessa tämä sopimus oli käännekohta siinä, että aiemmat sopimukset säätelivät laillista kauppaa, mutta tällä sopimuksella luotiin sellaisia tekomuotoja, joita voitaisiin kriminalisoida kansainvälisesti ja rangaista niistä. Tämän kehittely keskeytyi toisen maailmansodan puhjettua.

USA ei hyväksynyt sopimusta, koska piti sitä liian heikkona omaan Harrison Narcotics Actiin verrattuna mm. henkilöiden toiseen maahan luovuttamisen, toiseen maahan tunkeutumisen ja kaupalla saatujen voittojen takavarikoimisen suhteen. Kun Anslingerin ehdotukset ja todistusaineisto kiistettiin vuonna 1936 Geneven kansainvälisessä huumekokouksessa, hän palasi kattavan kannabiksen kieltolain kehittämiseen kotimaassaan, mistä hän USA:n johtavaa kansainvälistä asemaa hyväksikäyttäen myöhemmin teki kansainvälisen normin. (Sinha 2001, 7)

2.2. Marihuana valloittaa Amerikan

That mellow Mexican leaf started something in Harlem - a whole new language, almost a whole new culture... (Mezz Mezzrow)

Tunkeutuessaan Amerikan mantereelle eurooppalaiset tuhosivat uuden maailman kansojen kulttuureja mutta tuhotessaan perinteisiä nautintoainekulttuureja paholaisen palvontana loivat valkoiset valloittajat samalla uusia. Kannabis saapui uudelle mantereelle kahta eri tietä: uusien valloittajien mukana kuitu- ja lääkekasvina sekä heidän tuomiensa työläisten ja orjien mukana päihteenä ja sakramenttina. Portugalilaiset ja espanjalaiset valloittajat toivat kannabiksen päihdekäytön Etelä-Amerikkaan tuodessaan mustia orjia Afrikasta niin, että 1500-luvun puolivälissä Brasilian sokeriplantaasien orjatyövoima tunsi sen käytön. Monet afrikkalaiset heimot ja kansat tunsivat kannabiksen käytön entuudestaan ja heille siirtolaisten istuttamat hamppuviljelmät olivat tuttuja myös rentoutumis- ja viihdemielessä. Myös Aasiasta ja Lähi-Idästä tulleet siirtolaiset toivat omat nautintoainekulttuurinsa mukanaan. Esimerkiksi Jamaikalle ganja-kulttuuri tuli intialaisten siirtolaisten mukana ja levisi afrikkalaisperäiseen väestöön. (Booth  2004, 129 - 130)

Hamppu oli merkittävä viljelyskasvi Pohjois-Amerikan valloituksessa: laivojen purjeiden ja köysien lisäksi vankkuripeitteet, telttakankaat ja raamatut olivat hamppua. Iso-Britannian kuningas James I määräsi Pohjois-Amerikan siirtomaat viljelemään hamppua ja itsenäistymisen jälkeen muutamat osavaltiot tekivät sen viljelemisestä pakollisen. Amerikan Yhdysvaltojen perustajien tiedetään viljelleen hamppua ja USA:n ensimmäisen presidentin George Washingtonin viljelleen myös ”Intian hamppua” ja käyttäneen sitä lääkkeenä. (Grinspoon 1994, 11 - 17)
Washington
Maailmankirjallisuuteen on jäänyt vuonna 1856 ilmestynyt amerikkalaisen Fitz Hugh Ludlowin (1836 - 1870) ”A Hasheesh-Eater. Being Passages from the Life of a Pythagorean” (Hasiksenkäyttäjä eli katkelmia pythagoralaisen elämästä, suom. 2008). Teosta pidetään englantilaisen De Quinceyn menestyksekkään ”Confessions of an English Opium-Eater” -kirjan (1822, suom. 2007) kopiona, jossa toistuu 1800-luvun itämaisen maailman eksotiikka ja fantastiset huumenäyt. Kirjaa ei enää pidetä luotettavana raporttina aikansa kannabiksen käytöstä vaan mieluummin kaunokirjallisuuteen kuuluvana teoksena kuten Baudelairen ”Keinotekoiset paratiisit”. Mutta se oli myyntimenestys, mikä kertoo aiheen herättämästä suuresta mielenkiinnosta.

Toisen mielenkiintoisen todisteen USA:n 1800-luvun kannabiskulttuurista muodostaa kuvat ja kertomukset itämaiseen tyyliin sisustetuista vesipiippubaareista kuten vuoden 1876 Chicagossa pidetyn USA:n 100-vuotismessujen turkkilainen osasto, jossa tarjottiin miellyttäviä vesipiippukokemuksia. (Stafford 1977, 144; Sherman 1999 s. 64-65).

Kannabista oli saatavilla apteekeissa eri lääkkeissä, Lähi-idästä ja Intiasta tulleet siirtolaiset polttivat hasista tai charasta, söivät sitä marmeladin kaltaisina herkkuina ja joivat sitä bhangina ja itämaisissa salongeissa angloamerikkalainenkin yleisö saattoi tutustua näihin tapoihin. Mutta meksikolaiset polttivat sätkiä, joissa oli outoa marihuanaa, jotain ojanpenkoilla kasvavaa hulluruohoa. Kuinka edes hamppua viljelevä maanviljelijä olisi voinut tietää, että aasialaisen tai Lähi-Idän siirtolaisen piipussa palava möyhö ja meksikolaisen sätkässä palava ruoho voisi olla samaa kuin hänen kuituhamppunsa?

Tupakan ja marihuanan polttaminen paperiin käärittyinä pieninä savukkeina oli 1800-luvun lopun suuri innovaatio. Molemmat tavat ovat saaneet suuren suosion mutta eri markkinoilla, laillisilla ja laittomilla. 1800-luvulla virinnyt raittiusliike suhtautui kaikkiin päihteisiin yhtä kielteisesti mutta nykyään nämä päihteet ovat erillään toisistaan kaupallisesti. On vielä kirjoittamatonta historiaa miten marihuana- ja tupakkateollisuus kilpailivat keskenään tuolloin mutta marihuanan käytön ja rotukysymyksen kietoutuminen toisiinsa vaikutti marihuanan maineeseen USA:ssa. (Bakalar & Grinspoon 1984, 81 - 84)

Muukalaisviha selittää 1800-luvulla alkunsa saaneita lounaisosavaltioiden huumelakeja. Mm. Kaliforniassa kiellettiin vuonna 1875 oopiumin polttaminen, mikä käytännössä kohdistui kiinalaisväestöön. Vuonna 1913 kannabis kiellettiin Kaliforniassa osavaltiolakina osana oopiumin polttoon käytettävien välineiden kieltävää lakia. Laki jäi vaille julkisuutta, koska kannabiksen nautintokäyttö oli minimaalista eikä aiheuttanut julkista uutisointia. Vuonna 1915 tätä lakia täsmennettiin kieltämällä kannabis samalla pykälällä oopiumin, morfiinin ja kokaiinin kanssa mutta tällä ei ollut vaikutusta kannabiksen lääkekäyttöön. Tämäkään laki ei aiheuttanut mitään julkisuutta, asia oli täysin marginaalinen ja sitä ajoi pieni mutta vaikutusvaltainen byrokraattien piiri. Laki oli täten luonteeltaan ennaltaehkäisevä eikä sen vaikutuksia olisi kukaan pystynyt tuolloin ennakoimaan. (Gieringer 1999, 237 - 288)

USA:han tuodut afrikkalaiset orjat ja heidän jälkeläisensä aloittivat marihuanakulttuurinsa itse tai omaksuivat sen meksikolaisilta siirtolaisilta. Marihuanan polttaminen oli yleistä ja hyväksyttyä jo New Orleansin ajoista saakka jazz- ja bluesmuusikoiden keskuudessa, joiden lauluissa tämä perinne on säilynyt meidän päiviin saakka. USA oli alkoholin kieltolain mallimaa, jossa kieltolaki aiheutti uudenlaisten rikollisryhmien syntymisen sekä loi markkinoita vaihtoehtoisille päihteille. ‘Tea pads’ eli marihuanan myynti- ja nauttimispaikat lisääntyivät hurjasti New Yorkissa varsinkin Harlemin kaupunginosassa alkoholin kieltolain aikaan. (Booth 2004, 163 - 165)

Meksikolla ja USA:lla on ollut likeinen suhde parin vuosisadan ajan maan itsenäistymisestä vuonna 1810, jonka jälkeen maa joutui sisällissotaan aina vuoteen 1821 saakka ja julistautui tasavallaksi 1824. Espanjan entinen siirtomaa Meksiko joutui eri sodissa luovuttamaan maa-alueitaan kuten Teksasin osavaltion laajenevalle USA:lle, ja lisäksi maan olot ajoivat meksikolaisia USA:n puolelle syrjityksi etniseksi vähemmistöksi. Heidän mukanaan levisi uusi kannabiksen käyttötapa: kukintojen ja lehtien polttaminen savukkeina eli marihuanailmiö. USA:ssa käyttöön jääneet termit marihuana, pot ja roach ovat peräisin näistä meksikolaisista juurista.

PanchoMarihuana-termin alkuperä on kiistanalainen mutta 1800-luvun loppuun tultaessa sen käyttö oli yleistä Meksikossa ja levisi pohjoiseen yli Teksasin rajan. Vuoden 1910 Meksikon vallankumous oli 1900-luvun ensimmäinen vallankumous, mikä lähetti jälleen uuden aallon pakolaisia rajan yli ja aiheutti kylmiä väreitä rajan pohjoispuolella asuvien selkäpiissä - ja marihuanan kulutus kasvoi USA:n puolella niin, että syntyi pelkästään sen toimittamiseen keskittyneitä yrityksiä. Kuuluisa kapinakenraali Pancho Villa oli myös marihuanan ystävä. Hänen joukoistaan kertova laulu ”La Cucaracha” kertoo, mistä marihuanasavukkeen loppua tarkoittava termi a roach tulee: cucaracha on englanniksi cockroach. Termin ikuisti myöhemmin Louis Armstrong laulussaan ’Save the roach for me’. (Booth 2004, 130-131, Dope and Glory 2002).

Meksikon ja USA:n huumepolitiikat kehittyivät eri suuntiin viime vuosisadan alussa: kun USA:ssa uskottiin kieltolain voimaan, Meksikossa vallitsi lääketieteellinen näkökulma. Kun USA:ssa tuli voimaan Harrison Narcotics Act vuonna 1914, oli Meksiko vielä vallankumouksen pyörteissä. Meksiko kielsi marihuanan vuonna 1920 ja oopiumin vuonna 1926 mutta lain valvominen annettiin lääkintäviranomaisille. Vasta USA:n ensimmäisen huumetsaarin, Harry Anslingerin, vaikutuksesta Meksiko alkoi antamaan enemmän vastuuta poliisivoimille huumausainekysymyksissä mutta vielä 1944 maassa oli ainoastaan kaksi huumepoliisia. Sen sijaan Meksikolaiset salakuljettajat veivät USA:han kaikkea, mitä siellä oltiin keksitty kieltää, ja ensimmäisenä oopiumia, jonka kasvatus alkoi Meksikossa jo 1900-luvun alussa. (Astorga 2002, 39 - 41/409)

USA:n ja koko maailman kuuluisin jazzmuusikko Louis Armstrong (1901 –  1971) kertoo ensimmäisestä kokemuksestaan: ”Poltin marihuanaa (tai gage) kuten sitä niin kauniisti kutsuttiin aikoinaan, pari vuotta sen jälkeen kun olin jättänyt Fletcher Hendersonin orkesterin, joka soitti Roselandissa New Yorkissa. Sen jälkeen palasin Chicagoon. Se oli oikeastaan Chicagossa, missä sain ensimmäisen gagesätkän. Ja voin kertoa, että minulla oli hauskaa. Siksi minua on aina ihmetyttänyt se, että marihuana liitetään narkoottisiin aineisiin, huumeisiin ja kaikkeen siihen roskaan. Se on oikeasti häpeä. Olin silloin 26-vuotias (vuosi 1926).”

”Olen erilainen. Poltin pitkän aikaa. Ja huomasin jotakin. Ensiksikin se on tuhat kertaa parempaa kuin whisky. Se on apulainen, ystävä, mukava ja halpa drinkki, jos vertaus sallitaan. Se on hyväksi (todella hyväksi) astmaan, rauhoittaa hermoja, pitää sinut kunnossa. Aivan eri kunnossa kuin huumeiden käyttäjä.” (Berrett 1999, 79 - 80)

Armstrong pidätettiin vuonna 1931 Kaliforniassa keikkapaikan edestä kun hän oli rumpalinsa kanssa paukuilla. Hän oli jo niin suosittu, että lehdet kirjoittivat tapauksesta etusivuillaan. Armstrong vietti putkassa yhdeksän päivää ja tuomari ei oikeudessa rangaissut sen enempää. Pidätyksellä ei ollut mitään vaikutusta Armstrongin uraan vaan päinvastoin hän sai mainetta siitä, että hän ja muut bändin soittajat polttivat maria lavalla esiintyessään. Myöhemmin Armstrong kommentoi tapausta: ”Ei silloinkaan laki ollut kovin ankara gagen suhteen ... En tiennyt, miksi meidät pidätettiin, ennen kuin vasta pidätyksen jälkeen, kun juttelin niiden kahden etsivän kanssa, jotka veivät minut poliisiasemalle klubilta.” (Berrett 1999, 81 - 89)

Louis Armstrongin ystävä ja lyhytaikainen manageri klarinetisti Mezz Mezzrow (1899 – 1972) syntyi juutalaisperheeseen mutta omaksui mustan jazzmuusikon elämäntavan niin perusteellisesti, että jouduttuaan vankilaan kannabiskaupoista vuonna 1941, hän pyysi päästä mustien osastolle, koska siellä olivat hänen soittokaverinsa. Mezzrow on jäänyt historiaan enemmän myymänsä marihuanalaadun kuin musiikkinsa ansiosta: hänellä oli hyvät kontaktit meksikolaisiin ja hänen välittämänsä marihuana oli kaupungin parasta. (Mezzrow 1990, 210 - 217)

Stuff Smith ikuisti Mezzrown laulussaan ”If You’re a Viper”, jonka Rosetta Howard levytti mutta jonka tunnetumman version levytti Fats Waller nimellä ”Vipers drag” vuonna 1943:

I Dreamed about the reefer five feet long

The mighty mezz but not too strong,

You’ll be high but not for long

If you’re a viper

I’m the king of everything

I got to get high before I swing.


Voit kuunnella kappaleen tästä:

Mezzrow muutti Chicagosta New Yorkiin vuonna 1929 ja Harlem oli hänen uransa kiintopiste koko 1930 luvun. Hän löysi meksikolaisen marihuanakontaktin, jonka laadukas tavara teki hänestä tunnetun koko Harlemissa. Mezzrow sai lempinimikseen mm. Reefer King, the Link Between the Races ja the Man with the Righteous Bush.

Marihuanan polttelijat kutsuivat itseään nimellä viper, minkä kerrotaan juontuvan siitä äänestä, mikä lähtee jointtia imettäessä siten, että huulten välistä vedetään ilmaa sekaan aiheuttaen käärmeen sihinää muistuttavan äänen. Viperit tiesivät marihuanan olevan vielä laillista: ”sitä ei oltu voitu laittaa Harrison Actiin, koska se ei aiheuta riippuvuutta”. Vipersien puhetyyli oli nimeltään jive tai jivetalk, minkä tarkoitus oli pitää ulkopuoliset ulkona alakulttuurin merkityksistä. Marihuanaa kutsuttiin mm. nimillä muta, gauge, grefa, muggles ja lozeerose. Vipersien maailmankuvaan sisältyi aimo annos inhoa valkoisia viinamäenmiehiä kohtaan: heille oli nimitys ”ofay liquor-heads”. Vipersien tunnus oli ”Light up and be somebody”.

Jazzmusiikki oli tavallaan alamaailman teemamusiikkia, koska kieltolain takia jazzia soitettiin laittomissa kapakoissa. Marihuanakauppa poikkesi kuitenkin merkittävästi valkoisten rikollisten alkoholikaupasta. Marihuana ei ollut vielä 1930-luvulla laitonta mutta sen myynti oli ja rikollisjengit pyrkivät sen markkinoille jo silloin. Vaikka sitä myytiin laulun sanoin ”six for a dollar” eli kuusi ’mugglesia’ dollarilla, pääasia oli, että sitä löytyi ”kulmilla”. Mezzrown kanssa samoilla kulmilla maria myyvät eivät kokeneet kilpailevansa markkinoista vaan mainostivat omia laatujaan, etteivät ne olleet yhtä hyviä kuin mezz mutta melkein. Lisäksi muut kauppiaat saattoivat tulla ostamaan Mezzrowlta itselleen poltettavaa. Valkoisten laittomassa alkoholibisneksessä ei ollut tilaa tällaiselle veljeydelle.

ArmstrongmezzMarihuanakauppaan ei myöskään liittynyt tyrkyttämistä eikä sitä myyty alaikäisille. Mezzrow myi niille, jotka hän tunsi ja jotka tulivat sitä häneltä kysymään. Kauppa oli luonteeltaan enemmän ”perheen sisäinen asia” kuin bisnes. Oopium oli ollut laitonta vuoden 1914 Harrison Actista saakka ja Mezzrow tutustui siihenkin omakohtaisesti. Hän piti oopiumin käyttäjien ja ”valkoisen kaman” käyttäjien välistä eroa samanlaisena kuin marihuanan käyttäjien ja alkoholistien eroa. Omiin kokemuksiinsa nojautuen Mezzrow varoitti nuorempiaan marihuanan pahimmasta haitasta: se voi aiheuttaa vankeusrangaistuksen. (Mezzrow 1990, 182, 210 - 229)

Mezzrow jäi kiinni elokuussa 1940 ollessaan menossa maailmannäyttelyn yhteydessä olleeseen keikkapaikkaan taskut täynnä marisätkiä. Poliisiasemalla häneltä laskettiin kuusikymmentä savuketta mutta kun syyte neljä kuukautta myöhemmin tuli, oli sätkien lukumäärä laskenut neljäänkymmeneen, sen verran laadukkaana myös viranomaiset pitivät Mezzrown marihuanaa. Poliisi yritti saada hänet ilmiantamaan ystäviään mutta kun Mezzrow ei voinut sitä tehdä, vetosi poliisi oikeuden tuomareihin, että heidän tiedonantajiensa kertomusten mukaan Mezzrow oli aloittanut marihuanan myynnin ensimmäisenä Harlemissa jo kaksitoista vuotta aiemmin. Mezzrown asianajaja hyppäsi pystyyn ja syytti poliisia siitä, että he ovat pystyneet seuraamaan syytetyn kauppoja kaksitoista vuotta mutta eivät olleet pystyneet pidättämään häntä tästä. Tuomari antoi tuomion yhdestä kolmeen vuoteen ja hänen henkilökorttiin leimattiin D.A., dope addict. (Mezzrow 1990, 300 - 304)

Mezz Mezzrow joutui marikaupoista vankilaan vuonna 1941, samoihin aikoihin kun New Yorkin pormestarin La Guardian nimittämän komitean tutkimuksia suoritettiin Rikers Islandin vankilassa. Hän kertoo vuonna 1946 ilmestyneessä elämänkerrassaan muista vangeista, jotka olivat päässeet koehenkilöiksi: ” ... heitä käytettiin koe-eläiminä kun lääkärit tutkivat, että mikä ihme siinä marihuanassa oikein riivaa. He viettivät aikansa sairaalassa poltellen kaupungin laskuun niin paljon kuin jaksoivat, kuuntelivat musiikkia, saivat hyvää ruokaa ja rupattelivat niitä näitä lääkäreiden touhutessa testeineen. Kun pojat sitten leijailivat takaisin osastolle, he kertoivat lääkäreiden tutkineen joka neliösentin eivätkä olleet havainneet minkäänlaista haittaa eivätkä kyenneet osoittamaan, että siitä tulisi riippuvaiseksi. Minua alkoi sapettaa oma kahdenkymmenen kuukauden kakku (sen viipaleen ehdonalaislautakunta minulle lopulta pisti) siitä, että sattui pitämään hallussaan juuri sitä tavaraa, minkä kaupungin lääkärit eivät voineet osoittaa olevan sen haitallisempaa kuin mikä tahansa rööki.” (Mezzrow 1990, 317 - 318)

Mezzrown elämänkerrasta tuli myyntimenestys Anslingerin harmiksi. Hän tuomitsi sen marihuanan polttamisen ihannointina ja huumeriippuvuuden mainostamisena. (Booth 2004, 168)

Toisen maailmansodan jälkeen nousi uusi jazzsukupolvi, hipsterit. Swingin aikaiseen hedonistiseen elämäntapaan yhdistyi uusi yhteiskunnallinen tietoisuus. Hallituksen kaksipuoluejärjestelmää Humpty-Dumpty ehdokkaineen pidettiin hypetyksenä, oikeuslaitosta hyvin käsikirjoitettuna farssina, systeemiä monimutkaisena mekanismina, jonka tarkoituksena oli sorto. Toinen maailmansota oli vanhojen miesten groteski show, joka onnistui muuttamaan USA:n suureksi vankileiriksi. (Russell 1980, 180)

Marihuana oli ollut jazzkuvioissa mukana aina New Orleansista saakka ja saanut paljon lempinimiä vuosikymmenten mittaan: hay, golden leaf, cool, green, gage, muggles, mezziroll ja shit. 1900-luvun alusta 1950-luvulle, jolloin jazz vasta murtautui konserttisaleihin ja festivaaleille, jazzmuusikoiden muutenkin stressaavaa työympäristöä leimasi soittopaikkoja omistavien rikollispiirien seksi- ja päihdekauppa. Huumeet olivat osa jazzareiden kulttuuria siinä, missä rikolliset, sutenöörit, prostituoidut, uhkapelurit ja humalaiset asiakkaat. Huumeet lievittivät pysyvän työn puutetta, yleistä välinpitämättömyyttä itse musiikkia kohtaan ja muusikon ristiriitaista, suorastaan hullunkurista roolia olla luova taiteilija, joka joutuu säveltämään ja improvisoimaan yökerhoissa. Huumeiden avulla pääsi myös eroon armeijasta: armeijan lääkärin tarvitsi vain vilkaista käsivarren neulanjälkiä ja hän kirjoitti hylkäämistodistuksen. (Russell 1980, 140 - 141)

LentokoneKieltolaki teki jo silloin rikollissyndikaateista rikkaita. Jo 1920-luvulla ne tekivät alkoholin salakaupalla miljardeja dollareita vuodessa, enemmän kuin USA:n liittovaltion menot samaan aikaan. Rahan tuomalla vallalla syndikaatit saattoivat valvoa kokonaisia kaupunkeja kuten ne nykyään huumekaupasta saamillaan rahoilla ottavat valtaansa kokonaisia köyhiä valtioita ja ostavat päättävissä asemissa olevia poliitikkoja kehittyneemmissä maissa. Charlie Parkerin kotikaupunki Kansas Missourin osavaltiossa oli hyvä esimerkki kieltolain luomasta uudesta järjestyksestä kun yksi mies, demokraattien Tom Pendergast, otti kaupungin valtaansa. Hänen johdollaan Kansas Citystä tuli aikansa Las Vegas, huvittelukeskus ja synninpesä samassa paketissa sekä huumeiden jakelukeskus. Nämä bisnekset pitivät sen talouden pyörimässä lama-aikaan ja kaupungista tuli uuden musiikin keskus. Pendergastin jouduttua liittovaltion viranomaisten tarkastusten kohteeksi, alkoi hänen imperiuminsa hajota: tuomarit, poliisipäälliköt, rahankerääjät ja henkivartijat ammuttiin, joutuivat työttömiksi tai linnaan mutta samalla loppui myös Kansas Cityn asema jazzin keskuksena (Russell 1980, 31, 107). Pendergastin vaikutusvaltaa kuvaa hyvin se, että hänen hautajaisiinsa vuonna 1945 osallistui varapresidentti Harry Truman, josta tuli muutaman viikon päästä USA:n presidentti.

Toisen maailmansodan aikana kansainväliset huumesopimukset sivuutettiin ja kaikki sotaa käyvät valtiot joutuivat aloittamaan huumeiden valmistuksen. USA:n armeijan ja Sisilian mafian sopimuksesta toisen maailmansodan aikana liikkuu erilaisia versioita mutta varmaa on se, että liittoutuneet lopettivat Mussolinin aloittaman mafian vastaisen kampanjan ja se nousi toisen maailmansodan jälkeen merkittäväksi kansainväliseksi rikollisjärjestöksi, joka ns. ranskalaisen kontaktin (French connection) kautta toimitti heroiinia USA:n slummeihin. Tämä koukutti mm. Charlie Parkerin hänen loppuelämäkseen. Sukupolven ero selittää sen, että Lester Youngista tuli alkoholisti ja Charlie Parkerista heroinisti. New Yorkissa huumepoliisi alkoi toisen maailmansodan jälkeen taas ahdistella mustia muusikoita, ja uuden sukupolven muusikoita siirtyi Kaliforniaan, missä marihuanaa oli saatavilla mutta heroiini harvinaista ja kallista. Parker nimesi yhden säveltämänsä kappaleen löytämänsä sikäläisen kamakauppiaan lempinimen ”Moose the Mooche” mukaan. (Lamour & Lamberti 1974, 21; Russell 1980, 179, 198, 200, 260)

USA:n huumepolitiikka koveni toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan ja kommunismivainojen ilmapiirissä. Siihen liittyi myös huumerangaistusten koventaminen. Vuonna 1951 säädettiin ns. Boggs Act, jolla asetettiin pakolliset minimirangaistukset huumerikoksista. Tästä sai kärsiä eritoten musta väestönosa, joka ei ollut kommunistinen eikä käyttänyt huumeita sen enempää kuin valkoinen väestönosakaan. (Musto 1987, 231 - 232)

Virallisesti USA julisti olevansa maailman vapain maa mutta mustat joutuivat jokapäiväisessä elämässään kokemaan omien mahdollisuuksiensa järjestelmällistä rajoittamista. Moni Parkerin muusikkoystävistä joko kuoli yliannokseen tai joutui vuosiksi linnaan, usein hyvin pienistä jutuista mutta heille langetettiin aina maksimirangaistuksia. Parkerin musiikkia ihailtiin ja kopioitiin mutta koska poliisi ei saanut häntä kiinni edes hallussapidosta, hänen soittolupansa evättiin ilman mitään perusteita vuonna 1951, mikä merkitsi muusikolle työn menetystä. Jälkikirjoittelussa Parkerin kerrotaan sortuneen huumeisiin mutta tämän sortumisen taustalla on vahvasti USA:n rotusortopolitiikka, joka sai nuoret mustat miehet epätoivoon. (Russell 1980, 260 - 261, 304 - 305)

Euroopassa keikkaillessaan Parker sai maistaa toisenlaista elämää, jossa häntä kunnioitettiin ihmisenä ja taiteilijana. Siellä hän sai kokea myös toisenlaista huumepolitiikkaa kun hän tutustui Brysselissä Belgiassa apteekkarifaniinsa, jolla oli laillinen huumekauppa. Belgiassa huumekauppa oli laillista aina vuoteen 1955 eikä siellä ollut USA:n kaltaista heroiiniongelmaa. USA:ssa poliisi jopa ”istutti” huumeita pidätettyihin saadakseen mustia kiinni. Kiinnijäämisestä saattoi seurata kuukausien pakkohoito, vuosien linnareissu ja jopa sähköshokkihoitoja - kaikkea tätä oli tapahtunut Parkerin muusikkoystäville. Tämä ajoi Parkeria yhä suurempaan epätoivoon: USA:ssa ei ollut tulevaisuutta mustalle miehelle. Lester Young oli ensimmäinen hipsteri mutta Charlie Parkerista tuli ensimmäinen vihainen musta mies. Parkerin sanotaan kuolleen huumeisiin mutta kuolemansyynä oli mm. alkoholin aiheuttama maksakirroosi (keuhkokuumeen, vuotavan vatsahaavan ja näistä seuranneen sydänkohtauksen lisäksi) ja pohjimmiltaan hänet tappoi rasistinen Jim Crow valtio, ja huumeet ja päiheet olivat vain tuon järjestelmän heijastumaa. (Russell 1980, 304 - 307, 364 - 368)


2.3. Marihuana Tax Act

USA itsenäistyi vuonna 1776 ja itsenäistymisen jälkeisellä kaudella alkoholin käyttö lisääntyi niin, ettei ennen sitä eikä sen jälkeen ole päästy samoihin lukemiin. Tämä herätti kohtuutta ajavia liikkeitä, joiden kannatus ja vaikutusvalta alkoi kasvaa vuoden 1830 jälkeen. Nämä liikkeet aloittivat toimintansa ennen teollistumista ja niihin kuului ihmisiä kaikista sosiaaliluokista. Vuosi vuodelta politiikka alkoi muuttua ja raittiuden edistäminen muuttui raittiuden saarnaamiseksi ja lopulta laillisten rajoitusten ajamiksesi. (Bakalar & Grinspoon 1984, 81 - 84)

USA:ssa käytettiin 1800-luvulla myös paljon opiaatteja, oopiumia ja myöhemmin morfiinia sen keksimisen jälkeen vuonna 1832. Morfiinin runsaasta kulutuksesta on syytetty USA:n sisällissotaa vuosina 1861 - 1865 haavoittuneiden veteraanien käyttäessä sitä uuden hypodermisen neulan kanssa vahvan kipuja lievittävän vaikutuksen takia. Tämä ei kuitenkaan selitä 1800-luvun opiaattibuumia, sillä myös Euroopassa oli sodittu 1800-luvulla ilman opiaattien käytön vastaavaa runsastumista. Kun USA kielsi poltettavan oopiumin käytön ja määräsi sille isot tullimaksut vuonna 1909, oli tämä toimenpide suunnattu kiinalaista väestönosaa vastaan, jonka muuttaminen maahan kiellettiin samana vuonna, sekä esimerkkinä niille valtioille, jotka oli kutsuttu samana vuonna koolle Shanghaihin neuvottelemaan oopiumin kansainvälisen valvonnan aloittamisesta. (Musto 1987, 1 - 4)

Raittiusliikkeen ideologiset taustahahmot kehittivät ajatusmalleja, joiden mukaan yksilön rajoittamaton vapaus johtaa siihen, että ihmisestä tulee impulssiensa vanki, mikä tuhoaa ihmisen kyvyn järkevien valintojen tekemiseen, ja tällöin huumeiden ja alkoholin käytön rajoittaminen luo uusia vapauksia. Tätä ajatusmallia kutsutaan positiiviseksi vapaudeksi, ja negatiiviseksi vapaudeksi sitä, että yhteiskunta ei saa rajoittaa eikä loukata yksilön oikeuksia ja vapauksia.

Elämä USA:ssa perustui vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen mukaan ”luovuttamattomaan oikeuteen elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun”.

USA:n perustuslaki oli kirjoitettu negatiivisen vapauskäsityksen pohjalta, jonka tunnetuin puolestapuhuja on englantilainen John Stuart Mill (1806 - 1873), joka vastusti oopiumin kaupan rajoituksia, lääkäreiden oikeutta määrätä opiaatteja, alkoholin kieltolakia ja ylipäänsä kaikkia niitä rajoituksia, joita nykyisin on käytössä. (Bakalar & Grinspoon 1984, 1, 10 - 11)

Vuonna 1840 presidentti Abraham Lincoln toppuutteli varhaisia alkoholin kieltolain puuhaajia puheessaan Illinoisin osavaltion edustajainhuoneelle: ”Kieltolaki vahingoittaa suuresti raittiuden ajatusta. Se on itse asiassa kohtuuttomuuden yksi muoto, koska se ylittää järjen rajat yrittäessään rajoittaa ihmisen haluja lailla ja tehdessään rikoksia asioista, jotka eivät ole rikoksia. Kieltolaki on sotaa juuri niitä periaatteita vastaan, joille hallituksemme on perustettu”. (ICSDP 2010, 20)

Positiivisen vapauden hengen kiteytti evankelinen saarnamies Billy Sunday, joka melkein sata vuotta myöhemmin kieltolain ensimmäisenä päivänä julisti seurakunnalleen, millainen uusi kuiva maailman on: ”Kyynelien aikakausi on ohi. Slummit ovat pian enää muisto. Muutamme vankilat tehtaiksi ja varastoiksi. Mies pystyy jälleen kävelemään pää pystyssä, naiset saavat taas hymyillä ja lapset nauraa. Helvetti laitetaan vuokralle ikuisuuteen asti.” (Hari 2010)

ValentineAlkoholin kieltolaki toi esille positiivisen vapauden perusongelman eli kuka vartioi vartijoitamme kun kieltolakia toteuttamaan laitetut poliisit osin korruptoituivat. Yleensä alkoholin kieltolain lopettamisen syynä pidetään sen aiheuttamia haittoja, järjestäytynyttä rikollisuutta, korruptiota ja alkoholimyrkytyksiä, mutta ratkaiseva tekijä oli keskiluokan asenteiden muuttuminen vapaamielisemmäksi alkoholin suhteen, mikä todettiin kansanäänestyksissä kieltolakia kokeilleissa maissa. (Bakalar & Grinspoon 1984, 86 - 87)

Alkoholikieltolaki oli 1930-luvulle tultaessa alkanut Yhdysvalloissa osoittautua huonoksi ratkaisuksi. Varsinkin sitä toteuttavan poliisin maine rapisi yleisön silmissä ja samoin sen rahoitus kärsi lain suosion laskiessa. Kieltolain loppuvuosina Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön kieltolakiosastolle alkoholikontrollia kohentamaan palkattiin byrokraattisesta kekseliäisyydestä tunnettu Harry Anslinger (1892-1975).

Kannabiksen kieltolaki on henkilöitynyt Anslingeriin mutta rehellisyyden nimissä on todettava hänen toteuttaneen aikakautensa henkeä ja ylempää tulevia käskyjä. Presidentti Hooverin lausahdus ”jos laki on väärä niin ankarat rangaistukset ovat paras tie sen kumoamiseen; jos se on oikea niin ankarat rangaistukset ovat nopein tapa saada sille kunnioitusta” oli myös Anslingerin ohjeena. Hän ajoi alkoholin ostamisen kriminalisoinnin läpi, mikä ei ollut alkuperäinen kieltolaki-idea. Hänen ehdotuksiinsa kuului pakollinen minimirangaistus alkoholin käytöstä, idea hylättiin mutta käyttäjän rankaisemisesta tuli myöhemmin huumekieltolakien kulmakivi. (Musto 1987, 210 - 213)

Tehtyään virkamiesuraa ulkomaiden lähetystöissä Anslinger nimitettiin vuonna 1926 alkoholin kieltolakia ylläpitävään byrokratian ulkomaanosaston johtoon ja vuonna 1929 hän oli edennyt jo kieltolain varakomissaariksi. Kun vuonna 1930 perustetun liittovaltion huumetoimiston, FBN, johtaja menetti luottamuksensa korruption takia, nimitti valtiovarainministeri Andrew Mellon Anslingerin hänen tilalleen vuonna 1932. Koska oopiumriippuvuus ja oopiumin myyjät kärsivät huonosta maineesta, kohotti tämä Anslingerin arvostusta. Tässä virassa hän toimi aina vuoteen 1962 saakka, minkä jälkeen hän vielä vaikutti kansainvälisen huumevalvonnan kehittämisessä YK:ssa. (Bruun 1975, 124 - 125)

Anslingerin kekseliäisyyttä tarvittiin, koska huumetoimisto oli Harrison Narcotics Actin velvoitteisiin nähden riittämätön. Anslinger ei olisi halunnut marihuanan valvontaa toimistolleen, sillä sen väki ei kyennyt valvomaan edes aiemmin kriminalisoituja aineita. Lama iski pari vuotta FBN:n perustamisen jälkeen, mikä merkitsi määrärahojen pysymistä ennallaan tai jopa leikkauksia. Tämä sai Anslingerin keksimään uudenlaisia menetelmiä hänelle annettujen velvoitteiden täyttämiseksi: marihuanan valvontaan keksittiin uusia julkisia kauhukampanjoita. Näiden ideat olivat peräisin eteläisistä osavaltioista, siellä kiertäviltä lahkosaarnaajilta ja paikallisilta sheriffeiltä, jotka yhdistivät omat rasistiset ennakkoluulonsa uuteen nautintoainekulttuuriin. Samoin valkoisen rodun ylivaltaa ajavat liikkeet ottivat nopeasti marihuanan propagandansa välineeksi. (Musto 1987, 214)

Painostus marihuanan kieltämiseksi tuli niiden osavaltioiden poliisipäälliköiltä, joissa oli meksikolaista väestöä. Ennen lamaa meksikolaiset olivat tervetullutta halpatyövoimaa mutta laman iskettyä 1930-luvulla heistä haluttiin eroon. Poliisipäälliköt painostivat osavaltioidensa kuvernöörejä, jotka puolestaan painostivat valtiovarainministeriä tekemään asialle jotakin. Valtiovarainministeri painosti puolestaan lakimiestään lakiasiainjohtajaa, joka puolestaan painosti Anslingeria. (Musto 1987, 223)

Volstead Act eli alkoholin kieltolaki lopetettiin vuonna 1933 todella epäsuosittuna. Marihuanan käyttö oli levinnyt sen aikana, ja uusi olut- ja alkoholiteollisuus oli huolissaan halvan ja helposti kasvatettavan vaihtoehdon suosiosta. Siihen asti alkoholia vastustaneet kansanliikkeet kuten YMCA, naisten kristillinen raittiusunioni, sekä erilaiset opettajien ja vanhempien yhdistykset liittyivät vaatimukseen saada tämäkin huume liitetyksi USA:n huumelainsäädäntöön. (Booth 2001, 149 - 150)

Anslinger keksi nyt jo legendaarisen ”tappajaruoho” -kampanjan, jossa tiedotusvälineitä tehokkaasti käyttämällä haluttiin lietsoa amerikkalaiseen valkoiseen keskiluokkaan kammoa kannabista kohtaan. Lehdistöön levitettiin tietoiskuja ja kohu-uutisia, kuinka yhden marihuanasavukkeen poltettuaan nuori mies saattoi raiskata tyttöystävänsä ja surmata vanhempansa. Alun perin ranskalaisen Louis Gasnierin vuonna 1936 ohjaama valistuselokuva Reefer Madness on säilynyt noista ajoista alan harrastajien kulttielokuvana. Vuoteen 1937 mennessä jo 46 osavaltiota 48:sta oli kieltänyt marihuanan. (Booth 2001, 151)

Alkoholin kieltäminen oli vaatinut poikkeuksen laatimista perustuslakiin mutta huumeiden vaarallisuudesta vallitsi yksimielisyys ja ne voitiin kieltää liittovaltiotasoisella lainsäädännöllä. Törmättyään siihen, ettei ilman kansainvälistä sopimusta saisi läpi kannabiksen liittovaltiotasoista kieltolakia, koska se pysähtyisi perustuslaillisiin ongelmiin, valtiovarainministeri Mellon ehdotti Anslingerille marihuanan siirtoveroa. Ilmiasultaan se ei ollut kieltolaki vaan liittovaltiotasoinen verolaki, joka velvoitti kaikki tuottajat, jälleenmyyjät ja sitä määräävät lääkärit rekisteröitymään ja maksamaan valtiolle kannabiksen välityksestä lisenssimaksua sekä pitämään kirjaa kannabiksen välityksestä.  (Musto 1987, 224 - 225, 247)

Muu kuin lääketieteellinen käyttö, josta maksettiin veroa, oli kielletty sakon uhalla. Veron maksamatta jättäminen oli rangaistava rikos ja veron maksamisesta tehtiin niin monimutkaista, että lääkärit lopettivat sen käytön. Kaikenlainen kannabiksen käyttö, jopa kuituviljely, joutui kärsimään lain käytäntöön soveltamisesta, koska laki antoi käytännössä valtuudet pidättää ja rangaista. Ainoastaan hampun siemeniä ei sisällytetty lakiin ja ne ovat pysyneet kieltolain ulkopuolella aina näihin päiviin saakka. (Booth 2001, 155)

Yksilönvapaudelle perustettu USA:n liittovaltio ei koko 1800-luvulla halunnut säätää rajoituksia, koska sellaista pidettiin perustuslain vastaisena. Vuonna 1906 säädetyn Pure Food and Drug Actin jälkeen myös lääketeollisuus alkoi myöntymään valvonnan tarpeellisuuteen alalla. Vuonna 1912 aloitettiin Harrison Narcotics Actin valmistelu. Kannabista yritettiin laittaa myös lailla kielletyksi mutta sen tuottajat ja lääkäriliitto American Medical Association, AMA, vastustivat sitä tuolloin ja saivat tahtonsa läpi. Laki tuli voimaan 1914 mutta joutui useaan otteeseen perustuslailliseen käsittelyyn oikeudessa ennen kuin sen sallimat poliisivaltuudet hyväksyttiin vuonna 1919. Siksi vuoden 1937 Marihuana Tax Act haluttiin pitää erossa Harrison Actista ja perustuslaillisista oikeudenkäynneistä. (Musto 1987, 10; Bruun 1975, 138)

Alkoholin kieltolaki piti säätää poikkeuksena perustuslakiin ja tätä raskasta käsittelyä haluttiin välttää, koska marihuanan kieltävän lain perustelut olivat hatarat ja lähinnä rasistiset. Marihuana Tax Actin esikuva oli kieltolain aikainen laki konetuliaseiden siirtomaksusta, joka oli läpäissyt perustuslakikäsittelyn. Valtiovarainministeriön lakiasiainjohtaja Herman Oliphant ehdotti samaa mallia kannabiksen myynnin verottamiseksi ja vain kuukausi konetuliaselain hyväksymisen jälkeen valtiovarainministeriöllä oli lakiluonnos valmiina kongressille esitettäväksi. Aluksi Anslinger piti ajatusta mahdottomana mutta se oli ainut oljenkorsi, millä kiertää perustuslaillinen käsittely. Lojaalina valtiovarainministerille Anslinger piti kongressille veret seisauttavan esityksen: ”Yhden marihuanasavukkeen poltettuasi voit tappaa oman veljesi”. (Musto 1987, 222)

Kongressin vakuuttamiseksi koottiin kaikki mahdollinen kielteinen tieto kannabiksesta ja paine ”saada jotakin kirjoihin” teki marihuanan kieltämisen kuulemistilaisuudesta esimerkin ”byrokraattisesta yliampumisesta”. Kuulemistilaisuus oli myös hyvä esimerkki suhtautumisesta lääkärikuntaan ennen toista maailmansotaa: ainoa lakia vastustava taho oli USA:n lääkäriliitto, AMA, jonka edustaja William C. Woodward sai osakseen ryöpyn vihamielisiä kysymyksiä ja vastaväitteitä hänen yrittäessään kyseenalaistaa tilaisuudessa esitettyjä väitteitä ja kauhukertomuksia. (Musto 1987, 227 - 228)

Lain säätäminen ei ollut herättänyt julkisuutta ja sen seurauksiin USA:n lääkäriliitto, AMA, heräsi liian myöhään. AMA vastusti kannabiksen kieltämistä, koska se oli ainakin 28:ssa lääkkeessä käytetty ainesosa vaikka uudet synteettiset tuotteet, esimerkiksi aspiriini, olivat syrjäyttäneet sen monia käyttötarkoituksia. Myös tieto siitä, että marihuana on sama kuin kannabis, tuli heille yllätyksenä. Tohtori William C. Woodward, joka oli AMA:n lainopillinen neuvonantaja, vastusti lakialoitetta. Lakia valmistelevan komitean kuulemistilaisuudessa hän esitti, että ”marihuanalla on selvästi lääkinnällisiä mahdollisuuksia, joita ei tulisi estää kielteisellä lainsäädännöllä. Lääketieteen harjoittajien ja apteekkareiden tulisi saada kehittää tätä lääkettä parhaaksi katsomallaan tavalla.”

Kaksi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti senaatin rahavaliokunnalle: ”Ei löydy minkäänlaisia todisteita sille, että tämän huumeen lääkekäyttö aiheuttaisi kannabisriippuvuutta. Lääkeaineena sitä käytetään lukemattomilla eri tavoilla, ja tämän lain selvä tarkoitus ja vaikutus on asettaa niin paljon rajoituksia sen lääkekäytölle, että se ehkäisee tällaisen käytön kokonaan. Koska kannabiksen lääkekäyttö ei ole aiheuttanut eikä aiheuta riippuvuutta, tämän estäminen lääkinnällisiin tarkoituksiin ei tuota mitään hyötyä. Kuinka paljon tämän lääkkeen poistaminen tulee aiheuttamaan kärsimystä kansalaisille, kun sen jatkotutkimus voisi tulevaisuudessa löytää siitä vielä suurta hyötyä, on mahdotonta arvioida.”

AMA:n vastustuksesta huolimatta Marihuana Tax Act aiheutti kaikkien kannabista sisältävien lääkkeiden poisvetämisen markkinoilta ja se poistettiin USA:n lääkeluettelosta vuonna 1941, missä se oli ollut melkein 100 vuotta. Veron maksamatta jättäminen oli liittovaltiotasoinen rikos, käytännössä sillä saatiin minimaaliset verotulot mutta se antoi valtuudet pidättää ja rangaista. Tämä laki lopetti tehokkaasti kannabiksen taloudellisen hyödyntämisen ja tieteellisen tutkimisen. Samalla tuli turvattua myös Anslingerin toimiston julkinen tuki ja rahoitus tulevaisuudessa. Ainoastaan lemmikkieläinkaupat saivat myydä steriloituja hampunsiemeniä, koska heidän edustajansa mukaan mikään muu siemen ei saanut kanarialintuja laulamaan yhtä hyvin.

TaxactUSA:n huumevalvonnan lähtökohtana pidetään keskiluokan pelkoa kiinalaisia ja meksikolaisia siirtotyöläisiä sekä mustien orjien jälkeläisiä kohtaan; näistä väestönosista tuli työmarkkinoilla laman aikana uhka valkoisille työläisille. Sen ajan maalaisjärjen mukaan huumeet saivat nämä vähemmistöt tekemään rikoksia. Varhaisessa huumelainsäädännössä valkoisia ja näitä vähemmistöjä kohdeltiin eri tavoin. Vuonna 1875 San Franciscon viranomaiset kielsivät oopiumin polttamisen, koska tapa liitettiin kiinalaiseen väestönosaan.

Orjuuden loppumisen jälkeen osavaltioissa säädettiin erilaisia rotulakeja, joiden tarkoitus oli pitää valkoiset erillään muista roduista. Näitä kutsutaan Jim Crow laeiksi ja eri osavaltioissa vuosisadan alussa säädetyt oopiumin, kannabiksen ja marihuanan käytön kieltävät lait olivat näitä. Näistä Harry Anslinger sai ideansa: hän pelasi suuren yleisön tietämättömyydellä, lisäsi siihen aimo annoksen muukalaisvihaa ja rasismia ja loi siten pohjan kannabiksen kansainväliselle kiellolle. Kannabispolitiikka alkoi USA:ssa Jim Crow politiikkana eli rasismin ja rotuerottelun sanelemana.

Harry Anslingerin kaudella 1930-luvulta alkaen lääkäreiden huumeiden jakeluoikeutta rajoitettiin ja hänen luomansa ”huumeet aiheuttavat rikollisuutta” malli laajeni koskemaan kaikkea huumeiden käyttöä, mitä pidettiin ”ei-amerikkalaisena”. Tässä valtiovarainministeriön virkamiehet, uuden sukupolven ”paheiden vastaiset” aktivistit ja lehdistö löysivät toisensa ja rasistisilla, etnisillä ja ideologisilla (varsinkin kommunismin vastaisilla) väitteillä painostivat kongressin hyväksymään marihuanan kiellon. Marihuanakiellon käsittelyssä vakiintui käsitys, että huumeet aiheuttavat rikollisuutta. Anslinger rakensi tämän ajatuksen suuren yleisön keskuudessa vakiintuneille asenteille ja voitti sillä omalle toimistolleen lisää itsemääräämisoikeutta ja resursseja. Kansainvälisen huumevalvonnan ”amerikanisaation” myötä tästä tuli kansainvälinen ajatusmalli kannabiksen vaikutuksista. (Laniel 2002, 378 - 379)

Kannabiskieltolain varhainen kritiikki: La Guardia

Anslinger piti vastustajinaan niitä tutkijoita ja tiedemiehiä, jotka katsoivat huumeongelman olevan tehokkaammin hoidettavissa vieroittamalla riippuvaisia ja luottamalla tutkittuun tietoon. New Yorkin pormestari Fiorello La Guardia (1882 - 1947, pormestarina 1934 - 1945) oli republikaani, joka vastusti näkyvästi hölynpölyä, rikollisuutta, oli ensimmäisiä natsien vastustajia USA:ssa ja yhteistyössä demokraattisen presidentti Rooseveltin kanssa nosti New Yorkin kaupungin taloutta ja mainetta.

LaguardiaLa Guardia kritisoi vuoden 1937 Marihuanan siirtoverolakia ja asetti vuonna 1938 komitean tutkimaan marihuanan käyttöä ja tästä aiheutuvia ongelmia New Yorkin kaupungissa. Apunaan hänellä oli New York Academy of Medicine, jonka avulla hän nimitti yli kahdenkymmenen eri alojen asiantuntijoiden komitean puheenjohtajana George B. Wallace. Lisäksi hän toimi yhteistyössä New Yorkin poliisilaitoksen, kaupungin vankilan, sairaaloiden ja hoitolaitosten kanssa. Ilmestyessään vuonna 1944 komitean raportti, "The Marijuana Problem in the City of New York”, raivostutti Anslingerin ja hän tuomitsi sen ”epätieteellisenä”. (Booth 2004, 161, 168 - 170, The La Guardia Committee Report 1944)

Tutkimusryhmään kuuluneet tohtorit Samuel Allentuck ja Karl Bowman (1888 – 1973) julkaisivat vuonna 1942 tutkimusprojektin keskeisen tutkimuksen ”The psychiatric aspects of marihuana intoxication” (American Journal of Psychiatry 99: 248-251, 1942). Raportti oli ensimmäinen tutkimus, jossa selvitettiin syvällisesti marihuanan polttamisen vaikutuksia. Siinä tyrmättiin järjestelmällisesti Anslingerin ja hänen hallintonsa väitteet, että marihuanan polttaminen aiheuttaa mielenvikaisuutta, raunioittaa fyysisen ja psyykkisen terveyden, synnyttää rikoksia ja nuorisorikollisuutta, on riippuvuutta aiheuttava ja toimii porttina vaarallisempien huumeiden käyttöön.

La Guardia raportissa mainitaan tutkittavien henkilöiden pitävän kannabiksen polttamista syömistä parempana nauttimistapana, koska sillä tavalla he voivat itse säädellä vaikutusta ja lopettaa ennen kuin vaikutukset muuttuvat epämiellyttäviksi. Poltettuna kannabiksen vaikutus alkaa melkein välittömästi kun taas syötynä se voi kestää jopa muutaman tunnin. Raportissa mainitaan kannabiksen sivuvaikutuksena lisääntyneen ruuan- ja varsinkin makeisten himon, mikä puolestaan aiheutti sen, etteivät polttelijat tulleet liian päihdyksiin. (Grinspoon 1994, 128)

Allentuck ja Bowman tutkivat myös marihuanan käyttämistä opiaattivieroituksessa. He valitsivat tutkimusryhmäkseen hoidossa olevia narkomaaneja, jotka jaettiin kolmeen ryhmään: asteittainen vieroitus, kertavieroitus ja vieroitus marihuanalääkityksellä. Heidän tutkimustulokset viittasivat siihen, että marihuana lievitti vieroitusoireita tai poisti ne nopeammin, potilaat olivat mieleltään ja fyysiseltä kunnoltaan paremmassa kunnossa ja toivoivat pääsevänsä hoidosta nopeammin pois kuin vertailupotilaat. Vieroituslääke ei itsessään aiheuttanut riippuvuutta sen annostelun loputtua. (Grinspoon 1994, 224)

Raportissa kuvaillaan marihuanan polttamisen sosiaalisuutta ja New Yorkin teehuoneiden (tea pad) ilmapiiriä: ”Marihuanan polttaja saa enemmän tyydytystä polttaessaan muiden seurassa. Hänen asenteensa teehuoneessa on rentoutunut, vapaa ahdistuksista ja elämän huolista. Teehuoneessa vallitsee leppoisaan yhdessäoloon perustuvan klubin ilmapiiri. Polttelija antautuu keskusteluihin tuntemattomien kanssa, kertoen vapaasti kannabiksen aiheuttamista vaikutuksista ja filosofoiden elämän eri puolista tavalla, mikä välillä näyttää ylittävän hänen älyllisen tasonsa. Huomiota kiinnittää toistuvasti suuri halukkuus jakaa ja poltella toinen toistensa savukkeita. Paikassa ei ole lainkaan räyhäävää ilmapiiriä ja niissä harvoissa tilanteissa, joissa ilmeni jonkun polttelijan vihamielistä asennetta, hänet komennettiin ulos tai käskettiin olla suvaitsevampi tai hiljaisempi. Yksi teehuoneiden mielenkiintoisimmista rakennelmista, mikä ei ollut oikeaoppista liiketalouden kannalta, oli Harlemin talojen katoille tehdyt teltat. Polttelijat polttivat savukkeensa näissä teltoissa. Kun haluttu vaikutus oli saatu, he tulivat ulkoilmaan ja aloittivat keskustelun tähtien ihailusta ja luonnon kauneudesta. (Booth 2004, 193)

Raportin esipuheessa pormestari La Guardia kirjoitti: ”Oma mielenkiintoni marihuanaa kohtaan heräsi jo vuosia sitten kun edustajainhuoneen jäsenenä kuulin marihuanan käytöstä Panamaan komennetuilta sotilailta. Minuun teki vaikutuksen armeijan tekemä raportti, jossa korostettiin tämän huumeen suhteellista harmittomuutta ja sitä, kuinka vähäinen tai jopa olematon osa sillä on rikoksien ja rikollisuuden synnyssä kanavavyöhykkeellä Panamassa.”

”Tämä uuden tutkimuksen synnyttämä raportti kattaa kaikki ongelman eri puolet ja sillä on käytännöllistä arvoa meidän kaupungillemme sekä muille yhteisöille tässä maassa. Se on apuna lääketieteelle ja farmakologialle. Olen iloinen siitä, että ne sosiologiset, psykologiset ja terveydelliset haitat, joiden väitetään johtuvan marihuanasta, on osoitettu liioitteluksi... Tutkimuksen tieteellistä osaa jatketaan siltä osalta, että tämä huume voi osoittautua tärkeäksi huumeriippuvuuden hoidossa.” (The La Guardia Committee Report 1944)

La Guardian viittaama raportti oli USA:n armeijan teettämä tutkimus Panaman kanavavyöhykkeellä palvelevien sotilaiden marihuanan - tai mariajuanan kuten raportissa kirjoitetaan - käytöstä ”Mariajuana smoking in Panama” vuodelta 1933. Raportti päätyi antamaan kaksimielisen suosituksen: armeijan voimassa olevaa kieltolakia ei ole syytä muuttaa mutta Panamassa ei ole syytä kieltää kannabiksen kauppaa eikä käyttöä. (Mariajuana smoking in Panama 1933)

La Guardian raportista tuli kannabistutkimuksen mallikappale mutta tekijöidensä tahdon vastaisesti raportti sivuutettiin kokonaan liittovaltion tasolla. Tulevina vuosikymmeninä USA:n liittovaltion virkamieskunta sivuutti tutkimuksen ja raportin toisensa jälkeen ja jatkoi propagandan keksimistä ja levittämistä. Ne tutkijat, jotka jaksoivat julkaista marihuanan vaarallisuutta kritisoivia tutkimuksia, sivuutettiin, marginalisoitiin ja syrjäytettiin.

Alfred Lindesmith ja valtion sortokoneiston vastustaminen

Alfred Lindesmith (1905 - 1991) oli sosiologian professori Indianan yliopistossa ja yksi ensimmäisiä tutkijoita, jotka alkoivat selvittää tieteellisesti riippuvuutta, ja hän julkaisi vuonna 1938 esseen ”The sosiological theory of drug addiction”. Jo tämä sai Anslingerin raivoon, koska tutkimus raunioitti Anslingerin ja liittovaltion huumepoliisin kehittämän heroiinin demonisaation, ja hän ilmiantoi yliopistolle Lindesmithin huumeorjana. Huumepoliisi alkoi salakuunnella ja vakoilla Lindesmithiä ja tämä ajojahti oli mahdollista ja helppoa, koska aluksi Lindesmith oli akateemisessa maailmassa yksinään ajatustensa ja tutkimustulostensa kanssa. Anslinger meni ajojahdissaan jopa niin pitkälle, että ilmiantoi Lindesmithin FBI:lle kommunistina. Sarkastisesti tätä pidetään USA:n liittovaltion ensimmäisenä voittona epäonnistuneessa huumesodassaan.

DrugaddictVuonna 1948 National Film Board of Canada teki Kanadan ratsupoliisin kanssa yhteistyössä dokumentin ‘Drug Addict’, joka oli tarkoitettu poliisille ja lääkäreille opetuselokuvaksi. Kanadassa ei tuolloin ollut mitään huumeongelmaa mutta hallitus halusi virkamiestensä olevan tilanteen tasalla jos näin kävisi. Dokumentti antoi kuitenkin näyttöä Lindesmithin työlle: riippuvuus oli lääketieteellinen tai psykologinen ongelma, riippuvaisia ja huumekauppiaita tuli erilaisista rotu- ja sosiaaliryhmistä, riippuvaisten demonisointi oli hyvinkin epätarkka luonnehdinta heistä ja huumeiden valvonta poliisivoimin mahdottomuus. Tämä oli liikaa Anslingerille ja hän sai dokumentin kiellettyä USA:ssa. Lindesmith toi julki mielipiteensä tästä sensuurista New York Timesissa vuonna 1950 ja syytti Anslingeria ja FBN:ää kaksinaismoraalista: he kielsivät tasapuolisen dokumentin aiheesta samalla kun he tukivat Hollywood elokuvia, joissa huumeita esitettiin sensaatiomaisena.

Tämä sai monet terveysalan ihmiset ja oikeusoppineet tukemaan Lindesmithiä. Sekä USA:n lakimiesliitto (American Bar Association, ABA) että lääkäriliitto, AMA, julkaisivat yhdessä kannanoton. Anslinger yritti sensuroida tämänkin mutta kun ei pystynyt, julkaisi hän oman kannanottonsa, jossa tuomitsi Lindesmithin mielipiteet.

Vuonna 1965 julkaistu ‘The Addict and the Law’ esittelee tarkasti USA:n lainsäädäntöä, poliisin toimintaa ja oikeuslaitoksen käytäntöjä, jotka me nykyään tunnemme nimellä huumesota. Kirja julkaistiin kolme vuotta Anslingerin erottamisen jälkeen ja Lindesmith toivoi liberaalin huumepolitiikan voittavan mutta näin ei käynyt. Lindesmithin ajatukset narkomaanien hoidosta eivät saaneet laajempaa huomiota hänen aktiiviaikoinaan mutta vuonna 1994 hänen työnsä tuloksena syntyi Lindesmith Center, hänen nimeään kantava tutkimuslaitos, joka vuonna 2000 yhdistyi Drug Policy Foundation -säätiön kanssa muodostaen tämän hetken vaikutusvaltaisimman huumepolitiikan reformia kannattava järjestön USA:ssa, Drugpolicy Alliance. (Booth 2003, 178 - 180)


2.4. Götterdämmerung, Walter Benjamin ja Rauschgiftbekämpfung

Euroopassa ajanjakson 1880 - 1918 tekninen ja kulttuurinen kehitys - sähkö, sähkövalot, puhelin, darwinismi, marxismi, radioaktiivisuus, röntgenkuvaus, elokuvat, polkupyörä, auto, lentokone, suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka, uusi arkkitehtuuri - mullisti nykyaikaisen ihmisen maailmankuvan.

Tämä ajanjakso ensimmäisen maailmansodan loppuun asti oli vanhojen ideologioiden ja ajatusmallien lopun ja uusien syntymisen aikaa. Nietzschen ja Jose Ortega y Cassetin perspektivistinen filosofia, Einsteinin suhteellisuusteoria ja Picasson kubismi toivat esille sen, että todellisuudesta löytyy niin monta erilaista tilaa tai avaruutta kuin on olemassa erilaisia näkökulmia eikä maailmaa voida havaita kokonaisena totuutena. Nietzschen sanoin: ”mitä useampi silmäpari tarkkailee kohdetta, sitä täydellisempi on ”käsityksemme” siitä eli ”objektiivisuutemme”. Mutta jos poistamme tästä tahtomme tuhkahduttaaksemme tunteemme - olettaen että kykenemme tähän - merkitsee se älymme kastraatiota.” Ortega kehotti ihmisiä vastustamaan vanhanaikaista käsitystä yhdestä objektiivisesta näkökulmasta ja kehittämään laajakatseisuutta, jolla pystyy käsittämään näkökulmien moninaisuuden. (Kern 1983 150 - 151)

Nietzsche PortraitNietzsche (1844 - 1900) uskoi siihen, että ihminen pystyy kokemaan kosmisen tuntemattoman tahdon, jonka hän romantisoi alkuperäiseksi yhteisyydeksi, joka voidaan kokea nautinnon kautta seksuaalisten ilojen tai huume- ja alkoholipäihtymyksien avulla. Ilon ja ekstaasin kokemus on ihmisen elämän ja olemassaolon juhlaa, ja vaikka ne jäisivät kuinka lyhytkestoisiksi ja väliaikaisiksi kokemuksiksi, ovat ne vastavaikuttajia olemassaolon tuskalle ja kärsimykselle.

Ihmisen tulee tulkita tätä vapauttavaa kokemusta ja tämä tulkinta tapahtuu parhaiten taiteen avulla, taiteen kautta. Nietzsche piti musiikkia parhaana välineenä ja varsinkin musiikkia, joka nostattaa ekstaattisen ilon. Musiikki on luonnon jäljittelyn muoto, joka voi tarkasti toistaa tämän kosmisen yhteisyyden seksuaalisen ja päihtymiskokemuksen. Ekstaasin kokemus on sekä äärikokemus että hyvin henkilökohtainen kokemus, joka voimaannuttaa ja vahvistaa, mikä selittää sen, miksi ihmiset hakevat ekstaattista iloa. Tämä kokemus itsessään on lääke niihin tuskiin ja kärsimyksiin, joita Nietzsche oli kokenut tuskaisessa elämässään. Nietzsche kuvaili päihtymyskokemusta (Rausch) mieluummin psykoaktiivisen aineen kuin alkoholin aiheuttamaksi, mikä hänen kohdallaan merkitsi oopiumia, hasista tai kloorihydraattia eli kloroformia (1800-luvun alussa keksittyä varhaista puudutusainetta), jotka olivat tuona aikana älykköjen ja taiteilijoiden suosimia päihteitä.

Nietzsche kuvaa päihtymystä eli Rauschia tietoisuuden muuntuneeksi tilaksi, joka pohjaa aikaisempien kulttuurien kuvaamaan visionääriseen kokemukseen tai nykyaikaisen psykologian kuvaamaan todellisuuden hajoamiseen: ”Jos joku ei ole kokenut sitä itse, voi sen ymmärtää vain vertauksen kautta: se on kuin unen näkemistä mutta samalla tietoisena siitä, että uni on vain uni”. (Borody 2003, 81 - 85)

Nietzsche loi pohjaa psykoaktiivisen kokemuksen käsittämiselle ja ymmärtämiselle mutta samana ajanjaksona luotiin myös pohjaa psykoaktiivisen kokemuksen tutkimukselle nykyaikaisen psykofarmakologian saadessa alkunsa. Saksassa oli luotu vahva perusta psykoaktiivisten kokemusten tutkimukselle. Yksi kuuluisimpia alan pioneereja on paroni Ernst von Bibra (1806 - 1878), jonka laajasta tuotannosta ja mittavasta tutkijanurasta on alan klassikoksi jäänyt vuonna 1855 ilmestynyt ”Die narkotischen Genussmittel und der Mensch”, joka käännettiin vuonna 1995 englanniksi nimellä ”Plant Intoxicants: A Classic Text on the Use of Mind-Altering Plants”.

Kirja käsittelee 17 erilaista ihmisen käyttämää psykoaktiivista kasvia tai ainetta muun muassa kahvi, tee, punainen kärpässieni, tupakka, hasis, oopium, betel, khat, suklaa, ja koka. Tämä valikoima on nykyajan mittapuillakin rohkea ja von Bibra kykeni näin erilaisista aineista huomaamaan yhden merkittävän yhtäläisyyden: kohtuukäyttäjät saattoivat käyttää ainetta pitkiäkin aikoja vailla minkäänlaisia ongelmia ja heidän lukumäärään verrattuna vain hyvin pieni joukko ajautui ongelmakäyttäjiksi.

Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, minkä seurauksena keisarivalta loppui ja syntyi lyhytaikainen Weimarin tasavalta vuodesta 1919 vuoteen 1933 Hitlerin valtaannousuun asti. Ajanjaksoa pidetään yhtenä Euroopan modernin historian luovimmista ajanjaksoista. Tuolloin syntyi Weimarin tasavallan psykonauttinen avant-garde, joka edelsi myöhemmin USA:ssa syntyneitä beat- ja hippiliikkeitä.

Eurooppalaiset tutkijat, filosofit ja taiteilijat kokeilivat erilaisia aineita mielen tutkimisessa ennen Aldous Huxleyn ”Doors of Perception” -kirjaa ja Anslingerin Reefer Madness -kampanjointia USA:ssa. Walter Benjamin (1892 - 1940) oli Saksan juutalainen sosiologi, kääntäjä, kirjallisuuskriitikko ja esseisti. Benjamin käsitteli julkaisemissaan kirjoissa taiteen kokemista, kokemuksen ja muistin muuttumista sarjatuotannon aikakaudella. Benjaminin ajatukset ovat nykyaikaisia, kun monistamisesta on tullut olennainen osa kulttuuriamme: kuinka kokeminen muuttuu kun yhtä objektia voidaan esittää rajattomasti, kopioida ja kierrättää.

Louis Lewin (1850 - 1929) oli saksalainen farmakologian tutkija, jonka tekemä ensimmäinen peyotekaktuksen tutkimus ilmestyi 1886 ja kaktus nimettiin hänen kunniakseen Anhalonium lewinii’ksi. Hän kirjoitti yli 200 tutkielmaa ja kaksitoista kirjaa, joista hänen pääteostaan ”Phantastica: Die betäubenden und erregenden Genussmittel: Fur Ärzte und Nichtärzte” eli ”Phantastica: The sedative and stimulating pleasure drugs: For pysicians and nonphysicians” vuodelta 1924, pidetään edelleen etnobotaniikan klassikkona ja se käännettiin englannin kielelle vuonna 1998 nimellä  ”Phantastica, a classic survey on the use and abuse of mind altering plants”. Siinä hän luokittelee kannabiksen hallusinogeeniksi ja vaikka Lewin raportoikin sen aiheuttamista mielenterveysongelmista, ei hän näe kieltolakia ratkaisuna ongelmiin, koska se suojelee hasisriippuvuutta ulkopuolisten havainnoinnilta. (Lewin 1998)

Saksalainen Emil Kraepelin (1855 - 1926) oli nykyaikaisen psykofarmakologian perustaja, joka laajensi psykologista tutkimusta luonnontieteellisen tutkimuksen suuntaan. Kokonaisvaltaisen persoonallisuuden käsittelemisen sijaan hän pilkkoi psyykisen elämän osa-alueiksi, muutti niitä psykofarmakoilla ja sen jälkeen mittasi näitä psyykisiä toimintoja. Kraepelinia pidetään nykyaikaisen psykiatrian kehittäjänä, jonka ajatukset olivat vallitsevia aina Freudin ajatusten nousuun saakka. Kraepelinin mukaan psykiatristen sairauksien syy oli biologinen tai geneettinen häiriö. Hän mm. luokitteli ensimmäisenä skitsofrenian omaksi taudikseen nimellä dementia praecox.

Ernst Joël ja Fritz Fränkel arvostelivat Kraepelinin käsitystä ihmisestä ja ihmisen tutkimisesta siitä, että hän jakoi ihmisen irrallisiin osiin. Joël ja Fränkel pyrkivät tutk imaan ihmisen kokonaisuutta uusien virtausten kuten fenomenologian ja hahmopsykologian hengessä. Eri päihteistä heidän mielestään Intian hamppu eli hasis soveltui parhaiten aiheuttamaan ”Rauschin”. Heidän tutkimuksensa hasispäihtymyksestä ”The Hashish-Rausch: Contributions to an Experimental Psychopathology” ilmestyi vuonna 1926. (Joël, 1926)

Joëlin ehdottama ”kokeellinen psykopatologia” tarkoitti ”psykotomimeettisesti” vaikuttavien aineiden kokeilemista tarkoin valikoituihin koehenkilöihin laboratorio-olosuhteiden ulkopuolella. Benjamin osallistui Joëlin kokeisiin filosofisena tarkoituksenaan skitsofreniassa ilmenevien kokemusten laajuuden esille saaminen järjellisin keinoin.

Walter BenjaminBenjamin oli ilmaissut mielenkiintonsa hasiksen kokeiluun syyskuussa vuonna 1919, jolloin hän kirjoitti ystävälleen Ernst Schoenille: ”Olen myös lukenut Baudelairen ”Artificial Paradise” -kirjan. Se on hyvin pidättyvä ja hajanainen yritys tarkkailla sitä psykologista ilmiötä, mikä tulee esille silloin, kun henkilö on hasiksen tai oopiumin vaikutuksen alaisena, mitä tämä voisi opettaa meille filosofisesti. On tarpeellista toistaa tämä kokeilu ilman tuon kirjan vaikutusta.” (Benjamin 1994, 148)

Benjamin kokeili kannabista ja hänen keskeneräiseksi jäänyt kirjansa ”Uber Haschisch” kertoo hänen ja tutkijaystäviensä kannabiskokemuksista 1920 - 30 lukujen vaihteessa. He käyttivät Merck-lääkeyhtiön valmistamaa kannabistuotetta jopa gramman annoksina syömällä, ja kirjasta löytyy seikkaperäisiä selontekoja erilaisten hasisannosten aiheuttamista mielentilojen muutoksista, jopa hallusinaatioista. Hän tarkasteli mm. kannabispäihtymyksen, mielentilan muutosten ja luovuuden yhteyksiä:

”Yet despite its depressive elements, this rausch has its cathartic outcome which, if not blissful like the last, nonetheless has its ingenious side which is not without its charm. Except that this comes to a peak as the effect wears off, which sets forth the context of depression more clearly. For this reason the increase of dosage could, under certain circumstances, play a part in the depressive character.”

”The first rausch made me familiar with the fickleness of doubt; the doubting lay within me myself as creative indifference. The second experiment, however, caused things to appear dubious.”

”And when I recall this state, I'd like to think that hashish, in relation to nature, possesses the force and power of persuasion to allow us to recapture the great squandering of one's own existence, which we savor when we're in love. For when we are in love for the first time and our existence slips like gold coins through nature's fingers, which cannot hold on to them and must lavishly spend them in order to obtain the new being, the new-born, then, without hoping or expecting a thing, she flings us with both hands full toward existence.”
(Benjamin, 1997)

Vastakohtana nousemassa olevan protestanttisen kapitalismin kellokoneistosta mallinsa ottaneelle metafysiikalle Benjamin tutki ”kosmisen kokemuksen päihtymystä”. Kokemuksen tulisi selittää myös kaikkien mytologioiden kokemukset ollakseen todellinen sanan varsinaisessa filosofisessa merkityksessä.

”Tiedämme esi-animistisella tasolla olevien ihmisten samaistuvan pyhien eläinten ja kasvien kanssa ja nimeävän itsensä näiden mukaan; tiedämme mielisairaiden ihmisten samaistuvan havainnoimiensa esineiden kanssa, jotka eivät siten enää ole objekteja eli heidän ulkopuolisia; tiedämme sairaiden ihmisten siirtävän ruumiintuntemuksensa toisiin olentoihin ja selvänäkijöiden väittävän tuntevansa muiden kokemia tuntemuksia. Yleisesti aikanamme jaettu käsitys aistinvaraisesta (ja älyllisestä) tiedosta, kuten myös Kantin aikakaudella ja esikantillisella aikakaudella, on hyvin samankaltainen mytologia kuin nuo edellä mainitut.”

Päihde -termi on enemmän alkoholin aiheuttamaan porvarilliseen tilaan viittaava termi eikä kuvaa sitä, mistä Benjaminin ja muiden psykonauttien kokeiluissa oli kyse: päihtymiseen liittyvän kosmisen kokemuksen pelastaminen antiikin ja varhaishistorian kulttuureista nykyajan työväen luokalle sen tulevassa vallankumouksessa. Tämä yritys saattaa ”päihtymys” ja ”kapina” yhteen ”maalliseksi valaistumiseksi” ei varmaan ole outo ajatus niille, jotka kokivat 1960-luvun kulttuurivallankumouksen.

1930-luvulla valtaan nousseet saksalaiset kansallissosialistit eli natsit jakoivat samaa henkistä perintöä kuin muutkin sen ajan eurooppalaiset poliittiset liikkeet ja ideologiat. Vaikka päältäpäin katsoen Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto edustivat vastakkaisia ideologioita, on niillä kuitenkin enemmän yhteistä kuin eroa. Merkittävin yhdistävä tekijä on ns. neoklassinen jäykkyys ja tunteiden, varsinkin intohimon osoitusten rajoittaminen. Neoklassinen tyyli alkoi Euroopassa valistusaatteiden myötä jo 1700-luvulla ja useimmiten termillä viitataan uusklassiseen arkkitehtuuriin mutta sillä voidaan viitata myös kyseisen ajanjakson kulttuurivirtauksiin. Eri ideologioita kuvaa hyvin niiden suosima taide: surrealismi ja ekspressionismi edustivat natseille ja kommunisteille ”rappiotaidetta” ja ”porvarillista rappiota” ja molemmissa yhteiskunnissa arvostettiin uusklassista arkkitehtuuria ja ”realistista” taidesuuntaa, joilla oli poliittisena sisältönä uuden ihmisen ja tulevan yhteiskunnan esittäminen.

Rotuoppien mukaisten kallon- ja älykkyydenmittauksien koettiin olevan tieteellistä ajattelua. Antisemitistisiä ajatuksia oli esiintynyt eurooppalaisessa ajattelussa vuosisatoja. Darwinin evoluutioteoria oli vääntynyt ajatukseksi vahvimman selviytymisestä eloonjäämistaistelussa, kaikki eurooppalaiset kolonialistiset valtiot olivat hävittäneet alempirotuisia omissa siirtomaissaan ja kansojen pakkosiirrot oli hyväksytty tapa pystyttää ”puhtaita” kansallisvaltioita. Natsismin ytimessä oli ajatus puhdistaa vanha maailma tulella ja verellä ja pystyttää uusi tuhatvuotinen valtakunta uudelle ylivertaiselle ihmisrodulle, josta olisi karsittu pois kaikki heikkoudet.

Kolmannessa valtakunnassa huumesota, Rauschgiftbekämpfung eli ’päihdemyrkkytaistelu’, oli osa rodunjalostusohjelmaa. Tätä johti kolmannen valtakunnan terveysministeri, joka kuului sisäministeriön alaisuuteen. Tämä oli puolestaan osa byrokraattista labyrinttia, johon kuului perinnöllisyystieteen ja rotuhygienian osastot ja jota natsilääkärit johtivat. Vuonna 1940 Ranskan valtauksen jälkeen Hitler julisti kuolemantuomion niille sotilaille, jotka syyllistyvät rikokseen alkoholin vaikutuksen alaisena.

Lääkärit määrättiin ohjaamaan alkoholistit ja huumeriippuvaiset hoitolaitoksiin. Ohjeistuksen mukaan tämän politiikan hyvä puoli oli se, että laitoksessa pitämistä voitiin jatkaa loputtomiin. Laitoksiin suljetut riippuvaiset tutkittiin ”periytyvien sairauksien siirtämisen jälkeläisiin ehkäisevän” lain perusteella ja heidät voitiin alistaa sterilisaatioon tai eutanasiaan.

Pervitin 1Natsi-ideologia vastusti huumeita siitä syystä, että ne edustivat ”rodullisesti heikompien” ihmisten kulttuuria Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ja alensivat kansan suoritustasoa. Mutta saksalainen lääketeollisuus tuotti vuonna 1938 keksittyä metamfetamiinia eli pervitiiniä, josta tuli oleellinen osa uutta ”salamasotaa” sekä kokaiinia, heroiinia ja morfiinia, joita käytettiin runsaasti sodassa. Natsijohto suhtautuikin ymmärtävämmin sodan takia huumeriippuvaisiksi ajautuneita kohtaan kohtaan kuin alkoholisteihin ehkä sen takia, että oltiin huolissaan vahingonkorvausyytteistä, koska se oli vastuussa huumeiden jakelusta rintamalla. (Ulrich, 2005)

Rauschgiftbekämpfung suuntautui käytännössä intellektuelleja, toisrotuisia, erikulttuurisia, taitelijoita ja muita natsien epämääräisiksi kokemia ryhmiä vastaan. Kraepilinin kehittämät huumekokeet jatkuivat keskitysleireillä oikeilla koehenkilöillä, koska hänen tutkimusmallinsa epäinhimillisyys soveltui mainiosti huumeiden kokeiluun mielenhallintaan ja biologiseen sodankäyntiin. Sodan jälkeen huumeiden tutkiminen jatkui edelleen Kraepilinin mallin mukaan koe-eläimillä.

Natseilla oli siis useampikin syy Benjaminin tappamiseksi ja hän tiesi tämän hyvin. Benjamin oli juutalainen ja hän teki itsemurhan vuonna 1940 espanjalaisessa rajakaupungissa paetessaan natseja.

Ongelmaksi kansainvälisen huumevalvonnan kannalta jää se, miksi eurooppalaiset olivat kaiken kokemansa jälkeen valmiita hyväksymään amerikkalaisten esittämän liioitellun uhkakuvan huumeongelmasta ja rasismiin perustuvan marihuanakiellon. Valaisevan esimerkin tästä paradoksista tarjoaa kahden aikakautensa älykön antama tuomio vuonna 1954 USA:ssa ilmestyneestä Aldous Huxleyn kirjasta ”The Doors of Perception”, jossa hän kertoo psykoaktiivisista kokeiluistaan.

Mann ja Lukacs eivät olleet käyttäneet tuomitsemiaan ”huumeita” eivätkä he myöskään kokeneet käyttämiensä tupakan, viinin, kahvin ja liköörin olevan millään tavalla vaaraksi kannattamilleen utopioille.

Huxley Aldous3Tuomitessaan Huxleyn siitä, että hän ”glorifioi” meskaliinikokemuksensa koko maailmalle, olivat Mann ja Lukacs vipittömän vakuuttuneita siitä, että heidän asenteensa edusti järkeä ja älymystön velvollisuutta uusfasistista ajatusvalvontaa ja myöhäiskapitalismin kemiallista todellisuuspakoa, ”dopingia”, vastaan. Heidän ajatusvirheensä ei ollut ainoastaan se, että heidän käyttämänsä nautintoaineet eivät olleet ”dopingia”, vaan se että he toistivat juuri sen natsipropagandan retoriikkaa ja logiikkaa, jonka irrationaalisuutta vastaan he taistelivat omalla rationaalisuudellaan. Mann ja Lukacs edustavat teollisen yhteiskunnan uusklassista, ”objektiivisuuteen” pyrkivän ajattelun luomaa ”suurenmoista pönäkkyyttä”, jonka ”näennäisen tyynelle kasvonaamiolle” psykoaktiivisten aineiden aiheuttamat hallusinaatiot ovat selvä uhka. (Thomson)

Saksan hävittyä sodan natsit eivät hävinneet vaan jäljelle jäänyttä natsibyrokratiaa sekä tutkijoita ja tiedemiehiä tarvittiin pian alkaneessa ns. kylmässä sodassa. Joillakin toisen maailmansodan jälkeen uran tehneillä Saksan diplomaateilla oli natsimenneisyys ja Lontoota pommittaneen V2 raketin kehittäjä Werner von Braun suunnitteli kuuhun lentäneen Saturnus V raketin USA:ssa. Neuvostoliiton uhan edessä kaikenlaista saattoi katsoa sormien läpi. (BBC 18.1.2011)

Toisen maailmansodan jälkeen muotoutuneet valtiot olivat valmiita mobilisoimaan armeijansa ja poliisivoimansa yritykseen hävittää itseaiheutettu mielihyvän tunne lopullisesti. Niinkin erilaiset yhteiskunnat kuten USA ja Neuvostoliitto tai Ruotsi ja Maon Kiina löysivät yhden yhteisen päämäärän huumeettoman yhteiskunnan tavoittelussa hinnalla millä hyvänsä. Huumesodassa yhdistyy kaksi 1900-luvun totalitaarisen valtion perusajatusta: rotuhygienia ja poliisivaltio.

Voit tutustua Walter Benjaminin tuotantoon täällä.


<< edellinen osa | seuraava osa >>osa 12345678910 | 11


Copyright © 2010 Turun seudun kannabisyhdistys. Powered by Joomla
Template designed by Towfiq I.