Facebook

Jaa tämä sivu Facebookissa!

Kannabiksen vapauttamisen historia, osa 4


 << edellinen osa | seuraava osa >>  |  osa 1  |  2  |  3  |  4  |  5  |  6  |  7  |  8  |  9  |  10  | 11


3. Single Convention

3.1. YK:n synty ja kolonialistinen perinne

Saatuaan Marihuana Tax Actin voimaan USA:ssa 1937 palasi Anslinger Kansainliiton kannabiskomitean työhön: ”Laki oli antanut USA:lle paremman aseman ottaa johto kansainvälisessä liikkeessä kannabista vastaan aivan kuten sillä oli johtava asema sodassa muita vaarallisia huumeita vastaan”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että marihuanan yhteyttä rikoksiin ja mielisairauksiin alettiin jälleen painottaa. Uutena juonena oli painottaa sitä, että kannabis johtaa heroiiniriippuvuuteen. Tällä väitteellä tulisi olemaan jatkossa tärkeä osa. (Bruun 1975, 192 - 193)

GatewayKansainliiton kannabisasiantuntija tohtori Bouquet kritisoi tätä näkemystä, koska omassa aineistossaan Pohjois-Afrikasta hän ei ollut havainnut yhteyttä rikollisuuteen. Samoin eritellessään käytön syitä hän huomauttaa USA:n olevan poikkeus muusta maailmasta, koska ainoastaan siellä kannabista käytetään ”perversseissä tarkoituksissa” eli raiskauksissa ja murhissa. Kieltolaista Bouquet oli sitä mieltä, että nykyisissä olosuhteissa täydellinen kieltolaki aiheuttaisi vain riippuvuutta teollisiin huumeisiin, joita hän piti vaarallisempina. Hänen ehdotuksensa oli ”asteittainen tukahduttaminen”, jossa salakuljettajia rangaistaisiin mutta muuten kulutusta ohjailtaisiin hintapolitiikalla ja myytävien tuotteiden vahvuutta valvomalla. (Bruun 1975, 193 - 194)

Aasiassa alusmaita valloittaneet Britannia, Ranska, Hollanti ja Portugal harjoittivat kansainvälistä oopiumkauppaa 1900-luvun alkuun saakka ja näiden siirtomaahallintojen tuloista 10 - 50% tuli oopiumkaupasta. Näiden esimerkistä jatkoi Japani oopiumkauppaa Kiinalta valloittamillaan alueilla. Esimerkiksi vuonna 1941 Japani myi yli 200 tonnia oopiumia. Kauppaa käytiin myös kokaiinilla, heroiinilla ja morfiinilla. Huumekaupasta saatuja varoja pidettiin likaisina mutta ne ovat kuitenkin välttämättömiä sotaa käyvälle maalle.

Varoilla pidettiin yllä armeijan epävirallisia operaatioita ja Japanin nukkehallituksia - menoja, joita ei voitu kirjata ylös virallisesti. Mutta myös Japanin sodanaikainen hallitus käytti noita rahoja. Mm. korkealle arvostettu sodanaikainen kenraali kuljetti henkilökohtaisesti kahden kuukauden välein ”suuria rahasummia” Japaniin pääministerille. Jälkeenpäin on selvinnyt, että monet hallituksen jäsenet kähvelsivät pimeitä varoja omiin käyttötarkoituksiinsa. Huumekauppiaat lahjoivat poliitikkoja ja upseereita, ja sodan jälkeen jotkin huumekauppiaat saivat jatkaa toimintaansa. (Yoshida 2007)

Sodan jälkeen monissa maissa koettiin nykyisin koviksi huumeiksi luokiteltujen aineiden aalto armeijoiden tyhjentäessä varmuusvarastojaan. Rintamilla sotilaat olivat oppineet niiden käytön haavoituttuaan, käytettyään niitä valvomiseen, vilustumisiin tai lievittääkseen sodan aiheuttamia traumoja. Monissa maissa tämä aiheutti ensimmäisen ns. huumeongelman nuorten miesten palatessa aineista riippuvaisina kotikaupunkeihinsa. Näin myös Suomessa, missä koettiin muutos narkomaanipopulaatioissa, joita alettiin nimittämään pre-war ja post-war sukupolviksi. Kun narkomaniaa pidettiin aiemmin yläluokan ongelmana, johon ei tarvinnut puuttua, tapahtui sodan jälkeen narkomanian ”proletarisaatio”, mikä aiheutti vaatimuksia valvonnan lisäämisestä. Tätä perusteltiin narkomaniaan johtavien syiden muuttumisella ”individualistisista” ”ryhmän käyttäytymismalleista otetuiksi”. Myös narkomaanien sukupuolijakauma muuttui miesvoittoiseksi. Tämä muutos ei kuitenkaan nostanut vaatimuksia rikosvalvonnan lisäämiseksi vaan ehdotuksia aineiden saatavuuden turvaamiseksi rikollisuuden ehkäisemiseksi. (Jokivartio 1947, 265 - 268, Westling ja Riippa 1956, 171 ja 1958, 217 - 218, 220)

YK:n alku luotiin jo toisen maailmansodan aikana, jolloin Englannin pääministeri Winston Churchill ja USA:n presidentti Franklin Roosevelt sopivat ns. Atlantin julistuksesta, johon muut liittoutuneiden kanssa taistelevat maat saattoivat liittyä. YK:n perustajamaita olivat siten toisen maailmansodan voittajavaltiot USA, Iso-Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiinan tasavalta liittolaisineen.

TomUSA:n presidentti Roosevelt kuoli vuonna 1945, jolloin valtaan nousi varapresidentti Harry Truman. Hänet oli nostanut valtaan Kansas Cityn demokraattinen kaupunginjohtaja Tom Pendergast, joka hallitsi kaupunkiaan yksinvaltiaan ottein ja oli rikastunut kieltolain aikana alkoholin myynnillä, peliluolilla ja betonimonopolilla. Tämä ei itsessään luo epäilyn tai salaliiton varjoa Trumanin ylle vaan on yksi esimerkki siitä, miten USA:n politiikassa järjestäytynyt rikollisuus ja politiikka ovat kietoutuneet toisiinsa siten, että rikollisuudesta syytetään ulkomaalaisia ja mustia.

Japanin raakuudesta sodassa on tullut yksi myytti mutta Japanin armeija toimi Aasiassa valloittamissaan maissa samalla tavalla kuin eurooppalaiset siirtomaa-armeijat. Eurooppalaiset valtiot vannoivat juhlallisesti lopettavansa oopiuminpolton sodan jälkeen takaisin valtaamissaan maissa. Rauhanneuvotteluissa USA pakotti Japanin ottamaan käyttöön Yhdysvaltojen huumelainsäädännön eli Harrison Narcotics Tax Act. (Anslinger 1959)

Kansainliiton mallin mukaan YK perustettiin turvaamaan rauha maan päällä mutta se peri myös muut Kansainliiton humanistiset tehtävät kuten huumevalvonnan. Huumevalvonnan periaatteet olivat humanistisia mutta sen alaisuuteen joutuvat aineet valikoituivat kolonialistisella perusteella eikä tieteellisellä tai lääketieteellisellä perusteella. Eurooppalaiset valtiot olivat alkoholikulttuurimaita ja amerikkalainen savuke valloitti tupakkamarkkinat toisessa maailmansodassa. Niinpä kansainvälinen huumevalvonta kattoi oopiumunikon, kokapensaan ja kannabiskasvin. Näiden ympärille rakennettu huumekieltojärjestelmä tuli myöhemmin kattamaan yhä uusia aineita.

Herbert May (1877 - 1966) on se, johon henkilöityy Kansainliiton huumevalvonnan vaihtuminen YK:n huumevalvontaan. Hän oli töissä isänsä lääkeyhtiössä kunnes jäi varhaiseläkkeelle vain 45-vuotiaana ja omisti loppuelämänsä kansainväliselle huumevalvonnalle. Vaikka Yhdysvallat ei kuulunutkaan Kansainliittoon, oli Herbert May sen pysyvän huumekomitean (PCB) puheenjohtaja vuodesta 1933 alkaen. Sodan puhjettua Kansainliitto lakkasi mutta komitean toiminta vain keskeytyi vuonna 1940 eri maiden alettua varastoimaan narkoottisia aineita sodan varalle. (Bruun 126 - 127, 156)

San Franciscon konferenssissa vuonna 1945 sovittiin siitä, että kansainvälinen huumevalvonta tulisi olemaan yksi YK:n toimialoja. Helmikuussa 1946 ensimmäisessä kokouksessaan YK:n talous- ja sosiaalineuvosto (ECOSOC) perusti huumekomission (Commission on Narcotic Drugs, CND) ja myöhemmin samana vuonna laadittiin protokolla, jolla Kansainliiton huumetoiminnot siirrettiin uudelle organisaatiolle. (Anslinger 1959)

HarryHarry Anslinger selittää vuonna 1963, kuinka Kansainliiton huumevalvontajärjestelmän kaappaaminen USA:n johtamaksi mutta YK:n auktorisoimaksi huumepolitiikaksi tapahtui:

”Sodan puhjetessa vuonna 1939 oli Kansainliiton pysyvä huumelautakunta (PCB) kokoontunut mutta joidenkin jäsenien jouduttua poistumaan kiireessä, se hajaantui päätösvallan puuttumisen takia. Keväällä 1940 miehityksen uhatessa Sveitsiä, oli PCB kokoontunut Genevessä ja joutui lopettamaan työnsä samasta syystä mutta ei ennen kuin se oli valtuuttanut minut aloittamaan USA:ssa ja jatkamaan toimintaa siellä. Suostuttelin sisäministeriön sallimaan toiminta Washingtonissa ja onnistuin Espanjan viranomaisten tuella saamaan viisumit henkilökunnalle matkalle Espanjan halki Lissabonin kautta Yhdysvaltoihin. Washingtonin toimisto palveli myös hallintoyksikkönä. Koska Kansainliiton varat eivät olleet käytettävissä toimiston kuluihin, kaksi amerikkalaista säätiötä lahjoitti tarvittavat rahat.

Sodan loppumisen jälkeen joukko henkilöitä, joilla oli mielenkiintoa huumeiden kansainväliseen valvontaan ja jotka olivat huolissaan siitä, ettei valvonnan jatkuvuudessa olisi katkoksia, pyysi Mayta osallistumaan San Franciscon konferenssiin. Tarkoituksena oli taata se, että kansainvälinen huumevalvonta siirtyisi Kansainliitolta uudelle organisaatiolle.

Herbert May oli Manley Hudson ryhmän jäsen, jolla oli merkittävä osa Dumbarton Oaks neuvotteluissa (joissa suunniteltiin tulevaa YK:ta). Hän hyväksyi myös kutsun osallistua Carnegie Endowment Study Group for the International Control of Atomic Energy -ryhmän toimintaan. Tästä aiheesta hän kirjoitti tutkielman "Narcotic Drugs and Atomic Energy - Analogy of Control", jossa tehdään vaikuttava vertailu näiden kahden ongelman välillä ja jossa hän hahmottelee perusajatuksensa eli universaalisuuden merkityksen ei pelkästään maantieteellisessä kattavuudessa vaan koko prosessin haltuun ottamisessa raaka-aineista valmistuksen kautta käyttöön niin huumeiden kuin atomienergian kohdalla.

Maysta tuli sekä PCB:n että hallinnollisen yksikön puheenjohtaja ja hän edusti PCB:n tarkkailijan ominaisuudessa YK:n huumekomission, CND:n istunnoissa. Ja niin työ alkoi uudestaan.” (Anslinger, Bulletin on Narcotics 1963:2.)

Mayn 80-vuotisjuhla-artikkelissa tätä siirtoa valotetaan hieman enemmän:

”Vuonna 1943 May osallistui USA:ssa konferensseihin, joissa Carnegie Endowment for International Peace -rahaston Division of Intercourse and Education suunnitteli ”yleisen kansainvälisen organisaation perustamiskirjaa”. Näiden keskustelujen aikana May onnistui laittamaan tämän suunnitelman 5. lukuun maininnan ”narkoottisten ja muiden vaarallisten aineiden” valvonnan jatkamisen tärkeydestä.

Tämä osallistuminen kansainvälisen perustamiskirjan muotoiluun vei Mayn alakomitean jäseneksi Carnegie-säätiön atomienergiakomiteaan (Committee on Atomic Energy of the Carnegie Foundation), joka laati atomienergian käyttöä valvovan sopimuksen luonnoksen. Tutkiessaan atomienergian (Vielä 50-luvulla puhuttiin atomienergiasta, mikä imagosyistä muutettiin ydinenergiaksi atomipommien alkaessa saada huonoa mainetta maanpäällisten kokeiden takia. Toim. huom.) ongelmaa May ymmärsi, että se mikä oli onnistunut niin hyvin huumeiden kohdalla, voisi onnistua myös atomiaseiden kohdalla, ja hän kirjoitti aiheesta lyhyen mutta hyvin valaisevan artikkelin "Narcotic Drugs and Atomic Energy -Analogy of Controls".

Artikkelissa kerrotaan, että molemmissa tapauksissa ongelmana on sellaisen tuotteen käytön rajoittaminen, johon liittyy hyödyllisiä ja haitallisia mahdollisuuksia. Molemmissa tapauksissa itse tuotetta pitää valvoa aina raaka-aineista lopulliseen käyttötarkoitukseen, ja valvonnan tulee olla sellaista, että laillinen käyttö ja saatavuus voidaan turvata mutta sen joutuminen laittomiin tarkoituksiin voidaan välttää. Lisäksi valvonnan tulee olla laajuudeltaan ja soveltamiseltaan kansainvälistä ollakseen tehokasta. Molemmissa tapauksissa valvonnan tulee toimia kaikilla kolmella tasolla: raaka-aineen tuotanto tai kaivaminen; vaikuttavien aineiden eristäminen sekä lopullinen käyttö.” (May, Bulletin on Narcotics 1957: 2.)

USA:n ja parin vaikutusvaltaisen säätiön rahoittamana YK:n uudesta huumevalvontajärjestelmästä tuli USA:n sodan jälkeisen ulkopolitiikan yksi väline. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että tässä uudessa järjestelmässä May hoiti puheenjohtajuuden ja Anslinger puhumisen.

EvoVuonna 1946 Lake Successissa New Yorkin osavaltiossa allekirjoitettiin ns. Lake Success protokolla, jolla vasta perustetun Yhdistyneiden kansakuntien (YK) alaisuudessa jatkettiin ennen sotaa sovittua huumeiden kansainvälistä valvontajärjestelmää. YK:n talous- ja sosiaalineuvostosta (ECOSOC) tuli ylin päättävä elin, jonka alaisuudessa oli toimintansa aloittanut uusi huumepolitiikasta päättävä elin Commission on Narcotic Drugs (CND), YK:n huumekomissio. CND:n puheenjohtajaksi tuli eversti Charles Henry Ludovic Sharman, Kanadan huumeviraston johtaja, joka oli USA:n Anslingerin vankkumaton liittolainen ja kannattaja. He saivat luotua CND:lle itsenäisen aseman niin, että se raportoi toiminnastaan suoraan ECOSOC:lle. He pelkäsivät, että jos YK:n huumebyrokratiasta tehdään isompi WHO:n tyylinen organisaatio, saavat huumeilmiön terveydelliset ja yhteiskunnalliset painotukset liikaa valtaa kieltolain yll äpitämisen sijaan. He halusivat huumevalvontaan rikoslakiviranomaisia terveys- ja sosiaalialan ihmisten sijaan.

Vaikka huumevalvonnan valta säilyi periaatteessa ECOSOC:lla, sai WHO:n huumeriippuvuuden asiantuntijakomitea vuonna 1948 vastuun päättää siitä, mitä aineita asetetaan valvontaan.

Neuvostoliitto osoitti halua tutkia huumeiden väärinkäytön takana olevia yhteiskunnallisia rakenteita ja yhteisymmärrys sen kanssa näissä asioissa olisi heikentänyt länsivaltojen tiukkaa neuvostovastaisuutta kylmän sodan vuosina. YK:ssa politiikka vei voiton tutkimuksesta huumepolitiikassa. (Cannabis 2002)

Huumekomission (CND) työ alkoi kiistanalaisissa merkeissä kun USA:sta ja Meksikosta saatiin ristiriitaista lääketieteellistä näyttöä aiemmin esitettyyn kauhupropagandaan. Mm. Meksikon edustaja arveli liiallisen kannabiksen kieltämisen johtavan paljon haitallisemman alkoholin käyttöön, ja Intian edustaja kertoi intialaisten käyttävän ganjaa ja bhangia kohtuudella. Anslinger jatkoi kuitenkin entisellä linjallaan ja tuomitsi YK:ssa La Guardia raportin äärimmäisen vaarallisena eikä USA sitä esittänytkään YK:lle. Kannabis oli jätetty jo pois USA:n lääkeluettelosta.

YK:n huumevalvonnan pysyvä keskuskomitea (PCB) antoi vuonna 1947 lausunnon, jonka mukaan ”tilanne vaatii pikaista kansainvälistä toimintaa. Tämä asia tulee saattaa käsittelyyn mahdollisimman pian.” Tämä tarkoitti kannabiksen ottamista mukaan suunnitteilla olevaan yhtenäissopimukseen (Single Convention). Vaikka hampun teollinen hyödyntäminen asetti ongelmia niin silti käsittelyn lähtökohtana oli koko kannabis sativa -kasvin viljelyn kieltäminen.

Kieltolakikanta sai tukea WHO:lta, jonka asiantuntijakomitea antoi vuonna 1952 ilman perusteluja lausunnon, jonka mukaan kannabiksella ei ole lääkinnällisiä sovelluksia. Seuraavana vuonna sen sihteeri, tohtori P. O. Wolff julkaisi WHO:n nimissä lausuntoja, joiden mukaan ”marihuana on ammoisista ajoista lähtien liitetty mielisairauksiin, rikoksiin, väkivaltaan ja brutaalisuuteen”. Hänen kirjoituksissaan kumottiin La Guardia raportissa esitettyjä tutkimustuloksia ja Anslinger antoi hänen lausunnoilleen oman auktoriteettinsa. P. O. Wolff oli WHO:n riippuvuutta aiheuttavien huumeiden osaston johtaja, joka toimi WHO:n riippuvuutta aiheuttavien aineiden asiantuntijakomitean sihteerinä.

Vuonna 1955 CND päätti sisällyttää kannabiksen tulevan sopimuksen huumausainelistalle IV eli sisällyttää se tulevaan huumekieltolakiin. Tämän jälkeen ei enää harkittu lisämateriaalia vaikka sitä tuli eri toimijoilta. P. O. Wolff julkaisi WHO:n nimissä vuonna 1955 raportin ”The Physical and Mental Effects of Cannabis”, jota tosin WHO:ssa ei pidetty organisaation virallisena kantana mutta se esitettiin huumekomission kokouksessa sellaisena. Raportin lähdemateriaali oli hyvin valikoitua, siitä puuttui lähes kokonaan kansainliiton aikana koottu tietämys kannabiksesta ja sen käytöstä eri kulttuureissa, joten ei mikään ihme, että sen johtopäätökset olivat seuraavat: ”On tärkeää ymmärtää, ettei ainoastaan marihuanan polttaminen itsessään ole vaarallista, vaan että sen käyttö johtaa polttajan käyttämään heroiinia suonensisäisesti... kannabis on vaarallinen aine fyysisestä, mielenterveydellisestä, yhteiskunnallisesta ja kriminologisesta näkökulmasta”.  (Bruun 1975, 195 - 199)

Kolonialistiset käsitykset kannabiksesta kohtaavat USA:n marihuanapropagandan


Kansainliiton harjoittamaa huumepolitiikkaa leimasi kolonialistiset käsitykset siirtomaiden ihmisistä ja heidän käyttämistä nautintoaineista mutta Kansainliitossa pyrittiin aktiivisesti tutkimaan aihetta. Tohtori J. Bouquet toimi Kansainliiton huumevalvonnan tieteellisenä neuvonantajana 1920-luvulta saakka ja vaikka olikin kieltolakimiehiä niin hänellä oli myös käytännön kokemuksia virassaan apteekkilaitoksen valvojana Tunisiassa, missä kannabiksen myynti oli valtion monopoli.

Vuonna 1949 aloitettu Bulletin on Narcotics oli vuosikymmeniä YK:n huumevalvontabyrokratian lehti, joka tuli yleisön luettavaksi vasta nettikaudella 1990-luvulla. Siinä ilmestyi Bouquetin laaja kaksiosainen artikkeli, jossa hän kokosi yhteen sen hetkisen tietämyksen kannabiksesta. (1. osa Bulletin on Narcotics - 1950 Issue 4 ja 2. osa Bulletin on Narcotics - 1951 Issue 1)

RifKoska Bouquet ei itse ilmeisestikään ollut käyttänyt kannabista, piti hänen turvautua paitsi käytännön kliiniseen kokemukseen myös muiden antamiin raportteihin. Bouquet esittää tutkimuksessaan mielenkiintoisia vertailuja tutkimusmateriaalistaan: hän esittelee Gautierin ja Baudelairen kuvaukset loistavina raportteina kannabiksen vaikutuksista mutta lisää mukaan huomautuksen niiden ”ylikirjallisuudesta”.

Bouquet esittää myös hankkimaansa tutkimusmateriaalia Pohjois-Afrikasta ja vertaa sitä saamaansa materiaaliin Pohjois-Amerikasta, lähinnä siis USA:sta. Tätä USA:sta saamaansa materiaalia hän kertaa sanasta sanaan ikään kuin hieman epäuskoisena: ”Tuoreet USA:sta tulleet dokumentit viittaavat tapaukseen, jossa nuori opiskelija marihuanan vaikutuksen alaisena vakuuttui löytäneensä ratkaisun yhteen työssä tulleeseen ongelmaan ja hyppäsi ulos ikkunasta ehtiäkseen nopeammin työpaikalleen”.

Näiden USA:n hallituksen välittämien ”tutkimusten” aiheuttaman ongelman kimppuun Bouquet käy tiedemiehen perusteellisuudella tuottaen tahatonta komiikkaa, joka on edelleen tunnusomaista kannabiksen kansainväliselle valvonnalle. Nykyään samanlaista jaarittelua käydään esim. skunk-kannabiksesta, uusista psykoosilöydöksistä ja ylipäänsä ”uusista tutkimustuloksista”:

”USA:ssa hamppu näyttää tekevän sen vaikutuksen alaisena olevat väkivaltaisiksi ja brutaaleiksi. Tämä vaikutus on erilainen kuin se, mitä havaitaan Lähi-idän kannabiksen käyttäjissä. Ne harvat eurooppalaiset, jotka ovat kokeilleet hamppua, eivät näytä tekevän väkivaltaisia ja epäsosiaalisia tekoja sen vaikutuksen alaisena.”

”Yhden hypoteesin mukaan USA:ssa kasvavan kannabiksen hartsi olisi koostumukseltaan erilainen ja siten sillä olisi erilaiset fysiologiset vaikutukset, kuin Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta peräisin olevalla hartsilla. Tätä arviota ei voi täysin kannattaa, koska USA:sta peräisin oleva hartsi on koostumukseltaan samanlaista kuin muualta tuleva. Tarvitaan lisää tutkimusta tämän ongelman selvittämiseksi kokonaan.”

”On erityisen hälyttävää, että USA:n ja Kanadan hallitusten tutkimukset osoittavat kannabiksella olevan selvä vaikutus siitä riippuvaisten rikollisuuteen. Tätä ei voida huomata Pohjois-Afrikassa eikä Lähi-idässä.”

Bouquet viittaa rikollisuudella väkivaltaan.

Bouquet toi esille myös toisenlaisia kantoja kuten Meksikon esittämää materiaalia: ”Kannabispäihtymistä käsitellessä tulisi kiinnittää huomiota hyvin ristiriitaisia tunteita herättävään tutkimukseen, tohtori Leopold Salazar Viniegran tekemään kirjaan ”The Marihuana Myth”, jonka on julkaissut Mexican Public Health Service vuonna 1938. Tutkimuksen tekijä väittää, ettei kannabiksella ole mitään henkisiä haittoja. Ne tutkimuskohteet, jotka osoittavat henkistä häiriintyneisyyttä kannabiksen vaikutuksen alaisena, ovat joko dementia praecoxista kärsiviä tai henkisesti puutteellisia. Kannabis ei aiheuta henkisiä häiriöitä terveissä ja normaaleissa henkilöissä: kannabiskokemus aiheuttaa vain vähän fyysisiä häiriöitä. Kannabis ei aiheuta rikollisten piirteiden kehitystä.”

Bouquet kertoo kannabiksen vaikutuksiin ja kannabispolitiikkaan kuuluvasta suggestiovaikutuksesta: ”Marihuanaan liitettyjen henkisten vaikutusten olemus (ja arviointi) ovat itsesuggestion seurausta, ja siksi niitä esiintyy vain koulutetuilla ihmisillä, jotka ovat syvällisesti perehtyneet kannabiksen vaikutuksista kertovaan kirjallisuuteen. Tavalliset ihmiset yksinkertaisuudessaan pitävät kannabista vain tupakan harmittomana korvikkeena: he ovat tyytyväisiä päivittäiseen kahteen tai kolmeen savukkeeseen tai sikariin, jotka on tehty tupakkaan sekoitetusta marihuanasta. Siksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta kannabisriippuvuuden rikos on myytti, mikä tulisi poistaa lakikirjoista. Kaikki kirjoittajat, jotka ovat kirjoittaneet kannabiksesta, ovat kirjallisista lähteistä peräisin olevan kollektiivisen suggestion uhreja, mihin Moreau of Tours, Baudelaire, Richet jne. ovat syyllisiä. Heidän kuvaamansa ilmiö esiintyy vain heidän mielikuvituksessaan.”

Seuraavana otteita Bouquetin kannabisraportista esimerkkinä siitä, millaiseen tietopohjaan kannabiksen kansainvälinen kieltolaki perustuu. Hän viittaa omassa tekstissä itseensä tohtori Bouquetina. Kommentit on erotettu alkuperäisestä tekstistä sulkumerkeillä:

”Akuutti päihtymys

Noin vuodesta 1840 on kannabiksen aiheuttamaa akuuttia päihtymystä tutkittu monissa julkaisuissa. Valitettavasti moni noista julkaisuista vain kopioi aikaisempia tutkimuksia.

Vaikka nämä tutkimukset ovat perusteellisia ja sangen kattavia, voidaan niitä arvostella monesta näkökulmasta:

1. Ensiksi tutkimukset keskittyvät vain muutamiin hyvin älykkäisiin henkilöihin, jotka kuuluvat kehittyneempiin yhteiskuntiin (tämä pätee loistaviin mutta liian kirjallisiin selontekoihin kannabispäihtymyksestä, joita laativat pätevät kirjailijat kuten Baudelaire ja Theophile Gautier). Täten näissä kuvatut olosuhteet eivät päde alemman luokan addikteihin, jotka ovat huonosti koulutettuja tai kokonaan kouluttamattomia, ja siten psykologiset reaktiot eivät voi olla samat.

2. Suurin osa tutkijoista analysoi hasispäihtymystä, mikä on saatu nauttimalla kannabistuote suun kautta. Heillä ei ole juuri lainkaan tietoa hampun polttajista. On kuitenkin selvää, että polttamisen ja syömisen aiheuttamat oireet eivät ole aivan samanlaiset.

3. Kokeet ovat melkein aina tehty lääkinnällisillä tuotteilla tai laittomassa kaupassa tarjolla olevilla monimutkaisilla tuotteilla (kuten dawameski). Näissä tapauksissa on vaikea erottaa se, sisältävätkö ne muita aktiivisia ainesosia hampun lisäksi. Luonnolliset huumeet kuten kukkalatvat, charas, hasis jne. aiheuttavat osittain erilaisen eikä niin selvän oireiston.

Egon ylikorostuminen. Kannabiksen käyttäjä kokee olevansa ylivoimainen muihin ihmisiin nähden. ”Kun ihmisparka on nauttinut pelkän drakman verran, nostaa hän päänsä korkeammalle kuin emiirit”, sanotaan persialaisessa runossa. ”Olen muuttunut jumalaksi”, julistaa Baudelaire. Hasisaddikti tarkastelee tovereitaan ystävällisesti mutta karsastaen. Hän pitää heitä itseään huonompina mutta kokee syvää kiintymystä heihin ja on kiitollinen heille heidän olemassaolostaan, koska heidän arvottomuutensa kohottaa hänen omaa tärkeyttään.

Huomautus. Kannabispäihtymystä tarkasteltaessa tulisi kiinnittää huomio paljon ristiriitoja herättäneeseen työhön: The Marihuana Myth, jonka on kirjoittanut Dr. Leopold Salazar Viniegra Meksikon kansanterveyslaitokselta (lokakuu 1938).

Kirjoittaja väittää, ettei kannabiksella ole mielenterveyden kannalta vaarallisia vaikutuksia. Sellaiset henkilöt, joilla on henkisen häiriintymisen oireita kannabiksen vaikutuksen alaisena, ovat joko dementia praecox tapauksia tai henkisesti vajavaisia tai jonkin halvauksen kokeneita. Kannabis ei aiheuta mielenterveyshäiriöitä terveillä ja tavallisilla henkilöillä: kokemus on tuonut esille vain lieviä fyysisiä häiriöitä. Kannabis ei vaikuta rikollisten ominaisuuksien kehittymiseen. Marihuanan aiheuttamien henkisten vaikutusten olomuoto (ja arviointi) on itsesuggestion aiheuttamaa, ja siksi niitä havaitaan lukeneiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat keskittyneet kannabiksen vaikutuksia käsittelevään kirjallisuuteen. Tavalliset ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessaan pitävät kannabista enemmänkin tupakan harmittomana korvikkeena: he tyytyvät kahteen tai kolmeen savukkeeseen päivässä, jotka on tehty sekoittamalla tupakkaa marihuanaan; yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kannabisriippuvuuden rikos on myytti, joka tulisi poistaa rikoslaista. Kaikki kannabista käsitelleet kirjoittajat ovat kirjallista alkuperää olevan kollektiivisen suggestion uhreja, mihin Moreau of Tours, Baudelaire, Richet, jne ovat syypäitä. Heidän kuvailemansa ilmiö elää ainoastaan heidän päässään.

Tohtorit S. Allentuck ja K. M. Bowmann (American Journal of Psychiatry: 99,  248 - 251, 1942) kirjoittavat myös, ettei kannabiksen nauttimisen jälkeen ole ollut havaittavissa pysyviä haitallisia seurauksia. He suosittelevat sen käyttämistä oopium- ja morfiiniriippuvaisten vieroitusoireiden lievittämiseen.

Olisi kuitenkin toivottavaa, että vältetään huumeriippuvaisen parantamista toisella riippuvuutta aiheuttavalla huumeella.

Allentuckin ja Bowmannin näkökantaa vastustaa tiukasti J. Bouquet (Journal of the American Medical Association, 1 April 1944) ja P. O. Wolff (The treatment of drug addictions). Kumpikaan ei suosittele kannabiksen käyttämistä muiden huumeriippuvuuksien hoitamisessa. (katso myös Kolb, American Journal of Psychiatry: No. 99, 1942.)

Hampun akuutti päihtymys on harvoin kuolettava. Lääketieteellinen kirjallisuus tuntee ainoastaan yhden kuolemantapauksen, josta raportoi Prentiss (1855). Lisäksi Egyptin Central Narcotics Intelligence Bureaun vuosiraporteissa on yksi kannabispäihtymyksen aiheuttama kuolintapaus vuodelta 1928 sekä kaksi (vuosilta 1930 ja 1932), joiden kerrotaan olleen manzoulin aiheuttamia (hasis, johon on sekoitettu aromaattisia aineita). Vuonna 1934 A. Dreyfus raportoi erään miehen kuolemaan johtaneesta kannabispäihtymyksestä, kun hän oli syönyt suuren määrän leipää, johon oli leivottu kifiä.

Oneirinen eli unenkaltainen ekstaasi. Jos tämä ärsytys ei yllä päähän asti - ja onneksi näin useimmiten tapahtuu - mielikuvituksen aiheuttama ylikiihotus vähitellen haihtuu. Usva, joka hämärtää läsnä olevien tai kuviteltujen esineiden ja henkilöiden piirteet, tiivistyy asteittain. Kirkkaat värit katoavat ja harmaa sävy jää vallitsevaksi. Jopa lähellä olevat esineet hämärtyvät kuin auringonlaskussa. Väsyneet aivot eivät enää tunnu jaksavan seurata muistia ja mielikuvitusta niiden harhaillessa. Addikti antautuu tyynelle ja levolliselle ekstaasille, jonka uudet vahvat unet toisinaan katkaisee. Tätä vaihetta kutsutaan muhamettilaisten keskuudessa termillä ”kif” tarkoittaen autuasta lepoa.

Tunisialainen hasisaddikti kertoi tohtori J. Bouquetille, että takrurin vaikutuksen alaisena hän ei kyennyt kuuntelemaan muodissa olevan egyptiläisen laulajattaren Om Kalsoumin äänilevyjä joutumatta syvän surun valtaan, mikä pilasi kaiken sen ilon, mitä hän sai huumeesta, koska laulajan laulut ovat yleensä niin surun kyllästämät.

Tämän tilan kesto voi vaihdella sen mukaan miten yksilö reagoi kannabikseen. Tämä tila johtaa asteittain syvään uneen. Joskus harvoin addikti voi herätä uuteen deliriumkohtaukseen.

Yleensä addikti herää hyvillä mielin. Hänen fyysinen kuntonsa ei ole huomattavissa määrin huonontunut ja yleensä hän muistaa sen, mitä hän koki päihtymyksen aikana jollei annos ollut kovin suuri. Jälkimmäisessä tapauksessa delirium ei ole niin kiihkeä eikä kokemus ole välttämättä sen enempää kuin syvä nukahdus, johon liittyy unien kokemisia.

E. Pascal selittää muistin pysyvyyden sillä, että hasispäihtymys ei kokonaan tukahduta normaalia tajuntaa; alitajunnan harhailut pannaan muistiin ja ne voidaan palauttaa kokemuksen jälkeen. Addiktin suggestioalttius, delirium ja hallusinaatiot osoittavat, että hän on alitajuisessa tilassa mutta muistin pysyvyys osoittaa tajunnan olevan vielä toiminnassa.

Yhteenveto. Hasispäihtymys voidaan jakaa neljään toisistaan selvästi erottuvaan päävaiheeseen.

1. Kiihottunut mielen hyvinvointi mihin kuuluu motorista jännitystä.

2. Mielen sekaannus mihin kuuluu illuusioita ja hallusinaatioita (pohjoisafrikkalaiset kuvaavat tätä vaihetta ”fantasiaksi”).

3. Unenkaltainen ekstaasi (”kif” Pohjois-Afrikassa).

4. Uupuminen ja uni.

Tämä hasispäihtymystä kuvaava esitys on tietenkin hieman kaavamainen.

Ilmiöt eivät tapahdu aina samassa järjestyksessä ja ne voivat ilmetä toistuvasti yhdellä ihmisellä kun taas toisen kohdalla ne eivät ilmene koskaan. Joissakin tapauksissa visuaaliset ja auditiiviset illuusiot hallitsevat kun taas joissakin tapauksissa tuskaiset hallusinaatiot tai eroottiset unet tai vahva melankolia hallitsevat. Nämä riippuvat, kuten professori Pouchet on osoittanut, maasta, rodusta, kulttuurista ja ennen kaikkea suggestiosta, ja jälkimmäistä termiä käytetään tässä viittaamaan kunakin hetkenä vallitsevaa ulkoisten olosuhteiden vaikutusta. Kuten tohtori Blonde on sanonut, ”jokaisella hasisaddiktilla on sellaiset unet, jotka hän ansaitsee”.

Alitajunnan paljastuminen. Kaikissa tapauksissa voidaan havaita yksilön tavallisimpien ajatusten kiihotustila (eri asteisena) eli hänen alitajuiset taipumukset paljastuvat.

Tämä ilmiö on seurausta tahdon heikkenemisestä kannabiksen vaikutuksesta, mikä toimii samoin kuin muutkin mieleen vaikuttavat kiihokkeet mukaan lukien alkoholi (in vino veritas kuten sananlaskussa sanotaan). Humalainen pitää puhumisesta; hän on halukas puhumaan ja paljastaa sisimmät luonteenpiirteensä. Hasisaddiktin yksityiset ja salaiset ajatukset paljastuvat tiedostamattomien liikkeiden kautta sekä puheessa, toiminnassa, illuusioissa ja hallusinaatioissa.

E. Pascal päättelee tästä kannabiksen erityisestä vaikutuksesta, että se voisi olla hyödyllinen psykoanalyysissa. Dr. Lage on samaa mieltä.

Vaikutukset genitaalijärjestelmään. Silloin kun eroottista kiihotusta tapahtuu päihtymisen aikana, on se puhtaasti mielessä tapahtuvaa. Ei tapahdu mitään fyysisiä muutoksia joten Intian hamppua ei voida pitää seksuaalisesti kiihottavana. Jotkin itämaiset tuotteet, joissa on mukana hamppua (majoun, dawamesk jne.) ovat seksuaalisesti kiihottavia. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että näissä tuotteissa kannabis on sekoitettu toisten aineiden kanssa, joilla on vaikutusta genitaalijärjestelmään. Hampulla itsessään ei ole tällaisia ominaisuuksia. ”Hasisaddikti ei nostaisi sormeaankaan saadakseen Veronan kauneimman neitsyen”, sanoo Théophile Gautier.

(selostettuaan pitkään kaikkea kannabiksen käytöstä johtuvaa rappiota:)

Kuinka monta vuotta tarvitaan muuttamaan normaali ihminen tällaiseksi raunioksi? Tätä ei voida esittää täsmällisesti. Ensiksikin on tekijä, jota kutsutaan yksilölliseksi vastustuskyvyksi, mutta degeneraation nopeus riippuu kaikista eniten käytetyn huumeen määrästä. Toisaalta löytyy kannabiksen polttajia, jotka ovat olleet riippuvaisia tästä paheesta vuosikausia (kolme-, neljä- tai viisikymmentä vuotta), ja lukuun ottamatta selvää mielen epätasapainoisuutta eivät osoita mitään fyysisten ongelmien merkkejä, näyttävät säilyttäneen normaalin terveyden ja jatkavat työurallaan. Mutta kaikissa näissä tapauksissa henkilöt ovat onnistuneet säätelemään ja rajoittamaan huumeen käyttöään. Muutama päivittäinen kif piipullinen on lähinnä kohtuullinen pahe, tarpeeksi aiheuttamaan heidän kaipaamansa mielihyvä ja hyvänolon tunne. He ovat siihen tyytyväisiä. Tarpeetonta lienee lisätä, etteivät järkevät addiktit ole enemmistönä. Samat havainnot on tehty Intiassa.

Amerikka.

Amerikassa kannabiksen käyttö näyttää olevan myöhempää alkuperää. Näyttää kuitenkin siltä, että hamppu oli tunnettu Meksikossa ennen eurooppalaisten valloitusta ja tämän kasvin aiheuttama päihtymys oli osa alkuperäisväestön uskonnollisia rituaaleja ja seremonioita. Tohtori Livet (Les Fumeurs de Marihuana-Annales médico-psychologiques, Paris 1920, p. 257) kuvailee joitakin intiaaniheimojen uskonnollistyyppisiä seremonioita. Hamppua on poltettu sikarin muodossa tupakkaan sekoitettuna. Sikari kiertää polttajalta toiselle kunnes tyypilliset päihtymyksen oireet on saavutettu. Hän kuvailee outoa tapaa asettaa keskelle kokoontumispaikkaa pieni liskoeläin (iguaani) kontrollieläimeksi. Kun eläin tuupertuu ilmassa leijuvan savun takia, täytyy paikalla olijoiden lopettaa polttaminen peläten päihtymystä, jonka sanotaan olevan tappava.

Meksikossa kannabista kasvatetaan salaa ja sitä käytetään väestön köyhimmän luokan keskuudessa - paitsi niiden heimojen keskuudessa, missä kannabis on osa ikivanhoja uskonnollisia myyttejä. USA:ssa hallitus pitää meksikolaisia kausityöläisiä tietyissä osavaltioissa marihuanan käytön tuojina Yhdysvaltoihin.

Yleinen mielipide ja virkavalta ovat huolestuneet tämän riippuvuuden leviämisestä, mikä lisääntyi valtavasti alkoholin kieltämisen jälkeen ja levisi erityisesti latinalais-amerikkalaisen nuoremman sukupolven keskuudessa, meksikolaisten, filippiiniläisten, kreikkalaisten ja espanjalaisten siirtolaisten sekä neekereiden keskuudessa. USA:ssa vakiintuneet hampun polttajat (yhtään riippuvuustapausta ei ole raportoitu syömällä hankituksi) ovat poliisiviranomaisten vakavin ongelma, koska on havaittu tämän huumeen ongelmakäytön aiheuttavan tartunnan saaneessa väestönosassa valitettavaa taipumusta väkivaltaan ja jopa rikollisuuteen.

Amerikassa marihuanakauppiaat ja siitä riippuvaiset kutsuvat marihuanaa pääasiassa seuraavilla nimillä (A. Essati: How mild is Marihuana, Magazine Digest, Toronto, Ontario, 1944): muggles, mooters, reefers, greefe, griffs, Mary Warner, Mary Weaver, Mary Jeanne, Indian Hay, Loco weed, Love weed, Jay smoke, giggle smoke, Bambalacha, Mohasty, Mu, Moocah, grass, tea. Meksikossa käytetään slangisanoja: Juanita, Dona Juanita, Maria Johanna, Rose Maria. Kuubassa: la Hierba, la Mota, la Bareta.

KifOnko sitten niin, että vain väestön alimmat luokat ovat saaneet tämän paheen tartunnan? Tämä näyttää olevan asiaa käsitelleiden kirjoittajien suurimman osan mielipide. Tohtori J. Bouquet on kuitenkin sitä mieltä, että tällainen mielipide tulee pinnallisesta havainnoinnista mutta ainakin Pohjois-Afrikkaa tarkasteltaessa ei voida sanoa keskiluokan ja kotoperäisen porvariston olevan vapaa tästä paheesta vaikka tarkkoja suhdelukuja ei voidakaan antaa. Sama on havaittu Egyptissä ja Turkissa. Euroopassa matkaileva afgaani tai meksikolainen, joka tekee johtopäätöksiään julkisilla paikoilla harhailevista juopoista, voisi tuntea tehneensä oikean suuntaisen johtopäätöksen todetessaan juoppoutta esiintyvän vain köyhimmissä luokissa mutta hän voi olla myös väärässä. Idässä ulkomaalainen huomaa helposti köyhät kif-piippu huulillaan makailemassa maahan asetetuilla matoilla jossakin torin nurkassa tai maurilaisen kahvilan varjossa. Varakkaamman hasisaddiktin ei tarvitse esitellä pahettaan julkisesti. Hän kerää ystävänsä yhteen omaan taloonsa pois tarkkailevien silmien ja poliisivalvonnan alta nauttimaan huumeesta.

Marokkolainen sananlasku sanoo: ”Kif on kuin tuli; vähäinen määrä lämmittää, liian paljon polttaa”. Monet kuluttajat tyytyvät sen takia polttamaan muutaman piipullisen illassa nauttiessaan kahvista tai teestä ennen nukkumaan menoa. Voidaan sanoa, ettei kannabismi aiheuta tällaiselle henkilölle mitään vakavaa vahinkoa. Heidän terveys ei kärsi ja he jatkavat työntekemistään ilman vaikeuksia. Tällaisten ”varovaisten” polttajien määrä on sangen korkea kaupunkien käsityöläisten ja pienkauppiaiden keskuudessa.

Ne, jotka kokevat suurempaa vetoa tähän huumeeseen, kokoontuvat iltaisin viiden tai kuuden hengen ryhmissä kahvilaan tai jonkun ryhmän jäsenen kauppaan. Joskus, jos löytyy varallisuutta, he vuokraavat juhlatilan, yleensä yhden huoneen sivukadulta tai hiljaiselta kujalta. Kalustus on niukkaa, mattoja tai tyynyjä lattialla tai penkkien päällä, muutama kuva seinällä ja matala pöytä, jossa on kulhollinen basilikaa (Ocimum basilicum), jonka tuoksua paikalliset ihmiset arvostavat suuresti. Miehet tuovat aina mukanaan kuivahedelmiä tai leivonnaisia ja makeisia, joskus myös ”majunia”, jota he ovat valmistaneet jauhetusta hampusta kuumaan ja paksuun siirappiin sekoittamalla. Tämän sekoituksen annetaan jäähtyä, kovettua ja sitten se leikataan palasiksi. Saviuunilla keitetään myös kahvi ja tee, mihin lisätään tuoreita mintun oksia (nana).

Tällaiset tapaamiset kestävät yleensä kauan, koska on tapana saavuttaa täydellinen päihtymys. Poltteluhuoneesta lähdetään vasta hyvin myöhään, jollei univaihe, mihin päihtymysilmiön vaiheet loppuvat, pakota pysymään paikalla koko yötä. Voidaan hyvin päätellä, ettei näin vietetyn yön jälkeen tehdä työpäivää.

Suurin osa hampun polttajista on huonoja muslimeja. He ovat enemmän taikauskoisia kuin hurskaita. He eivät käy rukoilemassa mutta toisaalta monet heistä käyvät pyhiinvaellusmatkoilla eri pyhimysten haudoilla. Lisäksi he väittävät monen Islamin suosituimman pyhimyksen polttaneen kifiä.

Sellaiset ihmiset ovat yhteiskunnalle tuottamaton taakka.

Vuoden 1929 Egyptin Central Narcotics Intelligence Bureaun raportissa arvioitiin hasisriippuvaisen käyttävän hasikseen rahaa keskimäärin viisi Egyptin piasteria. Kun maassa olevien polttajien lukumäärän arvioitiin olevan noin 250 000, tekee tämä 4562 500 piasteria vuodessa, mikä ei tuota yhteiskunnan hyvinvointiin mitään vaan köyhdyttää sitä, koska rahat menevät salakuljettajien taskuun, jotka eivät enimmäkseen edes asu siinä maassa, missä he käyvät tuota rikollista kauppaansa.

Toinen syy, miksi tämän riippuvaisten luokan havaitseminen on vaikeaa, johtuu siitä, että heillä ei ole lainkaan niitä vieroitusoireita, jotka ovat niin tyypillisiä oopiumriippuvaisten kohdalla ja teollisten huumeiden käyttäjillä, ettei niitä voi olla huomaamatta. Chopran mukaan bhangista luopuminen ei aiheuta minkäänlaisia vieroitusoireita. Ganjan tai charaksen pakkolopetus voi joskus aiheuttaa epämiellyttäviä oireita mutta ei lainkaan sellaisia, mitä seuraa teollisten huumeiden vieroituksesta.

Siksi on äärimmäisen vaikeaa löytää sellaisia addikteja, jos he eivät itse anna itseään julki jollain huomiota herättävällä käyttäytymisellä kannabispäihtymyksen aikana tai jää kiinni itse teossa pitämässä hallussaan ja nauttimassa kiellettyä huumetta (esim. chiraa Pohjois-Afrikassa).

Krooninen päihtymys voi vaan jatkua ja pahentua ajan mittaan ja alentaa siitä kärsivä henkiseen epilepsiaan, hasismaniaan tai skitsofreniaan, mikä vaatii laitoshoitoa. Valitettavasti on vain vähän tilastotietoa laitoksiin otetuista hasisriippuvaisista.

Kuinka voidaan selittää teollisten huumeiden suosio?

Tohtori J. Bouquet pitää yhtenä pääsyynä niiden runsasta tarjontaa. Hampun ja hasiksen (chira, charas) salakuljettaminen ei tuota yhtä paljon ja on vaikeampaa kuin kemiallisten huumeiden salakuljetus. Suuret salakuljettajat keskittävät toimintansa näiden tuotteiden kauppaan ja heidän lukuisat jälleenmyyjänsä, jotka saavat enemmän voittoa näistä kaupoista (voittoa voidaan vielä kasvattaa lisäämällä huumeeseen jatkeita), tekevät kaikkensa asiakaspiirinsä laajentamiseksi. Heidän houkutuskeinonsa ovat niin monia ja itsepintaisia, että uhreilla ei ole paljoa mahdollisuuksia paeta.

2. Kannabismi ja rikollisuus

Ongelma Pohjois-Amerikassa ei ole samanlainen. Kannabisriippuvuus on ”uusi pahe”, joka houkuttelee nuoria varsinkin suurkaupungeissa. Näyttää myös siltä, että marihuanan polttajat tulevat sellaisista ihmisryhmistä, jotka eivät aikaisemmin ole koskeneet heroiiniin, morfiiniin eikä kokaiiniin. On erityisen hälyttävää, että USA:n ja Kanadan hallitusten tutkimukset osoittavat kannabiksella olevan selvä vaikutus rikollisuuteen käyttäjien keskuudessa.

Tätä ei voida sanoa Pohjois-Afrikasta eikä Lähi-idästä. Siellä ainakin tällä hetkellä hampun kuluttajiin kuuluu melkoinen määrä pienrikollisia, joitakin vakavampia rikollisia mutta hyvin harvoin vakavampiin rikoksiin eikä varsinkaan harkittuun murhaan syyllistyneitä henkilöitä. Siksi ei voida sanoa, että kannabisriippuvuus aiheuttaisi rikollisuutta muslimimaailmassa tällä hetkellä. Pohjois-Afrikassa on tällä hetkellä ehkä enemmän tappelua, väkivaltaa, iskuja ja haavoja, jotka voidaan osoittaa alkoholin eikä kannabiksen syyksi.

Joka tapauksessa on liian varhaista vetää johtopäätöksiä ja täytyy suorittaa lisätutkimuksia niissä maissa, joissa on hasisriippuvaisia. Lisäksi huumeriippuvuuden ja rikollisuuden välillä ei välttämättä ole suoraa yhteyttä: molemmat voivat olla seurausta tai selitettävissä yksilön henkisestä puutoksesta.

Ranskalainen Marokko:

Marokossa poltettavaksi valmiin leikatun hampun (kif) myynti on Société internationale pour la Regie cointeressée des Tabacs’in monopoli. Hamppua myydään tupakkakaupoissa kuten Tunisiassa mutta tupakkaan sekoitettuna.

Raaka-aine tuodaan Espanjalle kuuluvan Marokon tuottajilta. Tämä takaa kuluttajalle sellaisen tuotteen, johon hän on tottunut, ja se myös vähentää niitä varastoja, joita tuottajat voisivat muuten myydä salaa protektoraattiin.

Laiton kauppa. Tämä on puhtaasti maan sisäistä. Hamppua kasvattavat vuoristoheimot varmaan myyvät sitä salaa. Sitä ei salakuljeteta meritse eikä rajan yli Algeriaan. Tuote on niin halpaa, ettei kauppa kiinnosta kansainvälisiä salakuljetusorganisaatioita, koska riskialtis salakuljetus Marokkoon ei olisi tarpeeksi tuottoisaa.

Huippumyynti oli vuonna 1941 yli kolme miljoonaa viiden gramman pakkausta. Vuonna 1945 myynti oli puolitoista miljoonaa pakettia. Vuonna 1947 myynti ylitti 2,5 miljoonaa pakettia vaikka hinta nostettiin 25 frangiin paketilta. Vuonna 1950 paketin hinta nostettiin 30 frangiin.

Loppupäätelmä

Tohtori J. Bouquet on vakuuttunut, että jos täydellisen kieltolain toimenpiteet olisi aloitettu kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vuotta sitten, olisi saatu loistavia tuloksia eikä ongelma olisi enää niin akuutti. Hänen mielestään tällä hetkellä täydellinen tukahduttaminen (varsinkin niissä maissa, joissa hampun kulutus on pitkäaikainen tapa) voisi johtaa teollisten huumeiden aiheuttaman riippuvuuden lisääntymiseen, jotka ovat paljon vaarallisempia eivätkä sovi niin hyvin paikallisen väestön mielen laatuun. Jos aiotaan saavuttaa huumeen käytön asteittainen tukahduttaminen, tarvitaan hellittämätöntä valppautta ja sitkeää yritystä estääksemme eri väestönryhmiä saamasta uusia varantoja salakuljettajien luomia kanavia myöten.

Sellaiset myyjät, jotka ovat itsekin addikteja ja yrittävät maksaa päivittäisen annoksensa myymällä osan varannoistaan voitolla, eivät ansaitse mitään sääliä. Tällä hetkellä tällaista tyyppiä tavataan pääasiassa teollisten huumeiden kaupassa mutta heitä löytyy myös hasiksen (charas, chira) laittomassa kaupassa.”


 << edellinen osa | seuraava osa >>  |  osa 1  |  2  |  3  |  4  |  5  |  6  |  7  |  8  |  9  |  10  | 11


Copyright © 2010 Turun seudun kannabisyhdistys. Powered by Joomla
Template designed by Towfiq I.