Kannabishysteria ja urkintayhteiskunta | Julkaisut | Turun seudun kannabisyhdistys

Facebook

Jaa tämä sivu Facebookissa!

Kannabishysteria ja urkintayhteiskunta

Vuoden 2014 alussa Suomen poliisin urkintavaltuuksia lisättiin tuntuvasti, mm. sallittiin peitetoiminta internetissä. Tämän kehityksen voidaan katsoa alkaneen 45 vuotta sitten, 1.10.1969, jolloin Helsingin poliisilaitoksen huoltopoliisiosaston tutkimusryhmästä tuli rikososaston VI ryhmä eli huumausaineryhmä, tuttavallisemmin huumepoliisi.

altKansalaisten laitonta valvontaa harjoitettiin Suomessa 1930-luvulta 1960-luvulle kommunismin pelossa suojelupoliisin toimesta. Poliisin toimivaltuuksien laajentaminen alkoi 1960-luvulla nostatetun kannabishysterian varjolla ja valvonnan lisääminen vuosikymmenten mittaan on tapahtunut huumeongelmaa hehkuttamalla. Vasta vuonna 1992 Suomessa säädettiin ensimmäinen ohje poliisin suorittamalle salaiselle valvonnalle. 

Sen jälkeen kehitys on kulkenut siten, että lainsäädäntöä on muutettu vastaamaan virheelliseksi katsottua menettelyä. Näin aiemmin laiton toiminta on muuttunut olemassaolevaksi oikeudeksi, ja poliisi on voinut käyttää salaisella tiedonhankinnalla saatuja todisteita oikeudessa.

Huumepoliisin johtajan Jari Aarnion toiminnan tutkinnasta julkisuuteen päässeet paljastukset ravistelevat poliisin uskottavuutta huumevalvonnassa. Julkisen keskustelun liki täydellinen puuttuminen valvonnan rajoista ja perusteluista kuvaa erinomaisesti poliisin nauttimaa maailmanennätysluottamusta Suomessa. 

Perusoikeuksiin puuttumisesta pitää säätää lakitasolla mutta tästä onkin tullut laillinen tapa kaventaa niitä yhä enemmän. Perusteluna on ollut huumerikollisuus - mistä suurin osa on pienimuotoista kannabisrikollisuutta.

Pilvee, komisario Koskinen!

Vuonna 1966 sensaatiomaisesti julkisuuteen noussut kannabiksen käytön rantautuminen Helsinkiin oli alkusysäyksenä erillisen huumepoliisin perustamiselle. Kannabis oli vastikään kielletty kansainvälisesti vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksella, Single Convention.

Aikaisempien huumesopimuksien edellyttämän huumausainelainsäädännön valvontaa hoitivat ennen vuotta 1969 sekä poliisin petosryhmän yksi jaos että yhteiskunnan laitapuolen valvonnasta vastannut huolto-osasto, huoltopoliisi. Petosryhmän jaoksella ei ollut resursseja kenttätyöhön ja se oli tottunut selvittämään reseptiväärennöksiä apteekkien tekemien rikosilmoitusten pohjalta. Poliisi oli aiemmin valvonut lähinnä "vanhan liiton narkomaaneja", jotka pääasiallisesti hankkivat opiaattilääkkeitä lääkärien kirjoittamilla tai väärennettyillä resepteillä. Huoltopoliisi suoritti myös “kenttävalvontaa” mutta sillä oli rasitteena huono maine.

Keskeinen henkilö tässä tapahtumaketjussa on Helsingin huumepoliisin päällikkönä kansakunnan tietoisuuteen noussut Torsti Koskinen. Poliisikoulun jälkeen Koskinen aloitti Helsingin poliisin murharyhmässä vuonna 1955. Hän siirtyi 1962 keskusrikospoliisiin, mutta palasi Helsingin poliisiin 1968, kun huumausaineryhmää alettiin muodostamaan. Hän toimi yksikön päällikkönä vuodesta 1975 vuoteen 1996, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Torsti Koskinen teki vuonna 1969 ensimmäisenä suomalaisena huumepoliisina opintomatkan Ruotsiin Nils Bejerotin koulutettavaksi. Koskinen täsmentää Bejerotin opetuksen sisältöä, että niissä keskityttiin huumausaineiden tunnistamiseen ja “huumausaineiden käytön aiheuttamiin sosiaalisiin haittoihin”. Hänen jälkeensä muutkin ruotsin kielen taitoiset huumepoliisit koulutettiin bejerotilaiseen huumepolitiikkaan.

Koskinen määrittelee huumausaineiden käytön leviämiselle suotuisan maaperän olevan seurausta “niin sanotun vapaamielisen ajattelutavan leviämisestä Länsi-Euroopan maista tänne Suomeen”. Hippi- ja undergroundelämäntavat saivat suosiota. Vähän myöhemmin pitkä tukka ja afga-turkki tulivat muotiin.

Jo 1960-luvun lopulla huumepoliisi alkoi väittämään, että muun rikollisuuden tutkimuksessa käytetyt tavanomaiset menetelmät eivät riitä. Tätä Koskinen selittää huumerikollisuuden kansainvälisyydellä ja väkivaltaisuudella. Poliisi oli tottunut toimimaan rikosilmoitusten perusteella mutta kukaan ei tehnyt rikosilmoituksia huumausainemarkkinoilta ja varsinkaan uusilta kannabismarkkinoilta, huumeiden käyttö kun on rikos ilman uhria. Tuo uhri piti luoda.

Kannabisongelman ympärille alkoi Suomessakin kerääntyä asiantuntijoiden joukko, joiden asiantuntijavaltaa poliisi käytti omien etujensa ajamiseen. Koskinen nostaa kirjassaan “Helsingin huumeet” esille omasta mielestään uskottavia lähteitä kuten ylilääkäri Leif Ginmanin. Koskinen kirjoittaa, että “Ginmanin haastattelussa on merkille pantavaa se, että hän puhui lääkärinä niin sanotusta porttiteoriasta jo vuonna 1966”.

“Poliisi havaitsi porttiteorian vasta paljon jälkeenpäin eli 1960-1970-luvun vaihteessa. Eräät kannabiksen käyttäjät ja kannabiksen käytön vapauttamista ajavat ja heitä lähellä olevat henkilöt, muun muassa eräät lääkärit, ovat myöhemmin yrittäneet kiistää porttiteorian olemassaolon sanoen sen olevan vain poliisin keksimä valheellinen mielipide.”

Toinen Koskisen esille nostama asiantuntijalääkäri oli Arkadian poliklinikan konsultoiva lääkäri, lääket. lis. Pekka Sävy, joka 19.2.1970 perustelee kannabiksen laillistamisen vastaisuutensa seuraavasti:

“…tärkeimpiä raportissa ilmenneitä seikkoja oli juuri päihdeaineiden sekakäyttö. Sen vuoksi on vastuutonta puhua esimerkiksi marihuanan ja hasiksen vapauttamisesta, koska niitä käytetään alkoholin kanssa. Hasis ja alkoholi ovat vastavaikuttajia, jolloin alkoholi kumoaa hasiksen mahdolliset positiiviset vaikutukset ja tuloksena on täysi ”alkoholitokkura”.”

Kolmas ja ehkä tärkein asiantuntijavaikuttaja oli lääkäripariskunta Juhana ja Pirkko Idänpää-Heikkilä, jotka toivat 1960-luvulla Teksasissa oppimansa kannabiksen vastaiset opit mukanaan Suomeen. Juhana Idänpää-Heikkilä suomensi ja julkaisi 1970-luvun alussa Suomessa laajalle levitetyn Bejerotin kannabista käsitelleen pamfletin, “Huumausaineet - ihmisen ongelma”, jonka mukaan kannabis aiheuttaa länsimaisen kulttuurin rappion ja häviön:

“WHO:n asiantuntijat ja Norjan lääkintöhallituksen pääjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Karl Evang väittävät, että jos hasis leviäisi yhtä laajalle täällä kuin alkoholi on levinnyt, koko järjestäytynyt yhteiskuntaelämä, sellaisena kuin me sen tunnemme, tulisi toimintakyvyttömäksi parissa vuosikymmenessä.”

Bejerotin teorian mukaan huumeiden käyttö leviää kuin epidemia ja siksi kannabiksen käyttäjät pitää tunnistaa ja eristää. Kannabiksen uhri on koko yhteiskunta, joka pitää mobilisoida kamppailuun sitä vastaan keinoja kaihtamatta. 

Juhana Idänpää-Heikkilä oli tärkeä vaikuttaja luotaessa vuoden 1972 huumausainelakia, ja hänen puolisonsa Pirkko Idänpää-Heikkilä väitti TV:n Laajakulma nimisessä keskusteluohjelmassa asiantuntijalääkärin roolissa kannabiksen aiheuttavan talidomidin kaltaisia sikiövaurioita

Nämä teemat, porttiteoria, alkoholin ja kannabiksen haittavertailu sekä kannabiksen käytön aiheuttama uhka länsimaiselle kulttuurillemme, muodostuivat kannabiksesta käytävän keskustelun keskeisiksi teemoiksi tulevina vuosikymmeninä.

Huumepoliisin ideologina toiminut Juhana Idänpää-Heikkilä analysoi huumetilannettamme vuonna 1986:

“Tiukka ulkomaalaispolitiikka on estänyt meillä toisin kuin muissa Pohjoismaissa vieraiden alakulttuurien syntymisen. Osaan näistä kulttuureista on liittynyt huumeongelmia muissa maissa.”

Huumepolitiikkamme perustana on ulkomailta tuleva uhka aivan kuten mallivaltioissa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Idänpää-Heikkilä sivuutti analyysissaan  amerikkalaisen kulutuskulttuurin, konsumerismin, joka on merkittävin huumeiden, päihteiden ja lääkeaineiden päihdekäyttöä levittävä kulttuuri maailmassa.

1970-luvun puolivälissä USA:n huumepoliisi, DEA, alkoi kouluttaa Pohjoismaiden poliiseja ensiksi Tanskassa. Myöhemmin kahdenkeskinen yhteistoiminta tiivistyi entisestään. Kurssien painopiste oli kansainvälisessä toiminnassa ja huumausainerikosten paljastamisessa, käytännössä suomalaista poliisikulttuuria amerikkalaistettiin.

Tämä amerikkalainen vaikutus näkyi myös suomalaisessa rangaistuspolitiikassa, jossa alettiin bejerotilaisen mallin mukaisesti langettamaan huumerikoksista lain sallimia enimmäisrangaistuksia, jotka usein ylittivät väkivaltarikoksista langetettavat rangaistukset. Tätä perusteltiin mm. huumeiden väkivaltaa aiheuttavalla vaikutuksella.

Poliisi raivaa huumemarkkinoita

“Huumausainerikollisuudelle on ominaista organisoituminen, toisen henkilön alistaminen toisen tahdon alle joko hyvällä taikka pahalla. Alistettu hyväksyy ainakin näennäisesti tilanteen”, Koskinen analysoi huumausainemarkkinoita. 

altPoliisin kohderyhmänä olivat tästä analyysista huolimatta “nuorisomuodin mukaisesti pukeutuvat”:

“…huumausainerikosten tutkijat saivat kasvattaa silloisen nuorisomuodin mukaisen parran ja pitkän tukan sekä pukeutua asiakkaidensa tapaan, muun muassa farkkuihin”. 

Koskinen julisti 1980-luvun alussa, että "Minä käytän kaikki konstit, mitkä laki sallii. Se menee aika lähelle laillisuuden ja laittomuuden rajaa.”

Huumeidenkäyttäjiksi leimattuja kohdeltiin pidätystilanteissa alentavasti ja julkisilla paikoilla leimaavasti, heitä jopa pahoinpideltiin, ihmisten koteja sotkettiin kotietsintöjen yhteydessä ja sovellettiin pitkiä pidätysaikoja, jopa täydet 17 vuorokautta pelkissä käyttötapauksissakin, millä yritettiin saada pidätetyt tunnustamaan mitä tahansa.

Kuulusteluissa tutkittavia piinattiin hyvän ja pahan poliisin tekniikalla sekä pitkillä pidätysajoilla, koppihoidolla. Oikeudessa todisteina käytettiin epäiltyjen tunnustuksia ilman lisänäyttöä, vasikointia, kanssasyytettyjen kertomuksia ja aihetodisteita. Kaikki tämä oli bejerotilaisten oppien mukaista.

Yleisvaltuuteensa vedoten huumepoliisi käytti ansoitusta, valeostoja, soluttautumista, teknistä tarkkailua, puhelinkuuntelua ja tietolähteitä. Syyttäjät Jorma Seise ja myöhemmin Ritva Santavuori lähinnä yllyttivät huumepoliisia tässä toiminnassa. Syyttämättä- ja tuomitsemattajättämispykälät painuivat liki unohduksiin näiden henkilöiden johtaessa oikeudenkäyntiprosesseja.

Kannabismarkkinat painuivat maan alle, kaduilta, ja puistoista lähiöihin ja yksityisasuntoihin. Valittu politiikka katkoi käyttäjien sosiaalisia siteitä, leimasi ja marginalisoi heidät, loi epäluottamuksen ja paranoian ilmapiiriä huumemarkkinoille. Toimijat marginalisoituivat ja kriminalisoituivat. 

Helsingin huumepoliisi aloitti "huumepiirien" soluttamisen peitepoliiseilla 1960-luvun lopulla. Vuonna 1971 värvättiin kaksi opiskelijaa, jotka koulutettiin tehtäväänsä pikakoulutuksella. Vuoden loppuun mennessä molemmat oli vakavasti pahoinpidelty.

Koskinen toteaa “vastapuolen oppivan myös”. Huumepoliisin toiminta vaikutti kehittyviin huumemarkkinoihin. Koskinen kertoo, että vielä vuonna 1981 huumepoliisi nappasi vain yksittäistapauksia mutta vuodesta 1982 alkaen he joutuivat yhä enemmän tekemisiin rikollisjengien kanssa.

“Lopullinen käänne tapahtui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Silloin ammattimainen järjestäytynyt rikollisuus alisti itselleen pääosan huumausainerikollisuudesta. Järjestäytynyt rikollisuus kasvatti nimenomaan amfetamiinin ja heroiinin salakuljetusta ja kauppaa.”

Koskisen ennustama porttiteoria kävi toteen kieltolain täytäntöönpanon eikä kannabiksen vaikutuksesta. Mutta hän ei kyennyt näkemään tämän olevan seurausta hänen toiminnastaan, että hän loi ammattirikollisille tilaa laittomille ja säätelemättömille markkinoille pidättämällä amatöörimäisesti toimivia hippejä. 

Koskinen toteaa, kuinka huumepoliisin amerikkalaisilta oppimat menetelmät alkoivat levitä poliisilaitoksen muihin yksiköihin. 

“Kenttäharjoitukset tapahtuivat aluksi pääasiassa amerikkalaisten oppien mukaan. Kentällä tapahtuneet seurantaharjoitukset herättivät mielenkiintoa myös muissa poliisilaitoksen yksiköissä ja harjoituksia seurattiin tiiviisti poliisiradioitten välityksellä.”

Sitten kun tämä vyyhti purkautui väkivaltana sääntelemättömillä ja valvomattomilla huumemarkkinoilla, voitiin siitä syyttää pahoja huumeita, mikä osoitti poliisin olevan oikeassa ja hyvällä asialla - ja tarvitsevan lisää resursseja. Myös Suomessa huumepolitiikasta tuli pyhällä tarkoituksella oikeutettua matalan intensiteetin sotaa oman maan kansalaisia vastaan - aivan kuten huumesodan mallivaltioissa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Vapaan yhteiskunnan korruptio

Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan 21.2.1978 puhelinkuuntelusta, että “Sehän on suuren luokan periaatekysymys, yksi niistä asioista, joilla kansalaiset mittaavat oman yhteiskuntansa vapautta. Kysymys puhelinkuunteluoikeudesta voidaan ottaa tarkasteltavaksi - ja tyrmättäväksi - vasta sitten, kun kaikki muu on tehty huumerintamalla ja keinot ovat lopussa”. 

Vuonna 1987 YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellar piti YK:n huumeiden väärinkäyttöä käsittelevässä konferenssissa Wienissä puheen, jossa hän julisti, että “Kokemus kuitenkin osoittaa, että kun niitä väärinkäytetään, niistä tulee pahan voima, mikä voi ääritapauksissa tuhota miljoonien hengen ja jopa vaarantaa kansakuntien turvallisuuden.” 

Vuonna 1988 YK:n johdolla solmittiin ns. Wienin sopimus, jolla kaikki maailman maat velvoitettiin samanlaiseen huumesotaan, johon Yhdysvallat oli ryhtynyt presidentti Reaganin johdolla. Suomesta virallisen valtuuskunnan lisäksi kansalaisjärjestöjen edustajana toimi Lions Clubin mandaatilla keskusrikospoliisin huumeasioita hoitavan toimiston päällikkö Antti Turkama. Poliisit kiittelivätkin uutta sopimusta siitä, että se antaa “uusia tehokkaita välineitä” heidän käyttöönsä.

alt

5.9.1989 USA:n tuore presidentti George H. W. Bush piti televisioidun palopuheensa huumesodan lietsomiseksi yhä uusiin mittoihin. Hän heilutti kädessään muovipussillista crack-kokaiinia, joka oli hänen mukaansa takavarikoitu valkoisen talon edustalta. Myöhemmin Washington Post paljasti tämän olleen peitepoliisien suorittama operaatio mutta tällaiset pikkuseikat eivät enää vaikuttaneet asioiden kulkuun.

Bush julisti: “…me tarvitsemme lisää vankiloita, lisää tuomioistuimia ja lisää syyttäjiä”. Hän osoitti miljardi dollaria lisämäärärahoja tämän suunnitelman toteuttamiseen. 

Myös Suomessa poliisi kaappasi huumediskurssin ajaessaan omia etujaan. Helsingin Sanomat 11.7.1989 otsikoi: 

"Poliisi aikoo palata kaduille etsimään huumeita
Salakuljettajien jahtaamisessa ote katutasoon kirvonnut"

Maan huumevalvontaa ohjaava Turkama murehtii suomalaisen yhteiskunnan haluttomuutta puuttua huumausaineongelmaan.

“Hallituksen pitäisi luoda Suomeen oma huumeohjelma, jossa määritettäisiin kirjallisesti huumeidenvastaisen työn tavoitteet ja eri viranomaisten roolit. Nykyisin huumeidenvastainen työkenttä on hajanainen. Viranomaiset eivät aina tiedä, mitä toinen viranomainen juuri nyt tekee”, Turkama toteaa.

Helsingin Sanomat 7.9.1989 otsikoi
"YK:n huumesopimus pakottaa Suomen rukkaamaan lakejaan
Poliisi odottaa järeämpiä keinoja kansainvälisen rikollisuuden torjuntaan"

Joulukuussa allekirjoitettu YK:n kolmas huumesopimus antaa viranomaisille sellaisia valtuuksia, joita Suomen laki ei tunne.
Poliisi odottaa sopimuksen mahdollisesti tuomia huumausainelain muutoksia innokkaasti.

Oikeusministeriössä sopimusta luetaan tiukasti. Lainsäädäntöneuvos Hannu Takalan mukaan sopimuksessa voi olla kohtia, jotka eivät saumattomasti sovi suomalaiseen oikeuskäsitykseen. Keskusrikospoliisin päällikkö Rauno Ranta ei haluaisi rajoittaa sopimuksen mahdollisesti tuomia uusia valtuuksia vain huumerikollisuuteen, vaan hänestä samoja tutkintakeinoja tulisi voida käyttää myös muun rikollisuuden selvittämisessä.

Helsingin Sanomat kertoi 24.2.1990  

”YK taistoon huumeita vastaan”

YK:n yleiskokouksen odotettiin hyväksyvän huumeiden vastaista taistelua koskevan toimintaohjelman, jonka avulla maailmanjärjestö yrittää omalta osaltaan luoda maailmanlaajuista strategiaa yhä vaikeammaksi koetun huumeongelman hillitsemiseksi.

Vuonna 1992 Suomen poliisille vihdoin myönnettiin puhelinkuunteluoikeudet, aluksi tosin vasta puhelinliikenteen tunnistetietojen käyttäminen. Vuonna 1995 poliisi sai myös teleseurantaoikeudet. 

Vuonna 1998 YK hyväksyi Drug Free World - We Can Do It! iskulauseen ja toimintaohjelman huumesodan viimeiseksi rynnistykseksi kohti lopullista huumeetonta utopiaa.

Yhdysvalloissa ylitettiin 1980 miljoonan vangin raja päivittäin vankilassa, vuonna 2010 vankiluku saavutti jo 2,5 miljoonaa sekä 5 miljoonaa aikuista on päivittäin vapaudessa tapahtuvan valvonnan kohteena. Tämän vankiluvun kasvu oli seurausta huumetuomioiden kasvusta ja kovenemisesta.

Yhdysvalloissa huumesodan arvostelijat ovat luonnehtineet ns. Reagan doktriinia jopa militaristiseksi vallankaappaukseksi huumeongelman varjolla. Huumepolitiikkaa on alkanut johtaa ns. seuraamus-kaupallinen tai vankilateollinen kompleksi, jota voisi verrata sotilasteolliseen kompleksiin, jonka presidentti Dwight Eisenhower nosti julkisuuteen jäähyväispuheessaan vuonna 1961 (joka oli myös Single Conventionin solmimisvuosi).

Tämä kompleksi pyrkii kasvamaan ja saamaan vaikutusvaltaa myös kriminaalipolitiikan alueella. Sen etuja ovat lisääntyvät vankimäärät ja yhdyskuntaseuraamusten suorittajat. Kehityksen myötä oikeusjärjestelmä joutuu pikkuhiljaa luopumaan perinteisistä normatiivisista arvoistaan voiton, tehokkuuden ja kilpailun nimissä. Systeemiä pyörittävät niin sanotut oikeuden ja rankaisun kauppiaat. Jos esimerkiksi miljoonalta vangilta otetaan kaksi huumetestiä viikossa, tekee se 100 miljoonaa testiä vuodessa. Suurten vankilukujen maassa tällainen toiminta tarjoaa paljon erilaisia ansaintamahdollisuuksia.

Vasta 2000-luvulla 9/11 terroristihyökkäyksen jälkeen Yhdysvalloissa George Bush jr:n valtakaudella kansalaisten lisääntyvää urkintaa alettiin perustelemaan sodalla terrorismia vastaan.

Kettil Bruun ja Nils Christie kutsuivat vuonna 1984 huumeita hyväksi viholliseksi: vaarallisin tapa käyttää huumeita on niiden poliittinen käyttö. Kansainvälinen huumesota on levittänyt poliisin mielivallan kansainväliseksi ilmiöksi. HS julkaisi 15.8.2014 uutisen Rio de Janeiron slummeista, joissa poliisi tappaa nuoria miehiä ilman seuraamuksia. Tämä vallan väärinkäyttö oikeutetaan rikollisuuden ja huumejengien vastaisella sodalla.

Huumeiden käyttö julistettiin kansanterveydellisen ongelman sijaan uhkaksi kansakuntien turvallisuudelle ja siksi kaikki keinot tulivat sallituiksi sitä vastaan käytävässä kamppailussa. Tämä oli se kalteva pinta, joka toi Suomessa huumekoirat kansan keskuuteen, virtsatestit liikennevalvonnan sanktioksi, salli poliisin tunkeutua ihmisten koteihin vaikkapa keskellä yötä yhden poliisin intuition perusteella ja salli lopulta valvontaviranomaisten tutkia ihmisten yksityisimmätkin asiat netissä. 

Hippien koppihoidosta koko kansan urkintaan

Torsti Koskinen näki toiminnassaan vain teknisiä ongelmia pystymättä näkemään toimintansa vaikutuksia Suomen kehittyville laittomille huumemarkkinoille ja laajemmin yhteiskunnalle. 

Yhdysvaltojen huumepoliisin DEA:n mallin mukaan myös Suomen huumepoliisi alkoi sijoittamaan resursseja ns. ehkäisevään huumetyöhön eli kansalle suunnattuun huumevalistukseen. Tämä aloitettiin vuonna 1982 Lions Clubin toimiessa sponsorina lahjoittamalla laitteita ja ruotsalaista valistusmateriaalia huumepoliisin käyttöön. Lions Club sai vastapalveluksena huumevalistusta omiin tilaisuuksiinsa. Lahkolaistaustaiset huumeiden vastaiset vanhempien yhdistykset kampanjoivat kannabiksen vastaista sanomaa suurelle yleisölle. Vuonna 1985 nuori huumekonstaapeli Jari Aarnio oli mukana laatimassa Suomen huumepoliisin ensimmäistä huumevalistuslehtistä.

altVuonna 1991 Torsti Koskinen esiintyi TV:ssä Ruben Stillerin vetämässä Huumespesiaali nimisessä keskusteluohjelmassa, jossa häneltä tivattiin puhelinkuuntelusta. Koskinen kiisti poliisin ikinä käyttäneen laitonta puhelinkuuntelua ja keskustelu aiheesta loppui sillä erää siihen.

Hän selittää myöhemmin kirjassaan, että “Hyvän tiedottajaverkoston avulla he (huumetutkijat) tiesivät usein tapahtumat pikkutarkasti, minkä vuoksi kuulusteltavat luulivat heidän puhelimiaan kuunnellun”. 

Poliisihallituksen poliisiylitarkastaja Arto Hankilanoja kumoaa kirjassaan “Poliisin salainen tiedonhankinta” (2014) Koskisen väitteen huumepoliisin lainkuuliaisuudesta mutta hänen mukaansa laittoman puhelinkuuntelun laajuutta on mahdoton arvioida, koska tällaiselle toiminnalle ei ollut mitään valvontaa!

Joka tapauksessa poliisi yritti saada sitä lailliseksi 1970- ja 80-luvuilla. Keskeiset argumentit puhelinkuuntelua vastaan olivat perustuslaillisten oikeuksien loukkaaminen sekä se, ettei Suomen rikollisuuskehityksessä ollut tapahtunut mitään sellaisia rakenteellisia muutoksia, jotka olisivat edellyttäneet poliisille senhetkistä laajempia oikeuksia. Poliisien laajempien oikeuksien pelättiin myös lisäävän epäluuloja poliisia kohtaan. 

Kansainvälisessä vertailussa epäinhimillistä 17 vuorokauden pidätysaikaa jouduttiin Suomessa lyhentämään vuonna 1987 ja siitä päättäminen siirrettiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen velvoittamana tuomioistuimelle. Kun huumepoliisi oli aikaisemmin ottanut epäiltyjä kiinni ja saanut näin jälkikäteen selville huumerikoksia, piti sen nyt alkaa selvittämään niitä muilla keinoin.

Vuonna 1995 epäiltyjen pitkät pidätysajat ja kuulusteluilla hiostaminen korvattiin laillistamalla poliisin aiemmin salaisesti käyttämä puhelinkuuntelu. Teknisin laittein tapahtuva tarkkailu oli tätä ennen ollut kokonaan sääntelemättä, mutta sitä oli käytännössä toteutettu poliisin tavanomaiseen oikeuteen vedoten. 

Suomessa kansalaisten luottamus poliisiin on kansainvälisesti aivan huippulukemissa ja tässä ilmapiirissä poliisilla on ollut ns. yleisvaltuutus käyttää hyväksi katsomiaan keinoja. Kun jokin menettely on sitten saatu lailliseksi niin tämän menettelyn käytöstä syntyy ns. laajentava tulkinta. Hankilanoja nimittää asenneilmapiirin kehitystä Dirty Harry -ilmiöksi.

Hankilanoja nostaa esille salaisen tiedonhankinnan porttiteorian: “Poliisille säädetty uusi salaisen tiedonhankinnan toimivaltuus johtaa myöhemmin tämän toimivaltuuden soveltamisalan laajentamiseen ja usein kokonaan uuteen toimivaltuuteen sekä näiden toimivaltuuksien laajentumiseen myös muiden esitutkintaviranomaisten kuin poliisin käyttöön.” 

Poliisi on vuosina 1995 - 2012 käyttänyt salaisia tiedonhankinnan valtuuksia yli 48 000 kertaa. Tuomioistuin on myöntänyt televalvontaan lupia 24 526 kertaa ja telekuunteluun 22 691 kertaa. Peitetoimintaan ja valeostoihin on annettu lupia noin 100 kertaa. Ennen tarkastelujaksoa tehdystä salaisesta tiedonhankinnasta ei ole mitään tietoa. Salaisen tiedonhankinnan toimivaltuuksia käytetään eniten huumausainerikollisuuden torjuntaan. 

Poliisin tietojen mukaan Suomessa takavarikoitiin vuonna 2013 23 000 kannabispensasta ja määrät ovat olleet kasvussa koko 2000-luvun. Jos keskimääräinen takavarikko on viisi pensasta, tarkoittaa tämä ns. hudit mukaan lukien tuhansia kotirauhan rikkomisia vuosittain.

Nämä luvut valaisevat siitä, kuinka paljon kannabiksen kieltolain valvonta sitoo poliisin resursseja. Telekuuntelulaki hyväksyttiin Suomessa nimenomaan huumerikollisuuden varjolla. Näin huumepoliisi sai kiinni yhä suurempia juttuja, ja koska heidän väkeään ei riittänyt enää katuvalvontaan, koulutettiin järjestyspoliisia nappaamaan kaduilta grammakauppiaita. Huumepoliisin näkökulma kannabiksen käyttäjistä levisi koko poliisivoimiin, ja huumeryhmistä on tullut halutuimpia työpaikkoja poliisin keskuudessa.

Hankilanoja ei ole ryhtynyt avaamaan tätä resurssienkäytön ongelmaa tutkimuksessaan vaan luonnehtii poliisin motiiveja, että “vakavan rikoksen selvittämisintressi on korkea”.

“Toiminnallinen lopputulos voi olla moitteeton vain, jos se on saavutettu säännöksiä noudattaen ja eettisesti kestävin perustein. Korkea ammattitaito sisältää perus- ja ihmisoikeusmyönteiset arvot ja asenteet, jotka joutuvat koetukselle silloin, kun vakavan rikoksen selvittämisintressi on korkea,” tiivistää Hankilanoja poliisin dilemman huumerikollisuuden valvonnassa.

Hankilanoja käyttää tiedonhankinnan oikeudenmukaisuuden mittarina oikeusasiamiehen antamia ratkaisuja hänelle saatetuista tapauksista. Koko virkamieskunnan läpileikkaava Dirty Harry -ilmiö sekä kansalaisten kokema korkea kynnys viedä juttunsa oikeuteen vinouttavat tätä mittaria. Niinpä kun Hankilanoja luonnehtii, että “Toimivaltuuksien käytön laillisuuden edellytykset ovat sinällään pääosin olleet kunnossa”, voi syystä epäillä sitä, että edustavatko oikeusasiamiehen saamat valitukset ilmiön koko kenttää.

Poliisiylitarkastajan mukaan nykyisen huumevalvonnan ja ihmisoikeuksien välillä vallitsee ristiriita. Kaikkia kansalaisia koskeva valvonta ja urkinta on oikeutettu vakavaksi rikollisuudeksi koetulla huumausainerikollisuudella. Urkintavaltuuksia myös käytetään eniten huumausainerikollisuuden, uhrittoman rikoksen tutkintaan.

Virkamiehen tekemän rikoksen uhri on kansalainen, jolla on ollut hyvin huonot mahdollisuudet saada oikeutta virkamiestä vastaan. Laittomasta kotietsinnästä sai alkaa valittaa oikeuteen vasta vuonna 2011 ja vuonna 2014 korkein oikeus antoi päätöksen, jossa todettiin poliisin tekevän kotietsintöjä vaikka keskellä yötä löyhin perustein. Oikeudellinen valvonta ei ole selvästikään toiminut vaan poliisin suorittama kannabiksen valvonta on loukannut kohtuuttomasti yksityisyyden suojaa, kotirauhaa.

Ainoastaan käännetty todistustaakka ei ole mennyt läpi poliisin vaatimuslistalta. Sehän tarkoittaisi sitä, että epäilty joutuisi todistamaan olevansa syytön. Huumerikollisuuden varjolla saaduilla urkintavaltuuksilla ja -menetelmillä valvotaan diktatuureissa toisinajattelijoita ja poliittista oppositiota. Koirien käyttäminen omia kansalaisia vastaan alleviivaa tämän valitun politiikan totalitaristista luonnetta. Tätä kysymystä Hankilanoja ei poliisihallinnon edustajana pohdi mutta tämän pitäisi olla poliitikkojen ja kansalaisyhteiskunnan tehtävä. 

Kuka vartioi vartijoitamme?

Hankilanoja tiivistää Suomen poliisivoimien asenneilmapiirin, että poliisi on tottunut valvomaan kansalaisia, ei itseään. Vuoden 2014 alussa poliisi sai oikeuden peitetoimintaan netissä. Laissa ei kuitenkaan määritellä lainkaan sitä, millaisia muotoja tämä peitetoiminta voi olla. Voiko poliisi harjoittaa huumekauppaa myös netissä ?

Uusien lakien mukaan oikeuslaitoksen piti valvoa poliisin urkintavaltuuksien käyttämistä. Helsingin Sanomat uutisoi 31.8.2014 oikeuden asiakirjojen valossa sitä, miten hölläkätisesti kansalaisten valvontaa tehdään tällä hetkellä. HS uutisoi 24.9.2014, kuinka huumepoliisi antaa väärää tietoa puhelinkuuntelua valvovalle tuomioistuimelle.

Lainvalmistelussa ei myöskään ole arvioitu uusien urkintalakien yhteiskunnallisia vaikutuksia eikä vertailtu niitä kansainvälisesti. Hankilanoja pistää syyn lainvalmistelijoiden piikkiin: “Säännösten lainvalmistelua näkyy leimanneen tiukka valmisteluaikataulu, mikä osaltaan on heikentänyt lainvalmistelun laatua.”

Hankilanoja voisi osin syyttää poliisia, onhan Suomessa kansainvälisessä vertailussa epätavallisen paljon poliisikansanedustajia. Julkisuuteen noussut kymmenien poliisien harrastama Mika Myllylän ja Matti Nykäsen rekisteritietojen sähköinen tirkistely nosti julkisuuteen tämän suomalaiseen poliisikulttuuriin juurtuneen omavaltaisuuden. Syyskuun 10. päivä Perussuomalaisten poliisikansanedustaja Ismo Soukola käytti poliisipalveluita koskeneen välikysymyksen käsittelyssä varsin poikkeuksellisen puheenvuoron, jossa hän paljasti Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin sekä heidän perheidensä suojelun. Poliisit ovat myös tavallisia ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja olisi sangen outoa antaa heidän toimintansa valvonta yksinomaan heidän itsensä tehtäväksi.

Jari Aarnioon kohdistuneista rikosepäilyistä hassistynnyreitä merkittävämpi uhka yhteiskunnalle on epäily valvontaviranomaisten tietoverkkojen korruptoimisesta siten, että järjestäytynyt rikollisuus pääsee niissä oleviin tietoihin käsiksi. Tämän epäilyn itsessään pitäisi olla niin merkittävä uhka, että poliisin urkintavaltuudet otettaisiin julkisen keskustelun ja kansalaisvalvonnan piiriin.

Hankilanoja kirjoittaa: “Näiden toimivaltuussäännösten soveltamiseen liittyy kohonnut riski toimimiseen harmaalla alueella, jota laki ei tunne”. 

Oikeusvaltion tunnusmerkki on se, että yksilö on suojattu ja vallankäyttö on läpinäkyvää. Aarniojupakka on jo nyt osoittanut, että huumeiden kriminaalivalvonta on luonut maahamme järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa tukevan harmaan vyöhykkeen. Onko huumeiden käyttö eli uhriton rikos niin iso uhka, että sen torjumiseksi kannattaa luopua oikeusvaltion periaatteista?

Rikoslaki ja uhriton rikos

Huumeiden ja päihteiden käyttö kuuluu ns. uhrittomien rikosten piiriin eikä ainoastaan itseään vahingoittavasta teosta pitäisi meidän oikeusperinteemme mukaan rangaista ketään. Huumekaupassa ei ole selkeää uhria vaan käyttäjä haluaa vapaaehtoisesti ostaa kannabista, ja kasvattaja ja käyttäjä ovat usein sama henkilö.

Kannabiksen ei myöskään voida sanoa olevan kriminogeeninen eli rikollisuutta aiheuttava kuten alkoholi. Jos huumeita kriminalisoitaisiin niiden kriminogeenisen vaikutuksen perusteella, olisi alkoholi kriminalisoitava ensimmäisenä. Suomessa 2/3:ssa henkirikoksesta molemmat osapuolet ovat olleet päihtyneinä ja 80%:ssa ainakin joku, yleensä syyllinen, on ollut päihtyneenä. Yleensä päihde on ollut alkoholi tai alkoholin ja psyykenlääkkeen yhdistelmä. Humalatilat ovat pääsääntöisesti olleet syviä. Kovia huumeita henkirikosten yhteydessä esiintyy edelleenkin suhteellisen harvoin. Kannabista vielä harvemmin.

Vanhoihin kiveen kirjoitettuihin lakeihin verrattuna nykyaikaiset yhteiskunnat ovat säätäneet paljon erilaisia rikoslakeja niin että voidaan puhua ylikriminalisoinnista. Tällaisella ylikriminalisoinnilla on merkittävä kriminogeeninen vaikutus muutenkin kuin näiden kriminalisoitujen tekojen osalta. Vuoden 2001 pikasakkouudistuksen jälkeen ns. käyttörikosten määrä eli lähinnä poliisin nappaamien kannabiksen käyttäjien määrä on kasvanut huomattavasti. Tämä on puolestaan lisännyt ajokorttien peruuttamisia, mikä on poliisin keksimä lisärangaistus sellaisillekin napatuille, jotka eivät edes olleet ajamassa autoa eli eivät ole rikkoneet tieliikennelakia.

Kannabiskaupassa rikoslaki on nostanut hintatason niin korkeaksi, että halvalla kasvatettavasta kannabiksesta on tullut kannattava kauppatavara kansainvälisessä kaupassa. Rikoslaki estää tehokkaasti kilpailun ja tämä uusi markkinatilanne on synnyttänyt laajalle levittäytyneet, järjestäytyneet rikollisryhmät. Jatkuva huumekaupan tuottama tulovirta on auttanut näitä rikollisryhmiä levittäytymään yhä uusille aloille, mikä entisestään lisää rikollisuutta.

Kannabiksen hinnan kohoaminen voi pakottaa käyttäjät rikoksiin. Kannabiksen kriminalisointi on ajanut käyttäjät myös sellaiseen ympäristöön ja seuraan, joka voi olla muussakin mielessä rikollista.

Poliisi joutuu uhraamaan rajalliset resurssinsa uhrittomien rikosten tutkimiseen ja niitä tekevien valvontaan eikä resurssit enää riitä tavallisen kansalaisen kannalta tärkeiden väkivalta- ja omaisuusrikosten tutkimiseen, jonka pitäisi olla poliisin perustehtävä. 

Poliisin on myös vaikea toimia tällaisissa rikoksissa, joissa ei ole varsinaista asianomistajaa. Lahjonta ja poliittinen korruptio onkin juuri näiden rikoslajien (alkoholi- ja huumekieltolait) yhteydessä voimakasta.

Alkoholiin liittyvät kieltolait epäonnistuivat kaikkialla länsimaissa ja tuottivat suuria sivuvaikutuksia, jotka voivat vaikuttaa yhteiskuntien ja rikosoikeusjärjestelmien toimintaan vielä nykyäänkin. Yhdysvalloissa poliisin ja oikeusviranomaisten lahjottavuuden traditio syntyi juuri kieltolain aikana. Voitot olivat niin suuria, että kuka tahansa voitiin lahjoa. Päihteisiin, seksiin ja uhkapeliin liittyvissä rikoslajeissa poliisi turvautuu kokemuksen mukaan usein myös täysin laittomiin tai niin sanotulla harmaalla alueella oleviin toimintamenetelmiin. 

Rikoslain vaikutus käyttäjiin

Rikoslailla on myös syvällisempiä vaikutuksia ihmiseen ja yhteiskuntaan. Yhteiskunnan yleisen edun rinnalla kannabiksen käyttö on leimattu paitsi rikokseksi niin myös itsekeskeiseksi viihdekäytöksi, hedonismiksi. Mitä laillistamista siinä on, yksi päihde nykyisten rinnalle?

altTämä on yksinkertaistava ja asenteellinen selitys kannabiksen käytölle. Tutkimusten perusteella merkittävää osaa kannabiksen käytöstä selittää itselääkintä. Pieni osa kannabiksen käyttäjistä käyttää suurimman osa käytetystä kannabiksesta, ja varsinkin jatkuvan ja säännöllisen kannabiksen käytön taustalla voi olla diagnosoitu tai diagnosoimaton sairaus. Suuri enemmistö käyttää satunnaisesti pieniä määriä mutta kaikkia rangaistaan samalla asteikolla. Ongelmaiset jäävät ilman apua ja ihmisiä rangaistaan satunnaisesti.

Hedonismiväite on osa vuosikymmenien kannabiksen vastaista retroriikkaa, leimaavaa kontrollipuhetta, jolla vuosikymmenten ajan on oikeutettu perusoikeuksiin puuttuva valvonta.

Kenen kriteereillä tällainen asia voidaan ratkaista, lääkärin vastaanotolla, poliisilaitoksella, käräjäoikeudessa vai henkilön omilla?

Onko rikosvalvonta pätevä taho päättämään ihmisten halusta viihdyttää itseään? Eikö tässä mene vapaan yhteiskunnan raja, jota ei pysty vähättelemään millään hedonismiväitteillä samalla kun kuitenkin hyväksymme päihteiden käytön tai urheilulajit, joissa syntyy aivovammoja? Tarvitsemmeko me Suomessa samanlaista moraalipoliisia kuin Iranissa?

Leimautumisteorialla on paljon annettavaa kannabispolitiikan kritiikille, koska yhteiskunnalle koituu suuria menetyksiä käyttäjien syrjäyttämisen ja syrjäytymisen myötä. Poliisin resurssien hukkaaminen kalpenee näiden kustannusten rinnalla.

Leimautumisteorian mukaan sosiaalinen kontrolli saa aikaan leimautumisen ja poikkeavan käyttäytymisen. Tämä ei selitä kaikkea rikollisuutta ja poikkeavuutta vaan voidaan puhua primaarista ja sekundaarista poikkeavuudesta. Ensimmäinen rikollinen teko aiheuttaa primaarin leiman ja johtaa rikollisuraan, sekundaarileimaan.

Yhteiskunnassa on myös alakulttuureja ja alamaailmoja, epävirallista sosiaalista kontrollia ja yksilöiden toimintaa ja valintoja. Leimautumisteoria ei selitä kannabiksen käyttöä itsessään ja hedonistinen viihdekäyttö voitaisiin tuomita primaarina poikkeavuutena, itsekeskeisenä oman mukavuuden halun tyydytyksenä vastakkain yhteiskunnan etuja

Yhteiskunnassa on paljon sääntöjen rikkomista, mutta vasta ulkopuolinen leima tekee teosta rikoksen. Sosiaalinen kontrolli saa aikaan tilanteen, jossa yksilö ryhtyy näkemään itsensä poikkeavana ja rikollisena. Voidaan puhua itseään toteuttavasta ennusteesta. Sisäinen leimautuminen merkitsee, että henkilö kokee itsensä jollakin tavalla patologiseksi, sairaaksi tapaukseksi. Yritys estää ja kontrolloida poikkeavuutta ja rikollisuutta luokin sitä itse.

Ulos umpikujasta 

YLE uutisoi 1.9.2014 Aarniojupakan tulleen maksamaan jo viisi miljoonaa euroa esimerkkinä siitä, kuinka paljon resursseja huumevalvontaan uppoaa samalla kun poliisi valittaa jatkuvasti resurssiensa vähyyttä. 

Aarniojupakka olisi helppo leimata yksittäistapaukseksi, mädäksi omenaksi, mutta se on esimerkki järjestelmävirheestä. Torsti Koskisella ja hänen asiantuntijoillaan oli vääriä tietoja kannabiksen vaikutuksista, vääriä luuloja teini-ikäisten käyttäytymisestä ja vääriä oletuksia lain vaikutuksista tällaiseen käyttäytymiseen. Rikoslaki loi sen huumeongelman, jota Aarnio kumppaneineen on hoitavinaan. Kannabiksen kieltolain toteuttamistapa rikkoo kansalaisten perus- ja ihmisoikeuksia sekä korruptoi oikeusvaltion perustan. Hyvän tarkoituksen katsottiin pyhittävän kaikki keinot eikä huumepoliisin toiminnalla ole ollut minkäänlaista tulosvastuuta eikä valvontaa.

Huumevalvonnan oikeuttamaa yhä syvemmälle yhteiskuntaan tunkeutuvaa valvontaa on vuosikymmeniä perusteltu huolella nuorison tulevaisuudesta. Ankaran rankaisemisen kuviteltiin lähettävän tarpeeksi vahva symbolinen viesti nuorison keskuuteen. Sensuurilla kiellettiin arvostelu ja toisinajattelu, mistä muistona on Suomen kannabisyhdistyksen 20 vuotta kestänyt rekisteröintiprosessi.

Yhdysvalloissakin pieni vähemmistö käyttää kannabista mutta kansalaisten selvä enemmistö kannattaa sen kasvatuksen, kaupan ja käytön laillistamista. Tämän kannatuksen nousun taustalla ovat muuttuneet mielipiteet päihteiden aiheuttamista haitoista ja demokraattinen periaate, että jokaisella on sama ihmisarvo.

Tärkeimmäksi perusteluksi on kuitenkin noussut se, että kieltolaki on täysin väärä keino valvoa kannabiksen käyttöä. Huumesotaa on toteutettu rasistisesti ja se on militarisoinut paikallispoliisit ja sheriffit. Jopa 75% amerikkalaisista ymmärtää nyt, että kieltolaki on kallis katastrofi. Pääkaupungissa Washington D.C:ssä kannabiksen laillistamisen kannatus on noussut syyskuussa jo 65%:iin.

Kaliforniassa vuonna 2009 oikeus päätti, että vankilaolosuhteet ovat perustuslain vastaisia. Vuonna 2011 korkein oikeus piti päätöksen voimassa. Oikeus katsoi, ettei kyseessä ole vain yksilöön kohdistuva julmuus, vaan kyse on järjestelmästä, joka ylläpitää epähumaania ja alentavaa rankaisemista ja jonka ei voida luottaa uudistavan itse itseään.

“Yliasutuksen lisäksi Kalifornian vankiloiden epäonnistuminen asianmukaisen sairaan- ja mielenterveyshoidon takaamisessa voidaan todeta johtuvan kroonisista ja pahenevista budjettiylijäämistä, poliittisen tahdon puutteesta tehdä uudistuksia, puutteellisista laitoksista ja systemaattisista hallinnollisista epäonnistumisista.”

Korkeimman oikeuden päätös ei kohdistunut vain huonoihin olosuhteisiin vaan koko siihen järjestelmään, joka oli tuottanut nykyisen massavankeuden. Oikeus katsoi vankien vapauttamisen perustelluksi siitäkin syystä, että nykyinen järjestelmä on rikollisuutta tuottava ja ylläpitävä eikä sitä vähentävä.

Global Commission on Drugs Policy julkaisi syyskuussa uusimman raporttinsa, jonka yksinkertainen viesti on se, että kansainvälinen huumesota hävittiin jo vuosia sitten. Maailman terveysjärjestö, WHO, sekä Amerikan valtioiden järjestö, OAS, ovat liittyneet joukkoon.

Miten voidaan enää perustella kannabiksen viihdekäytön kriminalisoiminen Suomessa silloin kun sitä on käyttänyt jo miljoona suomalaista, joilla jokaisella on perustuslaillinen oikeus päättää omasta kehostaan? Kysymys ei ole pelkästään väestön koosta vaan siitä demokraattisesta periaatteesta, että jokaisella on sama ihmisarvo. 

Kannabista vastustettiin niin kiivaasti sillä perusteella, että sen käytön luultiin tuhoavan länsimaisen vapaan yhteiskunnan. Ihmisoikeusnäkökulmasta tarkasteltuna kannabiksen kieltolaki on rikos ihmiskuntaa vastaan, ja epäoikeudenmukaisen lain rikkominen on kansalaisvelvollisuus. Oikeudenmukainen yhteiskuntapolitiikka on myös parasta mahdollista huumepolitiikkaa.

Lähde:

Nils Bejerot: Huumausaineet - ihmisen ongelma. Kääntänyt Juhana Idänpää-Heikkilä. Tampere. 1971. Alkup. ruotsalainen painos 1969

Sirkka Germain: Huumeruletti pyörii. 1980

Pekka Hakkarainen, Vibeke Asmussen Frank, Monica J. Barratt, Helle Vibeke Dahl, Tom Decorte, Karoliina Karjalainen, Simon Lenton, Gary Potter, Bernd Werse, "Growing medicine: Small-scale cannabis cultivation for medical purposes in six different countries," International Journal of Drug Policy, Available online 21 July 2014

Arto Hankilanoja: Poliisin salainen tiedonhankinta. Talentum. Helsinki. 2014 

Torsti Koskinen: Helsingin huumeet 1966 - 1996. Poliisin oppikirjasarja 9/97. 1997.

Matti Laine: Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus. Acta Poenologica. 1/2014. 2. uudistettu painos. 

Copyright © 2010 Turun seudun kannabisyhdistys. Powered by Joomla
Template designed by Towfiq I.