2021 Uutiset

Kansalaisaloite läpäisi lakivaliokunnan happotestin

Kansalaisaloite kannabiksen rangaistavuuden poistamiseksi läpäisi perustuslaillisen happotestin eduskunnan lakivaliokunnan julkisessa kuulemistilaisuudessa keskiviikkona 17. helmikuuta. Kannabiksen käytön kieltäminen ei sitä läpäisisi näinä päivinä lakivaliokunnalle lausuntonsa jättäneiden professoreiden mukaan.

Reilu vuosi sitten silloinen pääministeri Antti Rinne uhosi aloitteestamme, että asia on klousattu. Se oli todella huono arvaus, ja aloitteemme porskuttaa kansainvälisen laillistamistsunamin harjalla kohti lisälausuntoja ja uusia kuulemistilaisuuksia, joiden jälkeen siitä keskustellaan ja äänestetään eduskunnan täysistunnossa.

Keskustelu lakivaliokunnassa oli runsasta ja monipuolista, mutta kuulemistilaisuuden striimaamisessa ja tallentamisessa oli teknisiä ongelmia. Puheenjohtaja Leena Meri kiitteli keskustelua kiinnostavaksi ja toivoi lisäpalautetta niihin kysymyksiin, joita ei kahdessa tunnissa keritty käsittelemään. Valitettavasti kampanjan vetäjän Tapani Karvisen avauspuheenvuoro leikkautui pois tallenteesta, ja sen uudelleentaltiointi löytyy artikkelin lopusta. Vastauspuheenvuoroissa aloitteen puolesta kysymyksiin vastaa myös asianajaja Lauri Louhio.

Professorit kannattavat täysdekriminalisaatiota

THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen kertoi, ettei THL voi kannattaa juuri tätä yksittäistä aloitetta, vaan haluaisi laajemman, kaikkia laittomia huumeita koskevan dekriminalisoinnin. THL:n lausunto sisältää monta myönteistä ajatusta, joiden toivoisi jäävän kiertämään valtion hallinnossa pohjustamassa täysdekriminalisointia ja kaupan laillistamista.

“Lähtökohtaisesti kannabiksen käytön rangaistavuuden poistaminen rikoslaista ei muuttaisi suhtautumista kannabikseen, sillä laillisenkin ajoterveyttä haittaavan lääkityksen ohjeenmukainen käyttö voi olla este ajo-oikeudelle.

Huumekysymyksen hoitaminen tai hoitamatta jättäminen vaikuttaa yksilön ja hänen lähipiirinsä lisäksi laajasti koko yhteiskuntaan ja sen hyvinvointiin.

THL ehdottaa, että huumepolitiikkaa kehitettäisiin niin, että huumeiden käyttöön puututtaisiin ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon keinoin ja yhteiskunnallista keskustelua jatkettaisiin käytön rangaistavuuden poistamiseksi kaikkien huumeiden osalta.”

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio nosti esille huumekeskustelun keskeisen kysymyksen eli käytön kieltämisen perustuslaillisen ongelman.

Nuotio käsittelee lausunnossaan käytön kriminalisoinnin ns. yleispreventiota, kuinka siihen liittyi ajatus kannabiksesta porttihuumeena, joka johtaa syvemmälle huumeiden maailmaan. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä on osoittautunut vääräksi, ja nykyään kontrolli koetaan epäreiluksi ja valikoivaksi.

“Onko sitten perusteita katsoa, että huumausaineen käyttö voidaan katsoa rangaistavaksi siinä mielessä, että täyttää perusoikeusuudistuksen jälkeen perustuslakivaliokunnan käytännössä syntyneen kriminalisointiperiaatteiden happotestin?

Ongelman ydin on siinä, että yksilön vapautta ja itsemääräämisoikeutta korostavassa järjestelmässä tavalliselta ihmiseltä ei voida rangaistuksen uhalla edellyttää päihteettömyyttä.

Huumausaineiden käytön kriminalisointi on puhtaasti holhoavaa lainsäädäntöä. Vaikuttaisi siltä, ettei oikeusjutuissa ole riitautettu itse sääntelyn perustaa.”

Rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen käsitteli ansiokkaasti käytön kriminalisoinnin perusteita.

“Oman käytön rangaistavuus on kriminaalipoliittinen kysymys, johon rikosoikeuden tutkija voi vastata.

Oman käytön kriminalisointia ei voida perustella oikeastaan muutoin kuin rikostutkinnallisilla syillä. Poliisin taholta on toistuvasti esitetty, että oman käytön kriminalisointi mahdollistaa myyntiorganisaatioiden paljastamisen. Tämäkin näkökohta on painava. Tarvitaan kuitenkin punnittua tietoa siitä, missä määrin myyntiorganisaatioita on todellisuudessa paljastettu käyttäjiin kohdistuvilla rikosoikeudellisilla toimilla ja pakkokeinoilla.

Omasta puolestani pitäisin parhaana ratkaisuna sitä, että rikoslaissa oman käytön rankaisemattomuus in concreto olisi pääsääntö ja rankaisemisen tueksi pitäisi esittää perusteeksi esimerkiksi käyttö julkisessa tilaisuudessa tai paikassa, jossa lapset altistuvat käytölle. Tässä suhteessa kansalaisaloite on oikeilla jäljillä, vaikka kansalaisaloite menee käytön sallimisessa muutoin pidemmälle.

Olisi syytä myös selvityttää (esimerkiksi valtioneuvoston rahoittamalla) tutkimuksella se, mikä on oman käytön kriminalisoinnin todellinen vaikutus huumausaineiden jakeluorganisaatioiden paljastamisessa.”

Professorien kannat menivät tässä asiassa ristiin siten, että professori Nuotio piti varmana sitä, ettei kyseinen perustelu kestäisi perustuslaillista käsittelyä. Huumeiden käyttäjien rankaisemista ei pidä käyttää välineenä jonkin toisen rikoksen paljastamisessa.

Monta rikosta on tarpeeksi?

Lakivaliokunnan kuulemistilaisuuteen poliisin asiantuntijana kutsuttu ylikomisario Jari Kinnunen paini puheensa ja lausuntonsa poeettisella retoriikalla omassa sarjassaan. Onneksi hän oli liittänyt lausuntonsa liitteeksi tilastoja, joista jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä, tukevatko ne Kinnusen uhoamista vai kumoavatko esitetyt väitteet. Kuinka onnistuneelta huumepolitiikka kuulostaa, kun hän kuvailee, että

“Kysyntä ja tarjonta kohtaavat yhteisellä markkinapaikalla, jossa ei ole lainkaan valvontaa tai kiinnijäämisriskiä. Valvonnan puutteen on huomanneet myös rikolliset, jotka ovat alkaneet ryöstämään toisiaan väkivaltaisesti sovituilla kauppapaikoilla, ilman aikomustakaan tehdä kauppaa. Pahoinpidelty osapuoli on heikossa asemassa, koska oli itsekin tekemässä rikosta ostaessaan huumeita.”

Tämä yhteenveto nykytilanteesta olisi jonkun toisen suussa kuulostanut kriminaalivalvonnan täystyrmäykseltä, mutta Kinnusen tarkoitus oli korostaa sillä huumepoliisin työn tärkeyttä.

Kinnunen näki paljon vaivaa kannabiksen haitallisuuden hehkutukseen. Suomessa kaikki huumeiden ja siten myös kannabiksen käyttö tapahtuu kieltolain olosuhteissa, joten haittojen pitäisi myös olla melkoisia. Kinnusen lausunnossa on kaksi tuoretta todistusta kentältä:

“Helsingin poliisi toi alkuvuodesta 2021 esiin, että nuoria väkivaltarikoksista epäiltyjä henkilöitä yhdistää sekakäyttö. Tyypillisesti se tarkoittaa alkoholin ja erilaisten rauhoittavien lääkkeiden, bentsodiatsepiinien, käyttämistä yhdessä. – Vedetään sekaisin viinaa ja erilaisia lääkkeitä, huumausaineita ja sitten ollaan niin sekaisin, ettei tajuta yhtään, mistä on kysymys. Kun pikkuisen siitä selvitään, siis sekä uhri että tekijä selviävät, niin ihmetellään, miten tässä nyt näin kävi, sanoi Helsingin poliisilaitoksen rikosylikomisario Jari Koski Ylen haastattelussa.”

Tämä todistus kertoo Suomen huumeongelmalle tyypillisestä ongelmaisesta sekakäytöstä, ja poliisi sekoittaa tässä asiassa puurot ja vellit tarkoitushakuisesti tai tahattomasti.

“Jari-Pekka Klemettilä LT, Ylilääkäri, Vastuualuejohtaja, TAYS Psykoosisairauksien vastuualueelta on antanut poliisille seuraavan lausunnon 25.1.2021. ”Katsoin Tays:ssa osastohoidossa v:na 2019 ja 2020 kannabishäiriödiagnoosilla (päädiagnoosi) hoidossa olleet enintään 21 vuotiaat, ja valitettavasti luvut olivat sen verran pieniä, että niistä ei voi vetää johtopäätöksiä. Kannabis yleisesti ottaen näyttelee merkittävää roolia nuorten aikuisten mielenterveyden häiriöissä, altistaa skitsofrenian puhkeamiselle ja muulle psykoottisuudelle, mieliala- ja ahdistuneisuusoireille jne.”

Pienistä luvuista ei yleensä voida vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä – paitsi huumepolitiikassa tarkoitushakuisesti.

Jos kannabis on merkittävä mielenterveysongelmien aiheuttaja poliisin mukaan, onko käytön kriminalisointi ratkaisu tähän ongelmaan? Käyttörikoksesta rankaisemisesta poliisikansanedustaja Marko Kilpi ja rikosylikomisario Kinnunen puhuivat ristiin sekä keskenään että itsensä kanssa. Kilpi esitti puheenvuorossaan kohdassa 01:12, että eihän poliisi enää edes rankaise nykyään, ja siksi rankaisemisesta ei pidä luopua.

Kinnunen puolestaan puheenvuorossaan kohdassa 00:50 esitteli sitä, kuinka nuori voi lähteä aseen kanssa kouluun kannabispsykoosissa. Näistä Kinnusen argumenteista ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Kohdassa 00:51:23 hän kertoo, että “kotietsinnälle mennään” kun on epäilyä jostakin vakavammasta rikollisuudesta. Kokemuksesta hän tietää, ettei pelkällä “käyttiksellä” kannata mennä tuhlaamaan poliisin aikaa. Tapaukset sitten pääsääntöisesti muuttuvat Kinnusen todistuksen mukaan huumausainerikokseksi.

Mitään tutkittua tietoahan poliisin toiminnan kohdentumisesta ei löydy, mikä tuli ilmi aloitteemme johdosta tehdyssä poliisin ja tilastokeskuksen selvityksessä vuonna 2019.

”Kannabiksen osuus on varmasti huomattava kaikista käyttörikoksista”, Poliisihallituksen poliisitarkastaja Teemu Saukonniemi kertoi HS:n julkaisemassa uutisessa.

Huumausainerikokset kasvoivat vuosina 2019 – 2020 liki 36 000:een ennätyksellisellä 5 824 rikoksella eli 20%:lla, mikä on seurausta poliisin yhden huumeiden nettimyyntipaikan onnistuneesta hakkeroinnista. Huumeiden myynti netissä on kuitenkin jatkunut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä johtopäätös tästä voitaisiin vetää? Valvonta onnistuu vuosi vuodelta paljastamaan lisää huumausainerikoksia, koska yleisestävyys ei toimi. Eivät edes koronarajoitukset rajoilla ole estäneet kansainvälistä huumekauppaa.

Poliisille myönnetyt oikeudet tunkeutua ihmisten yksityisyyteen internetin kautta helpottavat rankaisemista entisestään, niin on aika kysyä, että kuinka monta huumausainerikosta on sitten tarpeeksi? 300 000? Miljoona?

Huumepoliisi ja vakavampi rikollisuus

Kinnunen ja muut huumepoliisit väittävät, että käyttörikoksiin puuttumalla päästään vakavamman rikollisuuden kimppuun. Tätä väitettä professori Tolvanen halusi tutkittavan, mutta muutama käytännön esimerkki osoittaa väitteen propagandaksi.

Huumerikollisuuden roima kasvu on seurausta vuosi sitten paljastuneesta ns. Silkkitie-vyyhdistä. Peräti 7500 käyttäjän henkilöllisyyden paljastuminen on aiheuttanut sen, että poliisi joutuu tutkinnassaan painottumaan käyttörikoksien selvittämiseen vakavamman rikollisuuden jäädessä odottamaan resurssien vapautumista.

“Myös Jari Kinnunen Sisä-Suomen poliisista kertoo, että poliisi joutuu priorisoimaan tutkinnoissa aluksi vähemmän vakavia rikoksia.”

Käytön kriminalisointi on luonut poliisille ns. helpon nakin ongelman: kun poliisin toiminta keskittyy helpon alatason huumerikollisuuden tutkintaan, jää vakavampi ihmisten henkeen ja omaisuuteen kohdistuva rikollisuus silloin vähemmälle huomiolle. Suomessa ihmiskauppaa tutkii vain yksi poliisi, ja talousrikollisuuden tutkinta on satunnaista ja tuomiot hyvin harvinaisia ja lieviä.

YLE:n tutkivan journalismin ohjelma MOT tutki vuonna 2014 tapahtuneen henkirikoksen poliisitutkintaa ja tuomiota. MOT kysyi kolmelta asiantuntijalta lausunnot tapaukseen liittyen ja arvio on sangen suorasukainen: poliisi painosti kuulustelutilanteessa todistajaa muuttamaan alkuperäistä todistajanlausuntoaan, ja hovioikeudessa langetettiin tuomio, vaikka tapahtumalle oli selkeästi olemassa vaihtoehtoinen tapahtumankulku, jota myös paikalta saatu DNA-näyte tuki. Henkirikos tapahtui ns. huumepiireissä, ja koko prosessista paistaa läpi se, että huumeiden käyttäjäksi leimatun henkilön oikeusturvaan ei kiinnitetä samaa huomiota kuin ns. tavallisten ihmisten oikeusprosesseissa.

Tapaus rinnastetaan kuuluisaan Anneli Auerin tapaukseen, jossa ei myöskään voitu sulkea pois vaihtoehtoista tapahtumankulkua, mutta tämä laskettiin syytetyn eduksi. Auer vapautettiin syytteistä poliisin rikostutkinnassa tekemien virheiden takia. Jutun tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti johti tutkintaa puolitoista vuotta täysin harhaan, kunnes hänet siirrettiin kyvyilleen paremmin sopivaan huumetyöhön! Itse murha on edelleen selvittämättä.

Espoossa poliisi takavarikoi joulukuussa 2019 176 kiloa kokaiinia yhden rahtiyrityksen tiloihin tehdyn ryöstöyrityksen seurauksena. Tämä Suomen suurin kokaiinitakavarikko paljastui salakuljetusliigan oman tupeksinnan, ei poliisin huumetutkinnan seurauksena. Tässä tapauksessa kansainvälisen huumeorganisaation alin taso sai ankaria rangaistuksia (7 – 10 vuotta), mutta varsinaiset päätekijät ja rahoittajat ovat tietymättömissä. Edes syliin tippunut suuri takavarikko ei johtanut poliisia vakavamman rikollisuuden jäljille.

Helsingin huumepoliisin johtajan Jari Aarnion keissi ei paljastunut pössöttelystä eikä huumepoliisin oman tutkinnan kautta, vaan poliisin ulkopuolisten tahojen ansiokkaan toiminnan ansiosta. Helsingin huumepoliiseja on sittemmin saanut tuomioita rikostutkinnan estämisestä, vääristä todistajanlausunnoista, eikä poliisin korkein johtokaan kyennyt oikeudessa selventämään poliisin valvonnan puutteita vaan vaikeni kuin mafia. Kaikki tämä on vakavaa rikollisuutta.

Oikeusprosessia seuranneet rikostoimittajat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka paljon enemmän vaivaa nähtiin Aarnion tuomion perustelemisessa verrattuna jutussa aiemmin tuomittujen ns. tavallisten rikollisten oikeudenkäyntiin. Käytännön esimerkit osoittavat, että keskittyminen matalan tason huumerikollisuuteen pikemminkin laskee poliisityön tasoa niin, että kansalaisten oikeusturva on vaarassa.

Oikeusjärjestelmäämme on huumesodan myötä pesiytynyt periaate, että huumerikollisille ei kuulu sama oikeudenmukaisuus kuin tavallisille ihmisille. Oikeusvaltion todellinen uhka on oikeuslaitokseen pesiytynyt henkinen korruptio eikä pössöttely.

Pelkoa ja inhoa poliisilaitoksella

Kylmä totuus poliisien argumentoinnista on se, että poliisi on vuosikymmenien ajan huumeongelman varjolla tottunut kertomaan ns. muunneltua totuutta, jota kukaan ei ole uskaltanut haastaa. Poliisi tarvitsee helppoja kannabisrikoksia saadakseen oman toimintansa näyttämään kustannustehokkaalta.

Kinnusen lausunnosta ja esiintymisestä voi lukea suoraan, että hän näkee kannabiksen käyttäjät ongelmaisina sekakäyttäjinä, joita poliisi joutuu kohtaamaan työssään. On kuin poliisit edelleen larppaisivat 1970-lukua, jolloin hippien pieni ja selvästi erottuva ryhmä koettiin uhkana yhteiskuntajärjestykselle ja Torsti Koskisen nihilistiset murahdukset tukahduttivat kaiken huumepoliittisen toisinajattelun.

Kilven ja Kinnusen todistuksista kumpuaa se vanhoista ajoista elänyt pelko ja inho, jota poliisi on tottunut levittämään julkisuuteen huumevalistuksen nimissä. Mutta inhosta ei ole moraaliksi.

Vielä moraalittomammaksi tämän asetelman tekee siinä piilevä vallan epäsymmetria: valtion kallis väkivaltakoneisto vastaan rauhalliset kotonaan kannabista kasvattavat kansalaiset. Huumepoliisi on saanut aina kaikki väitteensä lööppeihin, ja eduskunnassa on luonnottoman paljon poliisikansanedustajia viemässä poliisin terveiset valtion johdolle, mutta kannabiksen käyttäjien piti kerätä liki 60 000 allekirjoitusta päästäkseen esittämään omat vasta-argumenttinsa 50 vuotta lain laatimisen jälkeen.

Löytyy kansainvälistä tutkimusta siitä, että kriminaalivalvonnan ankaruuden taso ei vaikuta laittomien huumeiden eikä kannabiksen käytön yleisyyteen. Varsinkin ongelmaisten käyttäjien kohdalla kriminaalivalvontaa on yliarvostettu ja sosiaalipsykologisia keinoja aliarvostettu.

Kuulemistilaisuudessa professori Pekka Hakkarainen esitti karkean arvion, että kriminaalivalvonnan ja hoito- sekä ennaltaehkäisysektorin suhde resurssien jaossa on 5:n suhde 1:een. Asian arviointia hankaloittaa se, ettemme tiedä kriminaalivalvonnan kustannuksia emmekä siten pysty luotettavasti arvioimaan toiminnan kustannustehokkuutta. Tämä luo tilaa tunteisiin vetoavalle moraalipuheelle.

On väärää yhteiskuntapolitiikkaa asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, kuten kannabiksen käyttäjät ja poliisit. Näin jyrkkää vastakkainasettelua ei löydy muualta yhteiskunnasta, ei edes muiden huumausaineiden käyttäjiä kohtaan, jotka koetaan yleisesti sairaiksi. Kovien huumeiden käyttäjille jaetaan ns. korvaushoitolääkkeitä haittoja vähentävän politiikan nimissä, mutta edes sairas ihminen ei saa Suomessa lääkekannabista. Poliisille näyttää olevan suuri ongelma se, että kannabiksen käyttäjät eivät koe olevansa rikollisia eivätkä sairaita vaan tavallisia kansalaisia, jotka käyvät töissä ja maksavat veroina myös heidän palkat.

Lapsen oikeuksien vedätys

Yksi lakivaliokunnassa esille nousseista ongelmakokonaisuuksista koskee nuorisoa. Tämä on ymmärrettävää, koska samaan aikaan lööpeissä on käsitelty valtakuntaa järkyttänyttä ns. Koskelan tapausta, jossa kolme nuorta surmasi yhden nuoren.

Ylikomisario Jari Kinnunen väittää eräässä lehtijutussa, että ”kannabis on nuorison törkeän väkivallan taustalla”.

Kannabishysteria peittää alleen sen kovan faktan, että nykyajan nuoriso on paljon kunnollisempaa kuin viranomaisten oma sukupolvi, käyttää vähemmän päihteitä, tekee vähemmän rikoksia ja alaikäisten kannabiksen käyttökin on pysynyt 2000-luvulla samalla tasolla.

Nuorten yleisestä hyvinvoinnista vallitsee yksimielisyys viranomaisten kesken, mutta suhtautuminen ongelmanuoriin jakaa heitä. Poliisin mielestä heidän antama näpäytys saa nuoret kaidalle tielle, mutta tuon näpäytyksen jättämät rekisterimerkinnät voivat sysätä nuoren syrjäytymiskierteen kaltevalle pinnalle.

Turun Sanomien 28.2 sunnuntaisivuilla julkaisemassa kansalaisaloitetta käsittelevässä artikkelissa ”Joko Suomi on valmis laillistamaan kannabiksen kotikäytön?” huumepoliisin PR-osastoksi profiloituneen IHRY:n Mirka Vainikka torjuu käytön dekriminalisoinnin. Hän torjuu ihmisoikeusargumentin sillä, että ”ollaanko tässä lapsen vai aikuisten asialla, sillä lasten oikeuksien julistuksen mukaan lapselle on turvattava huumeeton kasvuympäristö, Vainikka rinnastaa.”

(Kuvaavaa suomalaisen median huumesotaperinteestä on se, että TS:n artikkelissa annetaan palstatilaa IHRY:lle, mutta ei haastatella ketään aloitteen tekijöistä!)

Mirka Vainikka ja muu ns. huumeiden vastainen jengi on ihmisoikeuskäsityksillään jäänyt larppaamaan 1970-lukua kuten huumepoliisi. He sivuuttavat faktaresistantilla retoriikallaan sen, että me nykyään pidämme ihmisarvoa jakamattomana, mikä tarkoittaa, että jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo ikään tms. katsomatta. Kannabiksen käyttäminen on ihmisoikeus, se kuuluu itsemääräämisoikeuden piiriin, mutta asian ydin on siinä, että käytöstä rankaiseminen on ihmisoikeusloukkaus. IHRY on Vainikan johdolla maalaamassa itsensä nurkkaan 2000-luvun huumekeskustelussa.

Lapsia kunnioitetaan tässä keskustelussa retorisesti, mutta lapsen suojelun edistäminen on leikkauslistoilla kärkipäässä samalla kun kriminaalivalvontaa ei ole ikinä leikattu, vaan päinvastoin poliisi on kaikissa talouden suhdanteissa osannut painostaa määrärahojensa lisäämisen puolesta. IHRY:n ynnä muiden moraalipaniikkia taloudellisesti hyödyntävien tahojen retoriikka on sitä lapsistrategiaa, jolla viedään huomio pois viranomaisten laiminlyönneistä lasten ja nuorten turvaamisessa.

Asianajajaliitto julkaisi 26. helmikuuta kannanottonsa, jonka mukaan ”Kovilla rangaistuksilla ei ole onnistuttu vähentämään huumausaineiden käyttöä, mutta tehokkaalla sosiaali- ja terveyspolitiikalla sen sijaan on”.

”Kokemuksemme ja lainopillisen osaamisemme perusteella olemme sitä mieltä, että minkä tahansa huumausaineiden käytöstä rankaiseminen on julmaa sekä perusteetonta ja aiheuttaa ongelmien kasaantumista. Yhteiskunta voi nyt valita: tukea vai tuomioita?”

Youth against drugs, EHYT ja terveydenhoitajaliitto julkaisivat 28. helmikuuta kannanottonsa, jonka mukaan pelottelu on tehoton keino ehkäistä nuorten päihteiden käyttöä.

”Aikaisempien tutkimusten perusteella liian kova kontrolli ja epäluottamuksen ilmapiiri voivat työntää esimerkiksi lastensuojelun piirissä olevia lapsia ja nuoria yhteiskunnan marginaaliin. Pahimmillaan kurilla ja kontrollilla vahvistetaan vastakkainasettelua, ja nuori saattaa ryhtyä muodostamaan identiteettinsä siltä pohjalta, että häneen ei luoteta ja että hän on yhteiskunnan ulkopuolella.”

Alaikäisten kannabiksen käyttö on pysynyt 2000-luvulla samalla tasolla, mutta alaikäisten rankaiseminen kannabiksen käytöstä on moninkertaistunut.

Vuonna 2009 huumausainerikoksista (suurin osa käyttörikoksia) epäiltyjä alle 15 vuotiaita oli 66 ja vuonna 2018 190 eli nuorimpien huumausainerikoksista epäiltyjen määrä on kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa. 15-17-vuotiaita huumausainerikoksista epäiltyjä oli vuonna 2009 606 ja vuonna 2018 1202. 18-20-vuotiaita oli vuonna 2009 2255 ja vuonna 2018 3681 tarkoittaen 2% ikäluokasta.

Käyttörikos on usein nuoren ensimmäinen rangaistus, joka voi olla portti vakavampaan rikollisuuteen. Ensimmäisen sakkorangaistuksen jälkeen rankaisemisen ennaltaehkäisevä vaikutus alkaa hälvetä, kunnes ehdonalainen tuomio ei enää tunnu rangaistukselta verrattuna sakkoihin ja korvauksiin. Seuraavaksi kymmenen vuoden rangaistuksen uhka ei tunnu missään, jos siitä ansaitsee miljoonan vuodessa.

Suomessa nuoriso on kohdannut hyvinvointivaltion rapautumisen seuraukset koronaeristyksen pahentaessa niitä samalla, kun suuri ikäluokka napsii hyvinvointivaltiosta kirsikat päältä ja puolustaa oikeuksiaan eduskunnassa ja korkeilta virkamiespaikoilta.

Lapset ja nuoret ovat joutuneet kantamaan kohtuuttoman suuren vastuun koronapandemian torjumisesta. Oireilu on kasvanut ja Helsingissä yli tuhat nuorta keskeytti ammattiopintonsa viime vuonna. Rajoitukset ovat osuneet kipeästi erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin nuoriin.

Suomi hyväksyi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vuonna 1991, mutta vasta 30 vuotta myöhemmin vuonna 2021 hyväksyttiin sopimuksen edellyttämä kansallinen lapsistrategia. Kaikki nämä vuodet huumepoliisi, ns. huumeiden vastaiset poliitikot ja järjestöt ovat käyttäneet sopimusta aseena huumepolitiikan liberalisointia vastaan.

Näin on asioita hoidettu viimeisten 50 vuoden aikana, ja siitä jälkipolvet maksavat velkaa eurooppalaisittain korkeana huumekuolleisuutena.

Hoito argumenttina dekriminalisointia vastaan

Lakivaliokunnan keskustelussa nousi esille huumedebatin vakioväite: tarvitsemme ensiksi hoitoa. Tämän väitteen takana on ajatus, että kaikenlainen liberalisointi lisää automaattisesti käyttöä, mikä automaattisesti johtaa hoidontarpeen lisääntymiseen.

Mutta lisääntyvätkö ongelmat kannabiksen käytön dekriminalisoinnin tai laillistamisen myötä? Yhdysvalloista saatujen kokemusten mukaan ei, ja tähän vaikuttaa monet tekijät, kuten ikärajojen ja laadun valvonta sekä uskottava tiedottaminen kannabiksen vaikutuksista. Sosiaalinen lähivalvonta vähentää ongelmaista käyttöä kriminaalivalvontaa tehokkaammin ja halvemmin.

Suomessa kannabista käytetään kieltolain olosuhteissa, ja vaikka sitä käytetään selvästi enemmän kuin muita laittomia aineita, aiheuttaa se selvästi vähemmän haittoja. Haittavertailujen mukaan vähemmän kuin lailliset päihteet ja lääkeaineet. Kannabis ei aiheuta yliannoskuolemia.

Jari Kinnunen väitti kuulemistilaisuudessa poliisin tekevän vuodessa 5100 hoitoonohjausta. Tätä väitettä ei pysty todentamaan mistään, koska poliisin tilastoista ei selviä edes rankaisemisen kohtaantuminen. Myöskään sitä, että onko tämä ”ohjaus” johtanut mihinkään, ei voida todentaa mistään. On jotenkin outoa, että poliisin ja THL:n luvut eivät tunnu kohtaavan. Kuitenkin tästä väitteestä tuli yksi huumekeskustelun fakta, jota tiedotusvälineet nyt levittävät ilman mitään faktan tarkistusta.

Suomen huumeongelma on akuutissa vaiheessa tunnuslukujen ollessa selvässä nousussa eli huumerikokset, takavarikot ja huumekuolleisuus, jossa olemme EU:n huippumaita. Huippumaat ovat lähinaapurimme Viro, Ruotsi ja Norja. Norjassa onkin vedetty oikeat johtopäätökset, ja Norjan hallitus esitti dekriminalisointisuunnitelmansa kansanedustajille kaksi päivää kuulemistilaisuuden jälkeen perjantaina 19. helmikuuta.

Kansalaisaloitteemme ei millään tavalla estä hoitotavoitteiden toteuttamista, siltä puuttuu ainoastaan oikea poliittinen tahtotila.

Käydyssä keskustelussa Vihreiden edustaja Saara Hyrkkö esittikin hyvän vastakysymyksen, että miksi me emme lisää hoitoa jo nyt? Tämä alleviivasi hoitoargumentin kaksinaismoraalin: se on huumekeskustelun vakiofraasi sekä vaalitäky, jota on toistettu vuosikymmenestä toiseen samalla kun huumepoliisille on myönnetty lisävaltuuksia ja -resursseja.

Aloitteen ajankohtaisuus

Kansalaisaloitetta on kritisoitu mm. siitä, että miksi juuri nyt, kun on tärkeämpääkin asiaa kuten korona-pandemia, sekä siitä, että tällä ajetaan vain pienen marginaalisen ryhmän omaa asiaa.

Samaan aikaan maailmalla tapahtuneet muutokset ovat alleviivanneet aloitteemme ajankohtaisuutta ja tärkeyttä.

Joulukuussa kansalaisaloitteen lähetekeskustelujen kanssa samoihin aikoihin YK lievensi kannabiksen huumeluokitusta ja Yhdysvaltojen kongressissa äänestettiin kannabiksesta ensimmäisen kerran 50 vuoteen alahuoneen hyväksyessä kannabiksen liittovaltion tasolla laillistava MORE Act. Lisäksi Jari Aarnio sai elinkautisen tuomion osallisuudesta alamaailman palkkamurhaan alleviivaten huumepolitiikkamme aiheuttamaa oikeuslaitoksen rappiota.

Vain kaksi päivää lakivaliokunnan kuulemisen jälkeen Norjan hallitus julkisti dekriminalisointisuunnitelmansa, jonka mukaan tietyn huumemäärän hallussapidosta ei rangaistaisi lainkaan. Kannabiksen kohdalla tämä raja olisi 10 grammaa.

Kansanedustajien pitäisi ymmärtää elämän perusasioihin kuuluva ohje, ettei inhosta ole moraaliksi. Omia henkilökohtaisia tunteita ei voi käyttää yhteisen politiikan luomisen perusteena, vaan päätökset pitää pystyä perustelemaan tosiasiapohjalta ihmisoikeuksia kunnioittaen.

Kansalaisaloite on ylittänyt kirkkaasti kahden vuoden takaiset odotukset, kanavoinut liki 60 000 kansalaisen mielipiteet laajaksi kansalliseksi keskusteluksi huumepolitiikan perusteista, vienyt tämän asian asiantuntevasti eduskunnan keskusteltavaksi ja murtanut viidenkymmenen vuoden aikana kertyneitä huumeisiin liitettyjä ennakkoluuloja, keskustelutapoja, keskustelun hierarkioita ja tabuja araksi koetusta aiheesta. Eduskunta on 50 vuotta kääntänyt selkänsä tutkimustiedolle tästä aiheesta, mutta aloitteemme johdosta asiantuntijat ovat päässeet kertomaan tutkimustuloksensa ja päätelmänsä suoraan kansanedustajille ja eduskunnan kirjaston kotisivuilla on nyt pätevä ja monipuolinen kannabistietopaketti.

Aloitteen käsittely jatkuu uusina valiokuntakuulemisina, kunnes jossakin vaiheessa siitä keskustellaan eduskunnan täysistunnossa ja äänestetään.

Kieltolaki kumoon kampanja jatkuu otsikolla KK2021, ja sinä voit tukea kampanjaa liittymällä Suomen kannabisyhdistys ry:n jäseneksi tai lahjoittamalla tilille: FI92 2186 1800 0110 33   

Kansalaisaloitteen aloituspuheenvuoron uudelleentaltiointi:

Huumepolitiikkamme on myös sukupolvikysymys. Nuorisopoliitikot olisivat valmiita keskustelemaan huumeongelmasta ilman menneisyyden painolasteja.

Tutkijoiden näkemyksiä laillistamisesta ja dekriminalisoinnista