Vuosi 2023 oli hedelmällinen huumekirjallisuuden suhteen. Viime vuonna julkaistiin useita kirjoja, joissa haastettiin kymmeniä vuosia jatkunut huumesota ja sitä rakentava narratiivi.
Huumepolitiikkaa ja -keskustelua leimaa ns. patologian paradigma, mikä näkyi Suomessa väärinkäyttö termin määräävänä asemana. Huumesotauskonnon pääpapit nousivat barrikadeille vuonna 2004, kun nuorisotutkija Mikko Salasuo toi huumekeskusteluun neutraalimman termin viihdekäyttö. Viihdekäyttö tuli jäädäkseen ja narratiiviin syntyi särö.
Patologian paradigma on yhä vallitseva näkökulma huumeiden käytön ilmiön selittämisessä, mikä näkyy haittakeskustelun vallitsevana asemana. Tämä on haastettu sekä kannabiksen lääkekäytön että psykedeeliterapian myötä, mutta itse hyötykeskustelu on rajoittunut kansalaisaktivistien ja alan tutkijoiden debattiin.
1800-luvun psykonautit
Jos ulotetaan katse modernin huumenarratiivin historiaan 1800-luvun alkuun, niin huomataan suuria muutoksia painotuksissa, termeissä ja näkökulmissa. Tästä kertoo huumeiden historiaan perehtyneen kulttuurihistorian tutkijan Mike Jayn tuore kirja ”Psychonauts. Drugs and the Making of the Modern Mind”.
Kaikki alkoi dityppioksidista eli ilokaasusta vuonna 1799. Se, kloformi, eetteri, hasis, oopiumi ja kokaiini sekä kehkeytyvät modernit tieteet sekoittuivat 1800-luvulla toisiinsa erottamattomaksi vyyhdeksi. Näiden aineiden tutkimus loi pohjan nykyaikaiselle kirurgialle, lääketieteelle ja lääketeollisuudelle. Mutta niiden tutkimus kehitti myös tieteellisen tutkimuksen kriteerejä.
Yksi keskeinen kriteeri on objektiivisuuden vaatimus. Silloin kun Freud ja muut 1800-luvun tieteen tekijät kokeilivat aineita itseensä, tekivät he sen tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi. Ajateltiin, että on mahdotonta puhua objektiivisesti eri aineiden vaikutuksista mieleen kokeilematta niitä itseensä.
Ilokaasun, eetterin, kloroformin, hasiksen ja kokaiinin avulla tutkittiin ihmisen tietoisuutta. Aineet karkasivat myös silloin yleiseen käyttöön ja kansan huvitukseksi. Viihdekäyttö johti tärkeisiin lääketieteellisiin löytöihin, kun huomattiin näiden aineiden kipua lievittävät vaikutukset. Vuonna 1844 Yhdysvalloissa hammaslääkäri Horace Wells näki yhden julkiseen esitykseen osallistuneen loukkaavan itsensä ilokaasun vaikutuksen alaisena, mutta ei näyttänyt kokevan minkäänlaista kipua. Hän alkoi kokeilla kaasua potilaisiinsa ja loppu on historiaa. Aineet mahdollistivat sellaisia operaatioita, jotka olivat aiemmin mahdottomia tai hyvin raakoja.
Pian törmättiin siihen tosiseikkaan, että ihmiset reagoivat hyvin eri tavoin samoihin kaasuihin ja pulvereihin. Sigmund Freudilla oli tarkat säännöt kokaiinin käytölleen. Hänen ystävänsä oli kehittänyt morfiiniriippuvuuden käyttäessään sitä loukkaantumisen aiheuttaman kroonisen kivun hoitoon. Freud suositteli ystävälleen kokaiinia vieroituslääkkeeksi, mutta hän kehittikin fataalin riippuvuuden molempiin.
Sherlock Holmesin hahmossa kokaiiniriippuvuus symboloi boheemia eksentrisyyttä, ainutlaatuisuutta. Kirjoja myytiin hyvin Yhdysvaltojen markkinoilla, jossa asenteet huumeita kohtaan olivat alkaneet ankaroitua siirryttäessä 1900-luvulle. Holmesin hahmon luoneen Arthur Conan Doylen piti kirjoittaa tarina siten, että rakas ystävä, lääkäri Watson, onnistuu vieroittamaan Holmesin ”kokaiinimaniasta”.
Kannabisaktivistien kannalta mielenkiintoisimmat luvut käsittelevät hasiksen käytön leviämistä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ranskan armeija hyökkäsi vuonna 1798 Napoleonin johdolla Egyptiin, missä sotilaat ja armeijan mukana tulleet tutkijat löysivät kehittyneen hasiksen käyttökulttuurin. Sen käyttö kiellettiin armeijassa, mutta tämä ei estänyt hasiksen leviämistä Manner-Euroopassa, jonne vaikutteita tuli myös Iso-Britannian siirtomaasta Intiasta.
Koska hasis päihdyttää, niin ajateltiin sillä voivan olla parantavia vaikutuksia hermostolle. Ranskalainen lääkäri Jacques-Joseph Moreau kokeili hasista mielenterveyspotilaiden hoidossa, mutta saatuaan ristiriitaisia tuloksia suositteli hän hasiksen käyttöä heitä hoitaville lääkäreille.
Moreau perusti legendaariseksi nousseen hasisklubin, Le Club des Hashischins, Pariisissa vuonna 1842, koska hän halusi tutkia sen vaikutuksia sellaisiin henkilöihin, jotka kykenisivät analysoimaan ja verbalisoimaan sen vaikutuksia. Moreau loi klubilleen sellaiset puitteet, jossa koehenkilöt saattoivat kaikessa rauhassa keskittyä hasiksen vaikutuksiin. Hän ymmärsi jo tuolloin set and settingin merkityksen mieleen vaikuttavien aineiden käytössä ja tutkimuksessa.
Hasiksen käyttö levisi Yhdysvaltoihin ennen kuin alkoholin kieltolain aikana kunnostautunut Harry Anslinger aloitti kampanjointinsa uudeksi paheeksi määriteltyä marihuanaa vastaan. Tämän hän onnistui viemään Yhdysvaltojen maailmanvallan nousun myötä kansainväliseksi malliksi YK:n huumausaineyleissopimuksella 1961.
1800-luvun kokeiluista ja tutkimuksista syntyivät modernin lääketieteen ja tieteellisen tutkimuksen kriteerien lisäksi modernit taiteenmuodot ja kulttuuri, moderni tietoisuus sekä moderni yksilö, jolla on ainutlaatuinen sisäinen mielikuvitus. Psykoanalyyttisen mallin mukaisesti pyrittiin murtautumaan jokapäiväisen todellisuuden verhon taakse suoran kokemisen maailmaan. Kaikki modernistit eivät kokeilleet aineita tätä varten eikä kaikki modernismi pyri siihen. Länsimaisen tieteen ja kulttuurin juuret ovat kuitenkin monimutkaisemmat kuin mitä meille on opetettu.
1900-luvun alussa modernin määrittely siirtyi Yhdysvaltoihin, jossa syntyivät teollinen tuotantomalli liukuhihnoineen ja kellokortteineen eli fordismi, jossa työntekijät oli koneen osina lopullisesti irrotettu työhön liittyvästä luomisesta. Alkoi modernin projektin progressiivinen vaihe, edistysusko.
Myös drug-termi muuttui ja alkoi lääkkeen sijaan yhä enemmän tarkoittaa huumeita, mikä kaksijakoisuus on säilynyt meidän päiviimme. Suomessa alettiin puhumaan yksinkertaistaen huumeista, ja Ruotsissa kehitettiin vieläkin leimaavampi termi knark.
Huumeiksi luokiteltujen aineiden käyttö eli päihtyminen itsessään luokiteltiin ongelmaksi, ja kysymys oli vain tämän ongelman määrittely syntinä, rikoksena, paheena tai tautina.
Kirjan keskeinen anti kannabisaktivistin näkökulmasta on sen selittäminen, mistä vuoden 1961 huumausaineyleissopimukseen tuli vaatimus rajoittaa siinä luokitellut aineet vain lääke- ja tutkimuskäyttöön ja rangaista tämän rajan ylittäjiä.
Ironisesti ja historian ennakoimatonta tempoilua havainnollistaen vuoden 1961 sopimuksen kanssa samaan aikaan syntyi psykedeelinen vallankumous aineilla, kasveilla ja sienillä, joita ei vielä oltu luokiteltu huumeiksi.
Tähän murrokseen liittyi laajempi muutos irti behavioristisesta ihmiskäsityksestä, joka vaikutti vuoden 1961 sopimuksen taustalla. 1900-luvun alussa syntynyt mittaamiseen perustuva psykologia, behaviorismi, selitti ihmisen toimintaa ärsyke-reaktio mallin mukaan. Ajatusmallissa redusoitiin pois mieli, koska se ei ollut kvantifioitavissa.
Psykologian professori Abraham Maslow kehitti 1940-luvulla tämän ajatusmallin vastapainoksi tarvehierarkian, jonka huipulla perustarpeiden tultua tyydytetyiksi ihminen pääsee toteuttamaan kaiken potentiaalinsa. Hänen ajatuksena oli siirtää psykiatrinen polttopiste sairaan mielen tutkimuksesta siihen, kuinka voidaan luoda kestävä perusta mielenterveydelle, onnellisuudelle ja täyttymykselle.
Maslown kehittämää terminologiaa on levinnyt nykyaikaiseen psykedeelitutkimukseen. Psykedeelien ajatellaan antavan ihmiselle sellaisia huippukokemuksia, jotka auttavat häntä löytämään ja kokoamaan kykynsä.
Amerikkalainen ongelma
Amerikkalaiset muodostavat 4 % maapallon väestöstä, mutta he kuluttavat 80 % opioideista, 99% hydrocodonista ja 83 % ADHD-lääkkeistä. Joka kolmas kärsii ahdistuksesta, masennuksesta tai molemmista, ja joka kuudes käyttää psyykenlääkkeitä. Lääkkeisiin kulutetaan vuosittain 500 miljardia dollaria ja laittomiin huumeisiin 150 miljardia dollaria. Kaikki huumeiden käyttöön liittyvät oleelliset ongelmat vuodesta 1860 lähtien voitaisiin ratkaista, jos meillä olisi selkeä vastaus kysymykseen: mikä Yhdysvalloissa on niin poikkeavaa?
Kansainvälinen huumeongelma on oikeastaan amerikkalainen huumeongelma ja sen määrittely on sidoksissa Yhdysvaltojen nousuun maailman johtavaksi valtioksi. Amerikkalainen viharakkaussuhde huumeisiin ja lääkkeisiin on määritellyt kansainvälistä huumepolitiikkaa koko 1900-luvun ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Vihasuhde tiivistyi kansainvälisiin huumesopimuksiin, rakkaussuhde levisi yhä uusina huumevillityksinä kautta maailman.
Arizonan yliopiston tutkija Benjamin Y. Fong analysoi kirjassaan ”Quick fixes: Drugs in America from Prohibition to the 21st Century Binge” huumeryhmittäin amerikkalaisen yhteiskunnan kehitystä nostaen pintaan kehityksen makrotasoja.
1800-luvun lopulla psykologisessa tutkimuksessa ymmärrettiin hyvin teollistuvan yhteiskunnan vaikutukset mielenterveyden järkkymiseen ja uupumukseen. Armoton kilpailu, perinteisten yhteisöjen rapautuminen ja teollisen yhteiskunnan moraalittomuus olivat juurisyinä ”neurasteniaan”, jota kutsuttiin myös ”amerikaniitiksi”. Sodan jälkeisessä maailmassa 1900-luvulla termi vaihtui ahdistukseksi, ajateltiin, että ahdistus on edistyksen onneton mutta kuitenkin siedettävä sivuvaikutus. Myöhemmin ahdistuksen ja masennuksen syitä ollaan lisääntyvissä määrin alettu etsimään yksilöpsykologiasta, aivojen välittäjäaineista ja perimästä.
Vielä 1960-luvun lopulla ymmärrettiin yleisesti, että paras tapa taistella rikollisuutta vastaan on rakentaa tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa. 1980-luvulta alkaen kalliiksi leimattua hyvinvointipolitiikkaa alettiin lisääntyvissä määrin korvata ankaralla huumepolitiikalla.
Amerikkalainen kapitalismi hyödyntää huumausaineita puristaakseen työläisistä viimeisetkin voimanrippeet liukuhihnan ääressä, myy keinotekoista lohtua teollisen työn vieraannuttamille ihmisparoille ja marginalisoi liikaväestön. Kansainvälinen huumesota on globaalin neokolonialismin keino pitää alusmaat aisoissa ja rahoittaa salaisia operaatioita sijaissodissa poliittisia vihollisia vastaan.
Huumeiden vastaisuus yhdisti raittiusväen, äärioikeiston ja konservatiivit samalla, kun CIA rahtasi mustan väestönosan ghettoihin crack-kokaiinia kommunismin vastaisen sodan rahoittamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen hyvinvointiyhteiskunnan menoja karsittiin, ja politiikan seuraukset laitettiin huumeiden käytön syyksi. Tilalle tarjottiin yliyksinkertaistavia selityksiä: ongelmat ratkeavat kunhan vain lausut Just Say No!
Fong myös kysyy, että onko huumeiden kaupan laillistaminen vaihtoehto kieltolaille? Olisiko Elon Musk parempi vaihtoehto psykopaattiselle kolumbialaiselle huumediilerille? Ongelmana on edelleen yhteiskunta, ei aineet.
Kirjan teesi on, että jos aiot tehdä jotakin huumeongelmille, on sinun puhuttava muista asioista kuin huumeista. Huumeita käytetään eniten rikkaiden ja köyhien keskuudessa eli niiden keskuudessa, jotka eivät tee töitä. Parhaat keinot torjua huumeongelmia ovat julkinen terveydenhoito ja sellaiset hyvät työpaikat, jotka turvaavat ihmisen asettumisen aloilleen. Tällainen yhteiskuntapolitiikka vähentää sekä huumeiden houkutusta että niiden paheksuntaa.
Saatiin halpaa huumepolitiikkaa
Mike Jay nostaa kirjassaan esille YK:n vuoden 1961 huumesopimuksessa käytetyn sanan paha, evil: jäsenvaltioiden tulee taistella huumeriippuvuuden pahaa vastaan, the evil of drug addiction. YK:n byrokratiassa vältellään tunnepitoista retoriikkaa, eikä edes kansanmurhaa ole kutsuttu pahaksi, evil. Pahuuden vastainen taistelu on moraaliristiretki eikä kansanterveyttä.
Tämä on puolestaan aiheuttanut sen, mitä filosofian tohtori ja tieteenhistorioitsija Katariina Parhi kuvaa teoksessaan ”Saadaan vähän kamaa” naiiviutena uuden ilmiön edessä. Parhi kääntää tutkivan katseensa Suomen ns. ensimmäisen huumeaallon myötä 1960- 1970-lukujen vaihteessa syntyneisiin hoitokokeiluihin ja asiantuntijoihin. Tutkimus perustuu kattavaan arkistotyöhön ja haastatteluihin.
Vaikka Suomessa oli ollut huumeiksi luokiteltujen aineiden käyttöä ja riippuvuushoitoa sekä laaja alkoholiongelma omine hoitojärjestelmineen, niin 1960-luvun yleistynyt kannabiksen käyttö nuorison keskuudessa koettiin aivan omanlaisena ongelmanaan. Ajateltiin, että huumeiden käyttäjä on kymmenen kertaa vaikeammin vieroitettava kuin alkoholisti. Valmiiden mallien puuttuessa kokeiltiin kaikkea.
Psykiatri Tor-Björn Hägglundin psykoanalyyttinen tulkinta riippuvuudesta korosti addiktiota viettityydytyksenä, joka oli jämähtänyt varhaiselle psykoseksuaaliselle kehitystasolle. Tämä lähestymistapa oli tarjolla vain harvoille, koska siihen kului paljon aikaa ja resursseja.
Psykiatri Claes Andersson johti Suomen mielenterveysseuran omistamaa Veikkolan parantolaa, jossa kokeiltiin mm. joogaa opettamaan potilaille rentoutumista ja keskittymistä. Hänen kaudellaan hoitolassa pyrittiin korostamaan potilaiden omaa vastuuta ja keskinäistä terapeuttista vuorovaikutusta. Potilaiden lyhytjänteisyyden lisäksi myös Anderssonin mielenkiinto suuntautui yhden vuoden jälkeen romaanien kirjoittamiseen.
Arkadian klinikan johtaja Aulis Junes korosti perheen merkitystä eikä lähdetty syväluotaamaan juurisyihin. Kotia ei klinikan periaatteiden mukaan voinut syyttää huumekokeiluista ja jengiytymisestä, vaan kilpailuyhteiskunta ei ollut lapsi- ja nuorisoystävällinen. Junes oli vakuuttunut siitä, että ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa mielenterveyteen. Tämä aiheutti ristiriitaa ympäröivän yhteiskunnan kanssa, ja Junes sekä 22 klinikalla asunutta nuorta häädettiin vuonna 1978. Junes päätyi vanhaan puuhuvilaan Linnunlauluntielle Töölönlahden rantamaisemiin, jossa hän kuoli vuonna 2023.
Suomi oli vielä 1960-luvulla sodan traumatisoima yhteiskunta, jossa ei tuntunut olevan tilaa pehmeille arvoille. Lyhyen vasemmistolaisen kauden jälkeen alkoivat 1970-luvulla puhaltaa oikeistolaiset tuulet, mikä huumepolitiikassa merkitsi yksilön vastuun korostamista yhteiskunnallisten rakenteiden ja niiden muuttamisen sijaan.
Hoidon sijaan Suomessa satsattiin kriminaalivalvontaan ja ennaltaehkäisyyn. Parhi on onnistunut haastattelemaan vielä elossa olevia vaikuttajia, joista monet kertovat Idänpää-Heikkilän pariskunnan olleen keskeisiä suomalaisen huumepolitiikan syntyvaiheissa.
Vuonna 1971 huumausaineneuvottelukunnan mietinnössä Juhana Idänpää-Heikkilä esitti, että “on huomattavasti edullisempaa uhrata varoja huumausaineiden käytön ennaltaehkäisyyn kuin kalliin hoito-organisaation luomiseen”. Käytön kriminalisointi oli Idänpää-Heikkilöiden mukaan tarpeellinen keino ennaltaehkäisystrategiassa, koska tämän ajateltiin estävän käyttöä. Käytöstä langetettavan puolen vuoden vankeusrangaistuksen ajateltiin toimivan symbolisena viestinä, että huumeiden käyttö ei kannata.
Juhana Idänpää-Heikkilä toimitti vuonna 1970 suomeksi Nils Bejerotin kirjan “Huumausaineet – ihmisen ongelma”, jossa todettiin, että jos kannabiksen käyttö leviää yhtä laajalle kuin tupakan ja alkoholin käyttö, merkitsee se länsimaisen sivilisaation loppua. Pirkko Idänpää-Heikkilä kertoi kansalle televisiossa, että kannabis aiheuttaa samanlaisia sikiövaurioita kuin talidomidi, tosin käyttäen amerikkalaista marihuana-termiä. Uhkakuviin keskittyvän valistuksen ajateltiin karkottavan nuoret kokeilijat pois kannabiksen parista.
Parhi nostaa esille Nils Bejerotin roolia suomalaisen huumepolitiikan kehityksessä. Bejerotin vaikutusta myös arvosteltiin 1970-luvulla Suomessa. Hänen nautintoteoriaan perustuva näkemys johtaa kovien keinojen hyväksymiseen.
”Yhteiskunnan tulee käyttää pakkoa, jottei koko yhteiskunta tuhoutuisi. Kuvaan kuuluu siis tuhoamisteorioiden viljely ja kansanvihollisista puhuminen. Kaikkia, jotka ovat Bejerotin kanssa eri mieltä, syytetään yhteiskunnan myrkyttämisestä,” latasi A-klinikkasäätiön apulaisjohtaja Ingalil Österberg Tiimi-lehdessä 1970.
Nils Bejerotin vaikutusvallasta kertoo se, että Helsingin huumepoliisin ensimmäinen johtaja Torsti Koskinen oli ensimmäinen suomalainen huumepoliisi, joka koulutettiin alalle Tukholmassa Bejerotin opissa.
Bejerotin lanseeraaman huumeiden käytön tartuntamallin mukaan huumeiden käyttäjä on huumeongelman syy, joka tulee eristää yhteiskunnasta. Tämä toteutettiin demonisoimalla ja syrjäyttämällä käyttäjiä niin, ettei ole mitään myönteistä roolimallia. Suomessa päädyttiin kriminalisoimaan ja syrjäyttämään käyttäjät, koska se on halpaa politiikkaa eduskuntakauden mittaisella aikajaksolla.
Kirjassa kerrotut tarinat nykyisen huumeongelman alkutaipaleilta johtavat kysymykseen, entä jos huumesotaan yli 50 vuoden aikana käytetty rahamäärä olisi käytetty nuorison hyväksi, niin millainen meidän yhteiskuntamme olisi?
Tulevaisuuden päihdepolitiikka
Katariina Parhi siteeraa kirjansa lopuksi Helsingin nuorisoaseman johtajana aikoinaan toiminutta Tapani Aholaa:
“Vaikutusvaltaa on sillä, joka muokkaa tulevaa”.
Vuonna 2019 aloitettu kansalaisaloite kannabiksen käytön ja hallussapidon dekriminalisoimiseksi julkistettiin sellaisena aikana, jolloin huumeista ja kannabiksesta kirjoitettiin pääasiassa kielteiseen sävyyn. Tiedotusvälineet ovat huumesotanarratiivia toistamalla pitäneet yllä sitä käsitystä, että kaikki on aina ollut näin eikä mitään voi muuttaa. Aloitteen saavutettua 50 000 allekirjoituksen raja 24. lokakuuta 2019 aukesivat julkisen keskustelun portit tabuaiheesta, kannabiksen käytön sallimisesta.
Pari vuotta kestänyt runsas julkinen keskustelu antoi alan asiantuntijoille ja tutkijoille tilaisuuden esittää tuloksensa ja mielipiteensä kansalaisille ja kansanedustajille. Ilman kansalaisaloitteemme synnyttämää julkista keskustelua näiden tutkijoiden ja asiantuntijoiden kokemukset ja tutkimustulokset jäisivät oman piirin tietoon, kuten tähän saakka on käynyt. Huumepolitiikka ja tutkimustieto ovat eläneet omaa elämäänsä, mikä nousi hyvin esille kansalaisaloitteemme eduskuntakäsittelyssä.
Kansalaisaloitteemme nousee esille parissakin kohtaa myös rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion, päihdelääketieteen työelämäprofessorin Kaarlo Simojoen, rikosoikeuden väitöskirjatutkijan Esko Yli-Hemminkin toimittamassa kirjassa ”Parempaa päihdepolitiikkaa: Rangaistuksista hoidon poluille”.
Muutkin kirjan 18:sta kirjoittajasta ovat tohtoreita ja professoreja, ja siinä haetaan vastauksia mm. kysymyksiin käyttöhuoneista, korvaushoidosta, kannabiksen laillistamisesta ja alkoholiteollisuuden vaikutuksista omaan valvontaansa. Kirjoittajien laaja joukko tuo kirjaan myös moniäänisyyttä.
Menneisyyden perusteella ei voi ennustaa tulevaisuutta, mutta pitkään alalla olleilla on omat historian painolastinsa, vankoiksi mielipiteiksi ja uskomuksiksi piintyneet mutta kuitenkin faktaperusteiset argumentit. Kuinka usein huumeseminaarit ja -konferenssit ovat olleet tuntikausien piinaa kuunnella sitä samaa vuodesta toiseen! Kirja on raikas tuulahdus tähän suomalaisen huumenarratiivin ummehtuneisuuteen.
Moniäänisyyttä on se, että varoitellaan tulevaisuuden riskeistä, mutta toisaalta lähestytään avomielisesti ja olemassa oleviin esimerkkeihin nojaten dekriminalisoinnin ja kaupan laillisen valvonnan vaihtoehtoja. Alkoholin ja tupakan valvonnassa riittää varoittavia esimerkkejä siihen, miten kannabista ei pitäisi laillistaa.
Kimmo Nuotio loisti kansalaisaloitteen valiokuntakäsittelyssä eduskunnassa nostaessaan esille sen, että käyttäjien rankaiseminen ei enää kestä ihmisoikeuksien happotestiä. Omassa luvussaan hän aloittaa pohjoismaisten klassikoiden Nils Christien ja Kettil Bruunin teesillä ”yksi vaarallisimmista huumeiden käyttötavoista on niiden poliittinen käyttö”.
Näinhän on käynyt Suomessa: sekä huumekuolleisuus että vankeusrangaistukset nousevat noidankehässä samalla kun poliitikot kalastelevat irtopisteitä kovalla retoriikalla. Nuotion artikkelissa tutkitaan laillistamisen edellytyksiä, ja hän näkee kannabiksen laillistamisen erityislaatuisena, koska sen kohdalla kaikista selvimmin kontrollin haitat ylittävät sen hyödyn. Nuotio on myös samoilla linjoilla kansalaisaloitteemme kanssa suositellessaan kotikasvatuksen laillistamista markkinalogiikan välttämiseksi.
”Olemme murtaneet sen oletuksen, että erityisesti huumeiden käyttäjien rankaisemisen käytännöt olisi hyväksyttävä olotila”, todetaan kirjan yhteenvedossa.
”Tässä kirjassa haluamme esittää sellaisen kuvan, että ehkä huumausaineiden käyttäjien rikosoikeudellisen kontrollin poistaminen ei tuottaisikaan olennaista pahaa.”
”Huumeiden ja lääkkeiden raja on tulkintakysymys. Meidän olisi hyvä kysyä myös perustavia kysymyksiä siitä, miksi elämämme on niin vaikeaa, että haemme siihen lohtua erilaisista päihteistä ja huumeista. Esimerkiksi kannabiksen laillistamista koskevassa keskustelussa joudutaan kohtaamaan myös se kysymys, millaisen roolin valtiovalta, kauppa ja teollisuus omaksuvat tarjotessaan ihmisille kanavia käyttää aiemmin kiellettyä, mielihyvää aiheuttavaa ainetta.”
Kirja purkaa sitä käsitystä, että huumeiden käyttäjien rankaiseminen on normaalitila. Toisaalta esipuheessa kannabiksen käytön dekriminalisointialoitteen tekijät leimataan ”sellaisiksi piireiksi, jotka halusivat edistää kannabiksen käyttöä”, vaikka aloitteen tavoitteena oli nimenomaan rankaisemisen lopettaminen sekä kotikasvatuksen salliminen aivan Nuotion esittämillä perusteilla.
Mutta tällaisten ristiriitaisten asenteiden ilmapiirissä huumeista keskustellaan Suomessa 2000-luvulla. Mukana elävät 1800-luvun huumeiden määrittely lääkkeinä teollisen maailman stressiin ja mielihyvän eli euforian määrittely 1900-luvulla.
Kannattaa muistaa, että kaikesta debatista huolimatta kaikilla tilastoilla mitattuna elämme huumesodan kiihkeimpiä vuosia. Ruotsi on esimerkki siitä, kuinka valtiovalta on pahaa vastustaessaan valmis uhraamaan miljoonia itselleen mieluisan huumepolitiikan arvioinnin teettämiseen samalla kun vankilat eivät enää riitä.
Tulevaisuuden päihdesopimus
Vuoden 1961 huumausaineyleissopimus määrittää kansainvälistä huumepolitiikaa siten, että siinä huumeiksi luokiteltujen aineiden ja kasvien käyttö on sallittua vain viime hädässä kivun ja kärsimyksen lievittämiseen, ja huumepolitiikka on taistelua pahaa vastaan eikä kansanterveyden edistämistä. Huumesodan suurimman hurmoksen aikana jopa kivun ja kärsimyksen lievittäminen halutaan sivuuttaa, mistä esimerkkinä kannabiksen lääkekäytön kieltäminen.
Nykyajan huumenarratiivissa euforia mielletään epäilyttäväksi ja sairaalloiseksi tilaksi, jonka selitystä etsitään dopamiinin ja serotoniinin tasoista aivoissa. Mielihyvästä on tullut kielteinen oire. Mike Jay kuvailee kirjassaan, miten euforia miellettiin 1800-luvulla myönteisenä asiana, joka voi saada aikaan erilaisia myönteisiä fyysisiä, henkisiä ja yhteisöllisiä vaikutuksia.
Huumesopimuksen sallima huumeiksi luokiteltujen aineiden käyttö kivun ja kärsimyksen lievittämiseksi sijoittuu Maslown tarvehierarkiassa pyramidin pohjalle. Meidän tulee suunnitella sellainen tulevaisuuden kansainvälinen päihdesopimus, joka tukee ihmisen mahdollisuuksien toteutumista eikä rajoita niitä 1900-luvulta peräisin olevan mekanistisen ajatusmallin mukaan.
Kansalaisaloite kannabiksen laillistamiseksi luovutetaan huhtikuussa eduskunnan käsittelyyn.
Tue Tuskyn riippumattoman uutistoimituksen jatkumista vuonna 2024 maksamalla jäsen- tai tukimaksu tilille FI92 5491 0220 1491 86
Lähde:
Mike Jay: Psychonauts: Drugs and the Making of the Modern Mind. New Haven 2023.
Benjamin Y. Fong: Quick Fixes: Drugs in America from Prohibition to the 21st Century Binge. London 2023.
Katariina Parhi: Saadaan vähän kamaa. Tallinna 2023.
Kimmo Nuotio, Kaarlo Simojoki ja Esko Yli-Hemminki (Toim.): Parempaa päihdepolitiikkaa: Rangaistuksista hoidon poluille. Tallinna 2023.
2000-luvun huumenarratiiviin – Aleksi Huplin haastattelussa Coel Thomas(Vihreät), Sara Salonen (SDP) ja Otto Meri (Kokoomus)
Yhteiskuntatieteiden tohtori Aleksi Hupli kertoo kannabinoideista
Benjamin Fong kertoo kirjastaan ”Quick Fixes”
Dekriminalisointialoitteen käsittely eduskunnan täysistunnossa 26.11.2020
