Tuskyn edellinen kirjallisuuskatsaus päätyi hieman pompöösiin loppuhuipennukseen: ”Meidän tulee suunnitella sellainen tulevaisuuden kansainvälinen päihdesopimus, joka tukee ihmisen mahdollisuuksien toteutumista.”
Kaksi tuoretta kirjaa osoittaa suuntaa pois huumesodan ja huume-termin ajatuksia kahlitsevasta irrationaalisuudesta kohti huumerauhaa.
Rauschgiftbekämpfung ja Single Convention
Entäpä jos huumeiksi luokitellut aineet ovatkin lääkkeitä? Ajatus ei ole mitenkään uusi, ja saksalainen toimittaja ja kirjailija Norman Ohler on ottanut tuoreessa kirjassaan ”Tripped” esimerkiksi LSD:n, tuon ehkä eniten ristiriitaisia tunteita herättävän huumeeksi luokitellun aineen. Kirjan alaotsikko ”Nazi Germany, The CIA and the Dawn of the Psychedelic Age” kertoo kirjan kattaman kaaren toisen maailmansodan lopusta nykypäivien psykedeelikonfensseihin.
Ohler selvittää modernin huumesodan juuria alkaen toisen maailmansodan jälkeisestä Berliinistä. Yhdysvaltojen silloisen huumetoimiston, Federal Bureau of Narcotics, FBN, virkamies Arthur J. Giuliani saapui vuonna 1946 Berliiniin tehtävänään luoda sodanjälkeisen valtakunnan kaaokseen järjestystä huumeiden valvonnan osalta.
Saksan armeijan, Wehrmachtin, varastoista ja muista lähteistä pääsi laittomille markkinoille suuria määriä pervitiiniä, heroiinia, kokaiinia ja eukodalia. Hänen edeltäjänsä vertasi sodanjälkeistä Saksaa villiin länteen, mutta Giuliani ei aikonut luovuttaa vaan aloitti uusien huumelakien luomisen Saksalle. Tähän Giuliani tarvitsi apua entisen natsihallinnon virkamiehiltä. Tällainen tarjoutuikin, kun Gestapon agentti Werner Mittelhaus otti häneen yhteyttä ja halusi kertoa työstään Natsi-Saksan huumevalvontatoimistossa, Reichzentrale zur Bekämpfung von Rauschgiftvergehen.
Tämä tarjous asetti Giulianin saman eettisen ongelman eteen, jonka myös muiden miehitysvaltojen virkamiehet joutuivat kokemaan: voinko tehdä yhteistyötä entisen natsin kanssa?
Hänen johtajallaan Harry Anslingerilla ei ollut ongelmia tässä asiassa, ja hän kannusti Giuliania ottamaan oppia natsien huumevalvonnasta. Anslinger ihaili natsihallinnon tiukkaa huumepolitiikkaa vastakohtana Weimarin tasavallan kaoottisuudelle. Hän piti Saksan huumevalvontaa tehokkaana ja natsien huumelainsäädäntöä parempana kuin USA:n. Hänen tavoitteena oli saattaa Saksan entinen oopiumilaki uudelleen käytäntöön yhtä ankarana kuin se oli ollut.
Natsihallinto sulki huumerikolliset keskitysleireille, mikä oli Anslingerin mielestä oiva ratkaisu. Myöskään saksalaisen huumevalvonnan rasismi ei ollut ongelma. Natsi-Saksassa huumepolitiikkaa käytettiin osana juutalaisvainoa leimaamalla heidät myös huumeiden käyttäjiksi. Anslinger oli avoimen rasistinen: hänen mielestään ”mustat” luulivat olevansa valkoisten tasoisia käyttäessään kannabista. Washingtonissa hänet tunnettiin myös lempinimellä ”Mussolini” samankaltaisen fyysisen olemuksen perusteella.
Tämä ei suinkaan ollut hidasteena hänen urallaan vaan hänen virkakautensa ulottui viiden presidentin virkakaudelle. Hallinto toisensa jälkeen tarvitsi hänen rakenteellista institutionalisoitua rasismiaan huumeiden kieltolain muodossa. Poliisi toteutti tätä mallia rotuprofilointina, mikä tarkoitti värillisen väestönosan suhteetonta osuutta vankiväestössä.
Single Conventionin pahuus
Reichsgesundheitsamt eli natsien rotuhygieniasta vastannut ”terveysvirasto” oli mallina kansalliselle huumevalvonnalle Yhdysvalloissa. Amerikkalaiset kopioivat Natsi-Saksan huumevalvontamallin sen lomakkeita myöten, jollaisia USA:ssa ei oltu vielä kehitetty.
Anslinger sai Rauschgiftbekämpfungista lisäpontta haaveilleen kansainvälisestä keskitetystä valvontakoneistosta. Hän ei missään nimessä halunnut moniarvoista keskustelufoorumia, jossa sallittaisiin erilaisia mielipiteitä valvottaviksi aiotuista aineista.
Tämä materialisoitui sodan jälkeen perustetun YK:n huumevalvontalautakunnassa, CND, jota ei ole koskaan voinut pitää demokraattisena eikä tieteellisenä toimielimenä. Sen sijaan se täyttää kaikki huonon byrokratian tunnusmerkit kulissien takana tehtyjä päätöksiä myöten. Anslingerin suunnitelma oli muokata CND rikosvalvontaelimeksi sekä luoda yhdenmukainen huumeiden vastainen sopimusjärjestelmä, joka velvoittaisi kaikkia valtioita.
Esiintyessään vastaperustetulle huumekomissiolle joulukuussa 1946 hän esitti Giulianin lähettämien raporttien nojalla maailmanlaajuiseksi laajennettavaa ja Washingtonista johdettua mallia kansainvälisen huumeiden kieltolain toteuttamiseksi.
Anslingerin tämä tavoite materialisoitui vuonna 1961 YK:n yleiskokouksessa hyväksytyssä huumausaineyleissopimuksessa Single Convention. Jäsenvaltiot velvoitettiin taistelemaan huumausaineriippuvuuden pahuutta vastaan, mikä on tarjonnut byrokraateille ja diktaattoreille tilaisuuden luoda huumepolitiikalla turvallisuutta ja järjestystä yhteiskuntaan. Ihmiskunnan terveyden ja hyvinvoinnin turvaamisen tavoite on jäänyt tälle alisteiseksi.
Tämän seurauksena kaiken maailman Torsti Koskiset ja Ritva Santavuoret ovat yrittäneet pakottaa meidät kansalaiset puhumaan ja ajattelemaan erilaisista mieleen vaikuttavista aineista ja niiden käyttäjistä yksipuolisesti ja yksimielisesti.
LSD ja Alzheimerin tauti
Kieltolaki on tehnyt lääkkeistä huumeita, ja tästä koko maapallon väestö maksaa kalliisti menetettynä vapautena ja terveytenä. Kirjassa otetaan esimerkiksi LSD: entäpä jos se on toimiva lääke mm. Alzheimerin tautiin ja mielenterveysongelmiin?
LSD-25 oli vain yksi Albert Hoffmanin torajyvän alkaloideista kehittämistä lääkeaineista, joita käytetään edelleen keskeisinä lääkkeinä. Sandoz teki LSD:llä kokeita Zurichin mielisairaalan potilaiden hoidossa hyvin tuloksin, ja yhtiöllä oli suuria odotuksia lääkkeen potentiaalista mielenterveysongelmien hoidossa. Hoffmanin toivomia lääketieteellisiä kokeita LSD:llä ei kuitenkaan päästy aloittamaan sodan jälkeisen ajan ilmapiirissä.
Natsien tekemien epäinhimillisten lääketieteellisten kokeiden kauhistuttamina laadittiin Nürnbergin säännöstö, joka on ihmisten lääketieteellistä hoitoa koskeva eettisten periaatteiden säännöstö. Säännöstön tärkein kohta on ehdoton koehenkilön tietoisen suostumuksen periaate, jonka USA:n hallinto sivuutti oitis huumepolitiikassa ja ulkopolitiikassa.
CIA alkoi kylmän sodan paranoidisessa ilmapiirissä tutkimaan mieleen vaikuttavia aineita aivopesu- ja agenttitarkoituksiin. Vuonna 1953 CIA perusti salaisen ohjelman biologisten ja kemiallisten aineiden käytöstä salaisissa operaatioissa. Ohjelman koodinimi oli MK-ultra, ja LSD oli sen toteuttamien kokeiden keskeinen kemikaali, jonka käytön ohjelma monopolisoi ostamalla kaiken saatavilla olevan LSD:n Sandozilta. Nimenomaan näistä kokeista juontaa juurensa tarinat LSD:n hurjista haittavaikutuksista, kun ihmisiä doupattiin heidän tietämättään. CIA teki potentiaalisesta lääkkeestä vaarallisen huumeen.
Toisaalta huumevalvontakoneisto levitti sensaatiomaisia ennakkoluuloja, ja toisaalta Timothy Learyn johdolla kokonainen sukupolvi yritti murtaa sosiaalisen elämän kahleet iskulauseenaan Turn on, tune in, drop out. Tämä iskulause ymmärrettiin julkisuudessa kehotuksena olla pilvessä ja hyödyttömänä yhteiskunnalle, vaikka Leary kehotti ihmisiä voimaantumaan ja muuttumaan. LSD:stä tuli Hoffmanin ongelmalapsi, kuten hän luonnehtii tapahtumia omaelämänkerrassaan.
Norman Ohler käyttää oman äitinsä tilannetta esimerkkinä. Hän saa äidiltään suostumuksen kokeilla vaikkakin laittomasti LSD:tä mikro-annoksina pitkälle edenneen Alzheimerin taudin oireisiin. Äidin tilanne kohenee annostusten myötä niin, että hän kykenee jälleen käymään itsenäisesti suihkussa ja lukemaan päivän sanomalehtiä.
Huumeiksi luokiteltujen aineiden keskinäinen vertailu antaa ymmärtää, kuinka rajoittava, mielivaltainen ja keinotekoinen tuo termi on. Laajan ilmiökentän kammitseminen tähän käsitteeseen on vaatinut tuekseen kansainvälisiä huumesopimuksia, rikoslakeja, sensuuria, pakkovaltaa ja ihmisoikeusrikoksia.
Pieni suuri kirja tajusteista
Kuinka moni Suomessa itseään liberaaliksi mieltävä edelleen ajattelee, että kai siinä kieltolaissa on ollut joku järki, ei kai niitä kannabiksia ja muita huumeita ihan turhan takia ole kielletty!
Vuosikymmeniä jatkuneen kieltolain henkinen painolasti jatkuu vielä pitkään. Vuonna 2004 tutkija Mikko Salasuo esitteli termin viihdekäyttö virallisesti käytetyn väärinkäytön rinnalle monipuolistamaan keskustelua huumeiksi luokiteltujen aineiden käytöstä. Koko kansan tuntema huumesyyttäjä Ritva Santavuori kiirehti julkisesti tuomitsemaan tämän uuden termin ja samalla tuli vahvistaneeksi sen, kuinka tärkeää on hallita termien oikeaa käyttöä meidän ajattelun valvonnassa.
Englannin kielen termi drug voi tarkoittaa huumetta ja lääkettä, mutta suomen kielen huume tekee jyrkän eron näiden välillä eikä siitä välity huumeiksi luokiteltujen aineiden lääketausta. Huume-termi on kuitenkin alkanut rapautumaan kannabiksen vapautumisen myötä. Edelleen moni ajattelee, että huume – päihde dikotomiassa on jotakin hyvin fundamentaalista, mutta kannabista voidaan käsitellä julkisessa keskustelussa jo omana itsenään erillään muista huumeiksi luokitelluista aineista ja kasveista. Muiden aineiden linkittäminen kannabiskeskusteluun porttiteorialla alkaa olla historiaa ja se on enää konservatiivisesti ajattelevan ihmisen sekä viranomaisten harjoittaman kontrollipuheen tunnusmerkki.
Sosiologian tohtori ja päihdetutkija Aleksi Hupli avaa tätä käsiterumbaa keväällä julkaistussa kirjassaan ”Älyä lääkkeistä ja päihteistä? Tajusteiden hyötykäyttö” esittelemällä termit tajuste ja hyötykäyttö.
Tajuste eli tajuntaan vaikuttava aine ylittää jaottelun nautintoaineiksi, lääkkeiksi, päihteiksi ja huumeiksi, joka perustuu enemmän historiallispoliittiseen tilanteeseen kuin farmakologiaan. Termi ei ole aivan uusi, mutta se ei ole vielä levinnyt yleiseen käyttöön viihdekäytön lailla.
Oleellista onkin se, kuka määrittelee: käyttäjä itse tai joku poliitikko. Yksi vertailukohde voisi olla myös suuria intohimoja herättävä sukupuolen määrittely: pitäydymmekö tiukan patriarkaalisessa mies – nainen dikotomiassa vai sallimmeko ihmisten itse määritellä, mihin hän haluaa itsensä luokitella – vai haluaako lainkaan! Tarvitseeko esimerkiksi passissa olla merkintöjä henkilön sukupuolesta, koska sen perusteella tehdään maailmassa eniten ihmisoikeusrikoksia?
Kenen kuuluu määritellä se, mitä tajuntaasi laitat? On tavallaan sama, että valvooko huumeita ja päihteitä poliisi tai verottaja, jos kieltolain kieltämää sosiaalista valvontaa ei pystytä palauttamaan esimerkiksi kannabisklubien ja coffee shopien muodossa. Alkuperäiskansojen parantajat toteuttivat työnsä ohessa sosiaalista valvontaa, keiden sallittiin käyttää parantavia kasveja ja rohdoksia.
Hupli käyttää myös termiä politogeeniset päihdevaikutukset, jotka juontavat juurensa harjoitetusta päihdepolitiikasta, eivätkä aineen farmakologiasta. Nämä voivat olla ihmisen elämän kannalta vakavampia kuin farmakologiset haitat. Esimerkkinä kannabiksen satunnaisen käytön seurauksena tulevat leimaaminen, hoidon ja palvelujen evääminen ja ajokortin menetys.
Tämä ei suinkaan tarkoita tajusteiden käytön aiheuttamien haittojen vähättelyä, mistä on ollut tapana syyttää mm. kannabisaktivisteja näiden argumentoidessa julkisuudessa esitettyjä sensaatiomaisia väitteitä vastaan. Hyödyistä keskusteleminen on enemmän ihmis- kuin huumemyönteisyyttä, käytön moninaisten syiden tarkastelua ja pohtimista vailla paheksuvaa moralisointia, kuten Hupli määrittelee kirjassaan.
Hupli esittää dikotomioiden ylittämiseksi lääkkeiden ja huumeiden eli tajusteiden käytön tarkastelua teknologioina, joista hän on keskittynyt omassa tutkimuksessaan älyä ja suoritusta tehostaviin käyttöteknologioihin. Farmakologisilla käyttöteknologioilla on erilaisia vaikutuksia riippuen farmakologiasta mutta myös käyttömotivaatioista ja -teknologioista.
Näin tarkasteluna aineen elämänkaarta voidaan tarkastella perinteisen myyjä – käyttäjä luupin lisäksi aineen keksijästä ja käyttöteknologian kehittäjästä alkaen aina jätevesitutkimukseen, mitä tämä kertoo meidän yhteiskunnasta ja ajan hengestä.
Huplin mukaan on eettisesti väärin, että ihmisellä pitäisi olla jokin sairaus voidakseen käyttää jotakin tajustetta. Nykyinen politiikka ei ota huomioon sitä, että niiden käytöllä voi olla hyvinvointia edistäviä vaikutuksia myös terveillä ihmisillä.
Hyvä vertailukohde onkin ADHD-lääkkeiden ja kannabiksen lääkekäyttö. Suomessa joka kymmenes esiteinipoika eli 10 – 12 vuotias poika on saanut lääkereseptin ADHD:n hoitoon, mutta esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tämä osuus on jo liki 20 %. Jos samanikäinen poika lääkitsee itseään kannabiksella, on seurauksena kirkuvat lööpit, viranomaisten huumeseminaarit vanhempien kanssa ja arvaamattomia politogeenisiä haittavaikutuksia myöhemmällä iällä.
Metyylifenidaatti (mm. tuotemerkki Ritalin) on luokiteltu huumeeksi, eikä sen käytöstä lääkkeenä ole sen kummempaa tutkimusnäyttöä kuin kannabiksen osalta. Asia on jopa päinvastoin: lääkeyhtiö Novartisin mukaan Ritalinin haittavaikutuksia ovat mm. äkillinen kuolema, sydänkohtaus, aivoinfarkti ja lisääntynyt itsetuhoisuus! Silti kannabiksen saaminen lääkkeeksi on tehty ylivoimaiseksi jopa sairausdiagnoosin saaneille aikuisille. Kannabiksen lääkekäytön vastaisuuden guruksi noussut professori Eija Kalso pitää kannabiksen lääkevaikutuksia placebo-vaikutuksina, mutta eivätkö silloin myös haitat ole placeboa, huumevalistuksen luomaa suggestiota? Ja tämä on vain yksi esimerkki huume – lääke – päihde keskustelun umpikujista ja harhapoluista, joihin ihmiskunnan terveyden ja hyvinvoinnin turvaaminen on hukkunut.
Kirja on sopivan kokoinen kesälukemiseksi ja teksti on helposti lähestyttävää mutta onnistuu kattamaan hyvin aihepiirinsä samalla tavalla kuin yhdessä psykiatrian erikoislääkäri Marja Vihervaaran kanssa vuonna 2021 julkaisema kirja Lääkekannabis. Aleksi Hupli on kirjoittanut pienen suuren kirjan tajusteista, niiden käytöstä ja kaikesta, mitä siihen liittyy.
Kontrollipuheen rekonstruktio
Molemmat tässä käsittelyt kirjat päätyvät esittämään huumerauhaa. Hupli arvioi, että olemme hitaasti siirtymässä huumesodasta huumerauhaan. Ohler uskoo käännekohdan olevan jo käsillä: Saksassa Rauschgiftbekämpfung vaihtui tänä vuonna kannabiksen laillistamiseen.
Rankaisuun keskittyvää huumepolitiikkaa on länsimaissa harjoitettu vuosikymmeniä niin, että muutos tulee viemään aikaa. Kritiikki huumesotaa vastaan on kuitenkin yhtä vanhaa kuin huumesota.
Indianan yliopiston sosiologian professori Alfred R. Lindesmith arvosteli jo vuonna 1938 ilmestyneessä tutkimuksessaan liittovaltion huumepolitiikan perustana olevia käsityksiä riippuvuuden luonteesta. Näitä tuloksia hän esitteli vuonna 1947 ilmestyneessä kirjassa ”Opiate addictions”. Kaikki käyttäjät eivät kehitä riippuvuutta edes kaikista vahvimmiksi luokiteltuihin opiaatteihin, eikä riippuvuus ole pelkästään fysiologinen reaktio. Tämä oli vastoin USA:n liittovaltion kehkeytyvää huumedemonisointia ja sai Anslingerin tarttumaan koviin toimenpiteisiin hänen tukahduttamisekseen mm. kuuntelemalla salaa hänen työpuhelinta.
Aleksi Hupli esittelee kirjassaan kannabistutkimuksen grand old manin, Lester Grinspoonin, jonka vuonna 1971 julkaistussa kirjassa ”Marihuana Reconsidered” kumotaan useita kannabikseen ja sen käyttöön liitettyjä pelkoja ja ennakkoluuloja. Kirjasta ilmestyi myöhemmin päivitettyjä painoksia, joista viimeinen vuonna 1994. Tätä ennen vuonna 1993 hän julkaisi tutkimuksen kannabiksen lääkepotentiaalista otsikolla ”Marijuana: The Forbidden Medicine”. Lester Grinspoon palkittiin tutkimustyöstään Alfred R. Lindesmith palkinnolla vuonna 1990.
Kannabiksen käytön dekriminalisointi ja kaupan ottaminen yhteiskunnan valvontaan on tällä hetkellä selkein irtiotto huumesodan ajatusmalleista. Vaikka laillisen valvonnan piirissä elää tällä hetkellä jo satoja miljoonia ihmisiä, on laillinen kannabiksen myynti vain noin 20 % kannabismarkkinoista. Toisaalta tämä on arviota ja arvauksia, koska laittomien kannabismarkkinoiden kokoa ja laajuuttahan ei tiedetä.
Tähän tarvitaan tieteellistä tutkimusta ja avointa yhteiskunnallista keskustelua. Tulevaisuus on huumesodan perinnön dekoodaamista ja rekonstruktiota. Rankaisemisen kyseenalaistaminen aloittaa kyseenalaistamisen ketjureaktion eli mitä rankaiseminen kertoo yhteiskunnastamme? Onko se pelkkä sukupolvien yli kulkevan sotatrauman aiheuttama ehdollistuma? Kielto on niin vahva interventio yksilön elämään, että se vaatii selkeät ja perusteltavissa olevat normit. Tajustepolitiikka tarvitsee oman Nürnbergin säännöstönsä.
Lähde:
Norman Ohler: Tripped. Nazi Germany, The CIA and the Dawn of the Psychedelic Age. London 2024.
Aleksi Hupli: Älyä lääkkeistä ja päihteistä? Tajusteiden hyötykäyttö. Riika 2024.
Aleksi Siltala haastattelee Aleksi Huplia ja Mikko Salasuota