Kolumbia ja Meksiko – kansainvälisen huumesodan viimeiset taistelut?

Kolumbian sijainti tekee siitä Etelä-Amerikan strategisesti tärkeimmän maan, minkä takia USA haluaa pitää sen tiukasti vallassaan. Maata vaivaa yli 50 vuotta jatkunut sisällissota ja 1970-luvulla alkanut suuren mittakaavan laiton kokaiinikauppa.

Kolumbiassa käytiin toisen maailmansodan jälkeen kymmenen vuotta katkeraa sisällisotaa vuoteen 1958 saakka, jolloin taistelevat osapuolet jakoivat vallan. Sisällissodassa kuoli 200 000 ihmistä, mutta rauha jäi väliaikaiseksi, koska rauhansopimuksen ulkopuolelle jätettiin joitakin poliittisia ryhmiä, joista merkittävin oli vasemmistolainen Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia, FARC. Se vetäytyi viidakoihin ja aloitti yhä jatkuvan sissisodan Kolumbian hallitusta vastaan.

USA:n hallinto oli kylmän sodan aikana vuoroin jahdannut Kolumbian kokaiinikartelleja ja vuoroin liittoutunut niiden kanssa vasemmistolaisten jahtaamiseksi. Vuosina 1998 – 1999 presidentti Bill Clintonin aikana USA laati Kolumbian silloisen presidentin Andres Pastrana Arangon kanssa Plan Colombia -suunnitelman sekä vasemmistosissien että kokaiinikaupan nujertamiseksi.

Alvaro Uriben astuessa presidentin virkaan vuonna 2002 Kolumbiassa siepattiin eniten ihmisiä maailmassa, tuotettiin puolet maailman kokaiinista ja se oli taloudellisesti heikoissa kantimissa. Mikään ei ollut auttanut aseellisen kapinoinnin lopettamisessa. Uribe sai vakuutettua, että heittämällä peliin maan koko sotilaallinen voima tilanne voitettaisiin.

Vuonna 2001 valtaan noussut George Bush teki suunnitelmasta sotilasoperaation, jonka puitteissa Kolumbiassa värvättiin tähän tehtävään yli 100 000 uutta sotilasta ja poliisia. Uribe lopetti edeltäjänsä aloittaman hauraan rauhanprosessin sissiliikkeiden kanssa. Lopulta hän sai myös vakuutettua suurmaanomistajien ja rikkaan eliitin palkkaaman puolisotilaallisen AUC:n (United Autodefense Forces of Colombia) hajaantumaan; AUC:sta oli tullut yhtä paljon huumekauppaan ja väkivaltaan sekaantunut joukko kuin FARC:sta.

Ajatus siitä, että sotilaallinen mahti ja poliittinen tahto riittävät huumekaupan lopettamiseen, on vakuuttava. Uriben ajatukset ja taktiikat levisivät huumekaupan piinaamassa maanosassa sitä vastaan kamppaileviin instituutioihin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos nämä perusajatukset perustuvat vääriin oletuksiin tai jos ne ymmärretään väärin, silloin nämä muutkin huumesodat on tuomittu epäonnistumaan.

Plan Colombian arvostelijoiden mukaan koko hanke oli suunniteltu Kolumbian öljyvarojen turvaamiseksi ja maanjakoa vaativien maanviljelijöiden kukistamiseksi. Vuonna 2004 Kolumbia oli 15. suurin öljynviejä Yhdysvaltoihin ja sen tuotantoa pystyttäisiin nostamaan huomattavasti öljyntuotannon turvaamisella.

Jatkuva huumesota on aiheuttanut Kolumbiassa maailman laajimman maan sisäisen pakolaisaallon: arvioiden mukaan 4 – 5 miljoonaa ihmistä on joutunut jättämään asuinpaikkansa ja peltonsa konfliktin takia. Muutaman vuoden rauhan jälkeen vuoden 2008 pakolaisten määrän arvioitiin olevan liki 400 000. Vuonna 2008 paljastui myös, että Kolumbian turvallisuusjoukot olivat yhteistyössä huumejengien kanssa tappaneet kymmeniä viattomia pääasiassa nuoria miehiä, joiden väitettiin olevan sissejä. Syynä on armeijan tapporahajärjestelmä: tapetusta sissistä saa rahaa ja lomapäiviä.

Kymmenien tuhansien kuolonuhrien ohella varsinkin Kolumbian ammattiyhdistys- ja kansalaisaktivistit ovat olleet kaikkien osapuolien tähtäimessä. Kuluneen 30 vuoden aikana 3000 ammattiyhdistysaktiivia ja kuluneen 15 vuoden aikana 300 rikostutkimuksiin osallistunutta on murhattu suurimman osan tapauksista jäädessä tutkimatta. Vuonna 2010 ihmisoikeusasianajaja Alexander Quintero ammuttiin kuoliaaksi hänen saatuaan useita tappouhkauksia puolustaessaan murhattujen omaisten ja karkotettujen oikeuksia.

USA:n arvioidaan käyttäneen Plan Colombian toteuttamiseen 8 miljardia dollaria. Plan Colombian aloittaneen ja johtaneen presidentti Alvaro Uriben kauden päättyessä vuonna 2010 USA:n ulkoministeri Hillary Clinton sanoi: ”Tiedän, että Plan Colombia on herättänyt ristiriitoja. Olin juuri Kolumbiassa, ja siellä on ongelmia ja siellä on tehty virheitä, mutta se toimii. Meidän pitää miettiä sitä, miten sitä sovelletaan Keski-Amerikassa, Meksikossa ja Karibian alueella.”

Menestyksen mittarit

Kolumbian kuuluisin jäljelle jäänyt vasemmistolainen sissiliike FARC pääsi pitkästä aikaa kansainväliseen uutisvirtaan räjäytettyään heti vuoden 2012 alussa Etelä-Kolumbiassa tutka-aseman, joka tuki siviili-ilmailua ja huumeiden salakuljetuksen valvontaa. Sata sissiä hyökkäsi asemaa vastaan tulittaen sitä itse tehdyillä ohjuksilla surmaten yhden vartijan ja romuttaen tutkalaitteet.

FARC-sissiliikkeen ajaminen viidakkoon on ollut Plan Colombian menestyksen mittari. Mutta sitä vastaan taistelleiden paramilitaarien, AUC:n, hajottamisen vuosina 2003 – 2007 luoma tyhjiö on ajamassa Kolumbian takaisin epävakauden aikaan. AUC sekaantui huumekauppaan enemmän kuin FARC ja AUC:n hajottamiseksi sen johtajia luovutettiin USA:han tuomittaviksi pitkiin vankeusrangaistuksiin. Mutta suuri osa sen 35 000 sotilaasta on palannut entisiin hommiin tosin uusissa kuvioissa. Kun aikaisemmin Kolumbiaa repi FARC:n ja AUC:n sotiminen, on tämän pohjalta syntynyt lukuisia pieniä ja väkivaltaisia ryhmittymiä, jotka käyttäytyvät aivan eri tavalla.

AUC oli aikanaan yksi koossa pitävä poliittinen kokonaisuus, jonka tilalle on tullut lukematon määrä rikollisryhmiä, jotka taistelevat samasta päämäärästä: huumekaupan hallinnasta. AUC:n tavoin ne soluttautuvat paikallishallintoon ja ottavat alueita hallintaansa. Mutta näillä ryhmillä ei ole mitään ideologiaa eikä poliittista tavoitetta, mikä rajoittaisi tai suuntaisi niiden väkivaltaa. Ne ovat levittäytyneet jo 29:ään Kolumbian 32:sta provinssista ja ne liittoutuvat tarvittaessa myös FARC:n kanssa.

Kehitys näkyy välittömästi Medellinin kaupunkia ympäröivillä slummialueilla, barrioilla. Muutaman vuoden rauhan jälkeen väkivalta palasi niihin Kolumbian luovutettua entisen paramilitaarin ”Don Bernan” USA:han vuonna 2008. Uriben lyötyä FARC:n viidakkoon pystyi Don Berna ottamaan kaupungin valtaansa ja rauhoittamaan sen. Nyt pienemmät ja hajanaiset jengit yrittävät täyttää tuota valtatyhjiötä.

Tilannetta pahentaa se, että monet näistä alemman tason rikollisista jatkavat paramilitaarien paikallishallintoon soluttamisen perinnettä. Vuosien ajan paramilitaarien poliittisen tavoitteet olivat samat kuin hallituksen: molemmat halusivat kukistaa kapinalliset. Siksi turvallisuus FARC:lta merkitsi silmien sulkemista AUC:n tekemisiltä. Vuoteen 2006 mennessä AUC:n lonkerot olivat kaikkialla hallintokoneistossa. Kaikki korkean tason poliitikot olivat tehneet sopimuksia AUC:n kanssa äänien takaamiseksi vaaleissa vastapalveluksia vastaan.

”Koska vuorovaikutus oli tällä tasolla, ei AUC:n hajottaminen tietenkään voinut tapahtua täydellisesti. Kaikkia suhteita ei pystytä tuhoamaan”, sanoo Eduardo Salcedo-Albarán, joka toimi korruption vastaisen komitean asiantuntijana ja on juuri julkaisemassa kirjaa Drug Trafficking, Corruption, and States.

Virallisesti Kolumbian hallitus ei esitä asiaa siten, että paramilitaarien rippeet olisivat maan nykyinen riesa. Hallitus kutsuu uusia liikkeitä lyhenteellä BACRIM, bandas criminales emergentes eli nousevat rikollisryhmät, mikä erottaa nämä menneestä. Hallituksen arvion mukaan vain 10% BACRIM:in jäsenistä on vanhoja paramilitaareja.

Wikileaksin julkaiseman USA:n diplomaattisähkeen mukaan Uribe kuitenkin havaitsi tämän kehityksen. Sähkeen mukaan Uribe oli arvioinut vuonna 2004 paramilitaareista eronneiden ryhmien alkavan huumekauppiaiksi. Viime vuonna Uribe arvioi poliisiraporttien perusteella, että 11% BACRIM-jäsenistä, mutta 50% niiden johtajista on entisiä paramilitaareja.

Kyseessä ei ole pikkutekijät, vaan vuonna 2010 Kolumbian ja USA:n viranomaiset saivat yhteistyössä kiikkiin El Dorado -nimisen huumejengin, jonka arvioitiin aktiivivuosinaan toimittaneen puolet USA:n kuluttamasta kokaiinista sekä huomattavia määriä ympäri maailmaan. Arvion mukaan tämä yksi jengi salakuljetti yli 900 tonnia kokaiinia ansaiten 20 – 30 miljardia dollaria. Jengillä oli niin paljon rahaa, ettei se kyennyt enää pesemään eikä sijoittamaan kaikkea, vaan viranomaiset löysivät tutkinnan yhteydessä kymmeniä miljoonia dollareita kätkettynä erilaisiin paikkoihin.

Jengit ostavat kokapastan viljelijältä 250 dollarilla kilo ja sen jalostaminen kokaiiniksi maksaa kaikkine kuluineen 2000 dollaria kilo. Euroopassa kokaiinikilon tukkuhinta on 15 000 euroa ja siitä eteenpäin sen hinta nousee kymmeniin tuhansiin dollareihin tai euroihin kilolta riippuen jakelualueesta.

Globaalisti toimiville huumekartelleille kokaiinitonnien siirtely ei ole enää samanlainen logistinen ongelma kuin 1970-luvulla. Konttiliikenne aiheutti aikoinaan globaalin talouden mullistuksen, mutta se avasi myös salakuljettajille kokonaan uuden väylän, jonka valvonta on liki mahdoton tehtävä konttiliikenteen määrän takia. Kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen SIPRI:n tuoreen raportin mukaan maailman rahtikonttiliikenteessä kulkee tästä syystä huumeiden ohella nykyään myös aseita maanosista toiseen. Suurimmat rahtiyhtiöt ovat maailman rikkaimmissa maissa olevia yrityksiä, jotka nettoavat sekä huume- että asekaupasta joutumatta itse niistä vastuuseen.

Uribe uskoo, että myös näitä uusia jengejä vastaan voidaan soveltaa samaa sotataktiikkaa. Medellinin ja Buenaventuran slummialueiden asukkaiden mukaan 2000-luvun puolivälin rauhanaika oli julma harha. ”Huumeiden salakuljetusreittien hallinnasta taistellaan koko ajan. Kun hallinnasta taistellaan, väkivalta lisääntyy. Kun joku on saavuttanut valta-aseman, väkivalta laskee”, selittää Victor Hugo Vidal, joka on Buenaventuran mustien asuttamien asuinalueiden kansalaisaktivisti.

Toimiiko Plan Colombian malli Meksikossa?

Kolumbiassa koettiin vuonna 2002 hyvin erilaisia ongelmia kuin Meksikossa nykyään. Uriben ”demokraattisen turvallisuuden” strategia oli kohdistettu Kolumbian omiin ongelmiin. Huumeiden salakuljetus liittyi aseelliseen kapinointiin, joka oli korruptoitunut vuosien mittaan, mutta silti sillä oli ideologia ja selkeät poliittiset tavoitteet. FARC ja paramilitaarit pitivät kiinni omien reviireidensä hallinnasta sen itsensä vuoksi. Meksikon kartellit eivät tavoittele symbolisia asioita ja pystyvät toimimaan valtion instituutioiden ohessa ja jopa niiden sisällä.

Kahden valtion perusluonne on myös hyvin erilainen. ”Kolumbia ei ole koskaan hallinnut aluettaan täysin, joten valtiovallan vakiinnuttaminen ensimmäisen kerran näillä alueilla oli todellinen haaste. Meksikossa tämä ei ole ongelma. Hallitus on läsnä pienimmissäkin hallintopiireissä, joissa ongelmana on oikeastaan se, että kenelle ne ovat tilivelvollisia? Tämä on aivan erilainen haaste: Meksikon ongelma on korruptio”, analysoi tilanteiden eroa Council on Foreign Relations -instituution edustaja Shannon O’Neill.

Meksikon instituutiot ovat tyhjiä kuoria tavalla, mitä Kolumbiassa ei ole koettu. Kolumbian poliisi on valtiollinen laitos eikä se ole koskaan ollut kovin korruptoitunut. Meksikon 400 000 miehen poliisivoimat ovat jakautuneet valtion, osavaltioiden ja paikallisiin poliisivoimiin. Mitä lähempänä poliisijoukot ovat olleet kansaa, sitä helpommin huumekartellit ovat soluttautuneet niihin.

Viime aikoina on esille noussut lisää todistusaineistoa niistä mekanismeista, miksi sotilastaktiikat eivät lopeta vaan jopa kärjistävät Meksikon konfliktia. Yksi Felipe Calderonin hallinnon käyttämistä taktiikoista on ollut kartellien johdon eliminoiminen, mitä Uribe käytti FARC:in ja AUC:n johtajia kohtaan. Meksikon kartellit ovat reagoineet samalla tavalla kuin Kolumbian AUC: häviämisen sijaan ne ovat hajaantuneet. Vuonna 2006 Meksikossa oli kuusi isoa kartellia. Vuonna 2010 niitä oli jo yli kymmenen. Paikallisten salakuljetusorganisaatioiden määrä räjähti samana ajanjaksona yhdestätoista 114:aan. Eikä ole yllättävää, että kaikki rikosindikaattorit kidnappaamisesta murhiin ovat nousseet räjähdysmäisesti samana ajanjaksona.

Toisin sanoen erilaisista lähtökohdista vuonna 2002 Kolumbiassa ja 2006 Meksikossa on päädytty samaan lopputulokseen. Molemmissa maissa tämä lopputulos on melkein mahdoton hoitaa enää sotilaallisilla ratkaisuilla. Juuri nyt, kun väkivallan kierre leviää ympäröiviin maihin, aikovat USA ja Meksiko vain lisätä nykyisiä taktiikoita. USA:n osuuden vähetessä Kolumbiassa, aikoo se lisätä huumesotaa Meksikossa Merida Initiative -aloitteensa kautta. USA kouluttaa Meksikon sotilasvoimia, antaa niille helikoptereita ja avustaa salakuuntelussa. Vuonna 2011 CIA aloitti yhteistyön Meksikon viranomaisten kanssa kartellien vastaisten toimien organisoimisessa ja suunnittelussa.

Tässä kaikessa on yksi opetus USA:lle ja näille huumesodan näyttämöille: väkivalta ei lopu ennenkuin huumekauppa loppuu. Kaikki muu on vain aiheutettujen vahinkojen korjaamista. Bogotan ja Meksiko Cityn kaduilla nämä vahingot ovat todellisia. Eikä Uribella ole niihin tepsivää keinoa.

Good old bad days

Kartelli merkitsee määritelmänsä mukaan sopimusta kilpailevien yritysten kesken. Tämä oli perinteinen tapa Meksikossa: maksa poliiseille ja poliitikoille. Älä tapa ketään, jollei se ole välttämätöntä, äläkä pidä siitä isoa ääntä.

Vuosikymmeniä meksikolaiset kuljettivat kokaiinia kolumbialaisten palkollisina tai kolumbialaiset lähettivät sen suoraan Yhdysvaltoihin. Tämä muuttui 1990-luvulla, jolloin USA tiukensi otettaan Kolumbian tärkeimmillä salakuljetusreiteillä ja yhteistyössä sen hallituksen kanssa taisteli kartelleja ja niiden pomoja vastaan. Alistetut kolumbialaiset kartellit joutuivat luottamaan yhä enemmän meksikolaisiin, jotka salakuljettivat laajoilla pohjoisilla rajaseuduilla ja Tyynellä valtamerellä.

Meksikon kartelleista tuli korvaamattomia salakuljetuksessa ja ne alkoivat toimimaan kuten mikä hyvänsä voitonhimoinen yritys. Ne ostivat kaikki mahdolliset kilpailijansa ja korottivat poliiseille ja poliitikoille maksettavia lahjuksia. Ne mainostivat elannostaan kamppaileville työväenluokalle ja ryysyköyhälistölle itseään ratkaisuna hallituksen laiminlyönteihin: kartellit olivat yksityisen sektorin vaihtoehto. Muutamassa vuodessa niistä tuli johtava tekijä maailmanlaajuisessa huumekaupassa.

Toinen kartelleja hyödyttänyt tekijä oli Meksikoa 72 vuotta hallinneen Institutional Revolutionary Partyn eli PRI-puolueen korruptoituneisuus. Oli vain vähän murhia eikä kartellien rahavirtaa uhannut mikään. PRI hävisi vuoden 2000 vaalit ja Meksikon presidentiksi nousi National Action Party -puolueen Vicente Fox. Fox ei juuri puuttunut kartelleihin vaalikampanjansa aikana, mutta tavattuaan USA:n edustajia kautensa alussa hän ilmoitti haluavansa eroon kartelleista.

Tästä alkoi huumekunkkujen ja keskeisten toimijoiden pidätykset, mikä johti kaaokseen johtosuhteiden mennessä sekaisin. Kartellien jäsenet toisiaan ja kartellit toisia kartelleja vastaan. Vanhat hyvät ajat olivat menneet.

Sota alkaa

Asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, milloin sota julistettiin: vuoden 2004 lopulla rajakaupungissa nimeltään Nuevo Laredo. Sinaloa kartelli halusi tämän hyvin tärkeän salakuljetusreitin. Joka vuosi yli 5 miljoonaa autoa, 1,5 miljoonaa rekkaa ja 3,8 miljoonaa jalankulkijaa ylittää rajan Meksikosta Yhdysvaltoihin täällä kuljettaen ohessa tonneittain huumeita. Vuonna 2004 Nuevo Laredoa hallitsi Gulf-kartelli, joka oli yhtä vanha ja vanhanaikainen kuin Sinaloa.

Puolustaakseen asemiaan Gulf palkkasi entisiä Meksikon armeijan erikoisjoukkojen sotilaita, jotka kutsuvat itseään nimellä Zetas poliisikoodin Z1 mukaan, mikä tarkoittaa korkeaa upseeria. Sinaloa palkkasi omaksi joukokseen jengin Los Negros, jonka johtajaa, sinisilmäistä amerikkalaista Laredosta, hänen miehensä kutsuivat nimellä La Barbie.

Zetat taistelivat Los Negrosia vastaan eliittisotilaiden taktiikalla ja täydellä taistelukalustolla. Taistelu jatkui yli vuoden, muut jengit liittyivät siihen ja viattomia siviilejä alkoi kaatua. Voitettuaan Nuevo Laredossa muodostivat Zetat oman kartellin. Levittäytyessään muualle Meksikoon Zetat saivat maineen brutaaleina tappajina vieden huumesodan väkivallan sellaisille alueille ja kaupunkeihin, joissa sellaista ei oltu koettu vuosikymmeniin.

Zetojen valloittaessa uusia reviirejä Los Negrosin johtaja tuli myös vihaiseksi. La Barbie, oikealta nimeltään Edgar Valdez, on teksasilainen korkeakoulun jalkapallotähti, joka pääsi mukaan Meksikon alamaailmaan marihuanakauppiaana.

Vuonna 2005 tiedotusvälineet saivat levitettäväkseen videon, jossa Valdezin näköinen mies kuulustelee neljää Zetoiksi arveltuja kidutettua miestä. Videon lopuksi mies ampuu jokaisen päähän suunnatulla laukauksella. Video levisi kansainvälisesti ja suuri yleisö alkoi ihmettelemään, että mitä oikein on tapahtumassa?

Meksikon huumesodasta kirjan El Narco: Inside Mexico’s Criminal Insurgency julkaissut toimittaja Ioan Grillo haluaa jatkuvasti muistuttaa yhdestä sotien perussyystä: sodat syttyvät siitä, kun ihmiset eivät enää kykene ruokkimaan perheitään. Kokonaiset ihmisryhmät kokevat olevansa merkityksettömiä, osattomia, vihaisia ja rahattomia. Tarvitaan vain muutama ihminen, joiden moraali on niin ontto, ettei syyllisyyden tunne vaivaa heitä, vakuuttamaan muut siitä, että tappaminen ja kuoleminen näyttävällä tavalla on oikein. Tämä sama ilmiö toistuu kamikaze-lentäjissä, jihadisteissa, USA:n katujengeissä ja huumekartelleissa.

Kaikki ovat olleet joskus lapsia. Grillo kuvaa sitä, miten murhapaikoille kerääntyy nuorisoa vailla minkäänlaista merkkiä surusta tai järkytyksestä. Niistä on tullut niin jokapäiväisiä. He poimivat maasta hylsyjä ja vertailevat sitä, ovatko ne AK47:sta vai M4:stä. Meksikossa on vain muutamia lasten ja nuorten psykologeja ja korkeatasoista opetusta saavat vain eliitin lapset. Kartellit maksavat nuorille 50 pesoa vahdissa olemisesta tai 1000 pesoa jonkun tappamisesta (85 dollaria). Valtio sijoittaa puolestaan valtavasti rahaa helikoptereihin ja armeijaan.

Lapset sodan jaloissa

Children’s Rights Nedwork (REDIM) arvioi yli 30 000 lapsen joutuneen mukaan Meksikon järjestäytyneeseen huumerikollisuuteen. Heille maksetaan palkkioita pienistä palveluista, kuten vahdinpidosta, mutta joitakin koulutetaan myös murhaajiksi. Viime vuonna otsikoihin nousi 14-vuotiaan Edgar Jimenesin pidätys ja vangitseminen murhista ja huumerikoksista. Hänet oli kaapattu vain 11-vuotiaana mukaan jengiin.

Lasten rikollisuuteen sekaantumisen taustalla on useita tekijöitä, kuten taloudellinen tilanne ja sosiaalinen eriarvoisuus. Mutta heitä värvätään mukaan toimintaan väkivallalla heitä ja heidän perheitään kohtaan. Ihmisten tappaminen huumesodassa aiheuttaa tuhansien lasten jäämisen orvoiksi. Siksi REDIM vaatii hallitusta tunnustamaan nämä lapset hyväksikäytön uhreiksi.

Väkivallan korkea aste ja siitä seuraava perheiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan rakenteiden luhistuminen aiheuttaa lapsille pitkäaikaisia psykologisia vaurioita. Jos hallitus ei ota vastuuta lasten oikeuksien ylläpitämisestä, joutuvat yhteisöt ja yhteiskunta kantamaan tämän pitkäaikaiset seuraukset.

Siksi huumeongelmasta pitää puhua kansanterveyden ja yhteiskunnan kehityksen näkökulmasta, eikä pelkästään turvallisuuden näkökulmasta. Lapset pitää asettaa tehokkaan huumepolitiikan tärkeysjärjestyksessä kärkeen, eikä sallia heidän vajoamista väkivaltaan.

2012: Neuvottelut, laillistaminen vai sodan jatkaminen?

”La Barbie” pidätettiin vuonna 2010 ja hänen pidätyksestään tuli suuri mediatempaus ja presidentti Calderon vannoi jatkavansa taistelua aivan kuten kaikkien muidenkin pidätysten yhteydessä. Mutta presidentti on istuva lokki tässä sodassa, koska laki estää hänen jatkavan tätä vuotta pidempään.

Monet ennustavat PRI:n, Meksikon valtion perustaneen puolueen, palaavan valtaan heinäkuun vaaleissa. Vaalivoittajan on kyettävä vastaamaan keskeiseen kysymykseen: aloittaako neuvottelut kartellien kanssa vai jatkaako Calderonin aloittamaa hyökkäystä kaikilla rintamilla?

Asiantuntijat muistuttavat, että Kolumbiassa neuvotteluilla oli ratkaiseva osa kirkon edustajien ja entisten sissien johtaessa neuvottelujen kulkua. Asiantuntijat muistuttavat myös, ettei Meksiko ole Kolumbia eikä nyt ole 1980-luvun loppu. Meksikon huumesodan osapuolilla on aivan erilaisia huolenaiheita kuin Kolumbian kriisissä.

Ratkaisu ei myöskään voi olla yksipuolisesti rajan takaa saneltu. Teksasin kuvernööri Rick Perry heitti ajatuksen, että huumeväkivalta on jo niin vakava uhka, että USA:n pitää lähettää joukkojaan rajan yli. Meksikon huumekauppa ruokkii rikollisjärjestöjä kaikkialla maailmassa sekä ihmis- ja asekauppaa. Hän sai vastaansa kritiikkiryöpyn yli puoluerajojen: kuinka USA:n horjuva talous kestää tämän, koska maa on jo sekaantunut kahteen sotaan?

Edellinen Meksikon presidentti Fox ja muut Latinalaisen Amerikan kokeneet johtajat ovat esittäneet kannabiksen laillistamista, koska siten heikennettäisiin kartellien taloudellista perustaa. Vuonna 2011 Global Commission on Drug Policy, jossa Fox on mukana, kehotti hallituksia kokeilemaan huumeiden ja varsinkin kannabiksen laillistamista.

Huumerauha markkinoiden hallinnan kautta

Etelä- ja Väli-Amerikan huumesota on poliittisesti kuuma aihe. Tästä kertoo se, että maailmankuulu valtiotieteilijä Francis Fukuyama kirjoittaa aiheesta Foreign Policy -lehdessä. Fukuyama oli yksi uuskonservatiivien nousun ideologeja ja George Bushin miehiä, joka loikkasi Barack Obaman kelkkaan. Häntä voidaan pitää huumesodan opportunistina, mutta kirjoitus osoittaa, että aihe on hot-topic!

Aihe on kuuma, koska miljardien dollareiden huumekauppa, miljardien satsaukset sotilasteknologiaan huumesodan militarisoimisessa, kymmenien tuhansien viattomien ihmisten murhat ja miljoonien joutuminen maanpakoon olisi iso asia missä tahansa maanosassa. Suomalaisten tiedotusvälineiden neuvostomainen huumepolitiikan sensuuri peittää suomalaiselta yleisöltä aikakautemme merkittävimmän sodan seuraukset: pelkästään kuolonuhrien lukumäärällä mitattuna Latinalaisen Amerikan huumesota ylittää Irakin ja Afganistanin sodat. Jyri Jaakkolan murha Meksikossa vuonna 2010 osoittaa suomalaisille, ettemme elä eristyneessä korvessa, vaan myös huumesota vaatii rauhanaloitteita ja kansainvälistä yhteistyötä.

Medellinin kaupungin kehitys tarjoaa tärkeitä opetuksia Meksikon huumesodalle sekä muulle maailmalle. Amerikkalaiset ovat tulleet kyynisiksi edellisen sukupolven aikana kaupunkisuunnittelun ja muiden yhteiskunnallisten ohjelmien tulosten suhteen. Mutta suurimmalle osalle maailman maista, joissa väestö kamppailee jokapäiväisten ongelmien kanssa, yhteiskunnallisten palvelujen saaminen merkitsee enemmän kuin ideologia, ja tämän ovat huomanneet sellaiset tahot, kuten Venezuelan presidentti Hugo Chávez ja islamistiset ryhmät Hamas ja Hizbollah. Ajatellaanpa, ettei hallitus kykenisi tarjoamaan sellaista järkevää kaupunkisuunnittelua, jolla on vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään. Kannattaa matkustaa Medelliniin, missä on vaikeaa ymmärtää sitä, miksi amerikkalaiset ovat lakanneet yrittämästä.

Meksiko voisi saada paljon oppia Medellinissä toteutetusta ihmeestä. Meksikossa on 1990-luvun Kolumbian tavoin liian vähän poliiseja ja sen oikeusjärjestelmä on heikko. Nämä ovat ongelmia, jotka voidaan ratkaista ajan myötä riittävillä resursseilla. Kolumbian huumesota osoittaa, ettei huumesotaa voiteta pelkällä sotilasvoimalla. Hallituksen pitää lisätä legitimiteettiään tarjoamalla kansalaisilleen vaihtoehtoja rikollisuudelle ja väkivallalle sekä sitoutua julkispalveluiden rakentamiseen. Medellinin uusi metro ja saneeratut julkiset tilat ovat osoituksia tästä.

Kovempi opetus on kuitenkin se, ettei huumesodassa ole mitään vippaskonsteja ja kahta askelta eteenpäin seuraa usein yksi taaksepäin. Medellinin murhaluvut ovat nousseet kaksinkertaisiksi vuoden 2007 pohjalukeman jälkeen. Silti ne ovat vielä vain viidesosa 1990-luvun huippulukemista (380 murhaa 100 000 asukasta kohti) ja samalla tasolla kuin USA:n pääkaupungissa Washingtonissa! Kaupungissa vallitsee yksimielisyys siitä, että tämä nousu on seurausta Kolumbian päätöksestä luovuttaa huumekunkku Don Berna USA:han tuomittavaksi.

Tämä paljasti sen, mitä kriitikot olivat esittäneet aiemmin: Kolumbian hallitus ei ollut saanut demobilisoitua paramilitaareja täydellisesti. Sen sijaan hallitus oli antanut Medellinin huumemarkkinoiden monopolin Don Bernalle. Rauha oli saavutettu antamalla hallitseva markkina-asema yhdelle eli monopolisoinnin kautta eikä demobilisoinnin kautta. Don Bernan luovutus hajotti hänen organisaationsa ja sytytti kiivaan valtataistelun hänen alaistensa joukoissa, ja niin rauha hajosi.

Todennäköisyys Kolumbian palaamisesta 1990-luvun laittomuuden aikaan on pieni. Tämä on se pitkä ja vaivalloinen tie, jonka Meksiko on aloittanut presidentti Felipe Calderónin johdolla. Huumesotaa ei voiteta lähitulevaisuudessa, mutta oikean poliittisen tahdon kanssa se voi alkaa edetä oikeaan suuntaan.

Valkoinen lippu salkoon

Neljänkymmenen vuoden tappioiden ja epäonnistumisten jälkeen USA:n huumesotaa ollaan hautaamassa samanlaisin menoin kuin se aloitettiin: verenvuodatuksella, kaaoksella, korruptiolla ja skandaaleilla. USA:n agentteja kotiutetaan Etelä-Amerikasta, Washingtonissa pohditaan huumepolitiikan uudistamista ja uudelleen itseluottamuksensa voittanutta Latinalaisen Amerikan maanosaa ei saada enää nielemään lisää kieltolain virheitä. Miljardien dollareiden ja kymmenien tuhansien ihmisten väkivaltaisen kuoleman jälkeen Amerikan mantereen pisimmän sodan lopun alkuna voi olla Bolivian suunnitelma myöntää jokaiselle perheelle oikeus kasvattaa kokapensasta takapihallaan.

USA:ssa huumerikolliset – ja varsinkin pikkurikolliset eivätkä tärkeät ja varakkaat tukkukauppiaat – ovat nostaneet vankimäärän yli kahden miljoonan, mikä rasittaa ankarasti osavaltioiden ja liittovaltion budjetteja. Mississippissä vangin piti aikaisemmin suorittaa 85% rangaistuksestaan ennen vapautumista, mutta sitä on jouduttu lyhentämään alle 25%:iin. Kalifornia vapautti vastikään 40 000 vankia ylikuormitetuista vankiloistaan.

Tämän sodan hiipuminen on paljastumassa vaihvihkaa, koska maailman huomio on kiinnittynyt näkyvämpiin sotiin Afganistanissa ja Irakissa. Joulukuussa 2010 USA:n edustajainhuone perusti yksimielisesti komission, Western Hemisphere Drug Policy Commission, jonka tehtävänä on tutkia maailmalla toteutettavia huumepolitiikan muotoja ja esittää jotain parempaa. Demokraattisen puolueen edustaja Engel julisti lain käsittelyssä: ”Miljardeittain veronmaksajien rahaa on tuhlattu vuosien mittaan huumekaupan vastaiseen sotaan Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueella. Ponnisteluistamme huolimatta myönteiset tulokset ovat liian harvassa.”

Viime vuoden toukokuussa Obaman hallinnon uusi huumetsaari, entinen Seattlen poliisipäällikkö Gil Kerlikowske julisti, ettei käytä enää huumesota-sanaa. Vain pari viikkoa aiemmin Latinalaisen Amerikan entiset johtajat olivat jättäneet presidentti Obamalle viestin, että sota on epäonnistunut ja vaativat USA:n huumeiden käytön vähentämistä ja kannabiksen laillistamista.

Meksikon presidentti Calderon ei ole pelännyt arvostella Washingtonia siitä, että huumekaupan perustana olevaa korruptiota esiintyy myös USA:ssa. ”Esitän sitä, että tutkimme molemmat osapuolet. Minä puhdistan oman tonttini, mutta odotan toisen puolen puhdistavan myös tonttinsa”, hän lausui kärkevästi viime vuonna ennen Obaman valtiovierailua.

Calderon toi esille myös sen, että USA:n aselait ovat syynä siihen, että 90% huumejengeiltä takavarikoiduista aseista tulee USA:sta. Latinalaisen amerikan uuden sukupolven johtajat eivät enää sulata USA:n harrastamaa syyllistämistä sen omista heikkouksista: USA on maailman suurin marihuanan tuottajamaa ja sen huumeagentit sekaantuvat huumekauppaan aivan samalla tavalla kuin Reaganin kauden Iran-Contra salajuonessa.

Todisteena tästä ovat USA:n terrorismin vastaisessa sodassa käyttämät lentokoneet, ”kidutustaksit”, joista kaksi on todistetusti osallistunut kokaiinin salakuljetukseen Etelä-Amerikasta Meksikoon ja edelleen USA:han niiden pudottua maahan vuonna 2004 Nicaraguassa ja vuonna 2008 Meksikossa tonnien kokaiinilastien kanssa. Molemmat koneet on tunnistettu EU:n suorittamissa tutkimuksissa CIA:n käyttämiksi vankilentokoneiksi.

Ei ole siis ihme, että näissä olosuhteissa USA:n suunnitelmat ollaan sivuuttamassa. Bolivian presidentti Evo Morales aikoo sallia jokaisen perheen kasvattaa kokapensaita omaan käyttöönsä Cochabamban alueella. Hän aikoo myös aloittaa kokalehtien viennin naapurimaihin. Morales voitti toisen presidenttikautensa rehellisissä vaaleissa saatuaan maan talouden nousuun, eikä hänen tarvitse siksi pelätä USA:n kritiikkiä.

Evo Morales käännätti Michael Levinen kirjan The Big White Lie, joka julkaistiin Latinalaisessa Amerikassa nimellä La Guerra Falsa, väärennetty sota.

Venezuela ja Bolivia ovat lähettäneet USA:n huumevirkamiehet takaisin kotiin. Vuoden 2011 lopussa Ecuadorin presidentti Rafael Correa irtisanoi USA:n suuren lentotukikohdan, josta sen lentokoneet olivat suorittaneet tehtäviä vahvistuvia vasemmistoliikkeitä vastaan.

Huumesodan käydessä epäsuosituksi yrittää USA yksityistää sen

USA:n puolustusministeriö on siirtämässä Latinalaisessa Amerikassa käymäänsä huumesotaa yksityiselle palkkasoturiyhtiölle Academi, joka tunnettiin aiemmin nimellä Blackwater ja sen jälkeen nimellä Xe. Blackwater on tullut tunnetuksi siviilien silmittömästä tappamisesta Irakissa ja muualla Lähi-Idässä.

Koska USA:n perustuslaki kieltää armeijaa tekemästä ihan mitä tahansa sodan nimissä, sallii huumesodan siirtäminen yksityiselle urakoitsijalle sellaiset teot, mitä USA:n armeija ei saa eikä voi tehdä.

Blackwater on vain yksi useista puolustusministeriöltä aliurakoita saaneista yksityisyrityksistä, jotka saavat miljoonia dollareita veronmaksajien rahoja ”tarjoamalla neuvontaa, koulutusta sekä suorittamalla operaatioita huumeita tuottavissa maissa sekä ”narko-terrorismiin” kytketyissä maissa Latinalaisessa Amerikassa”.

Solmitut sopimukset ovat sovittu Pentagonin kanssa ilman asiaan kuuluvaa kilpailutusta eli puolustusministeriö ammentaa yhteiskunnan varoja yksityisille yrityksille yrittämättäkään löytää halvempia vaihtoehtoja.

Pentagon on jo vuodesta 2007 saakka solminut miljardien dollareiden sopimuksia yksityisyritysten kanssa huumesodan delegoimiseksi. Viimeisimpien sopimusten myötä jopa huumesodan valvontaa aiotaan siirtää pois hallituksen valvonnasta ”turvayhtiöiden” eli palkkasotilaiden käsiin, joita eivät sido sotilaita velvoittavat lait ja säädökset.

Tämä politiikka sallii hallituksen tuhlata miljardeja dollareita huumesotaan, vaikka suurelle yleisölle tästä annetaan kuva, että kyseessä on ainoastaan tavallisista Pentagonin sopimuksista. Pitkään jatkunutta huumesotaa arvostellaan yhä kiivaammin ja tämä uusi käytäntö luo mielikuvaa siitä, että Pentagon käyttäisi yhä vähemmän rahaa huumesodan operaatioihin.

”Tällä halutaan luoda vaikutelmaa, että huumeiden vastaista budjettia vähennetään kun sitä oikeasti ohjataan yksityisille toimijoille. Huumesodan suosio on laskemassa eikä sillä ole poliittista painoarvoa muulloin kuin vaalivuosina, joten puolustusministeriö haluaa siirtää sen tuhlaamisen pois tilikirjoistaan”, selittää Council on Hemispheric Affairs -laitoksen johtaja Larry Birns.

Miamin yliopiston kansainvälisen tutkimuksen johtaja Bruce Bagley selittää, kuinka tämä muutos näyttää leikkaavan huumesodan jatkamisen ”korkeita poliittisia kuluja” pois Pentagonilta, mutta tästä saattaa seurata hyvin vakava poliittinen takaisku kohteena olevien maiden kansalaisten tajutessa palkkasotureiden ilmestyneen suorittamaan sotilasoperaatioita heidän maahansa.

Kolumbian presidentti kannattaa huumekaupan dekriminalisointia

http://www.youtube.com/watch?v=Lf26OoE8K8U

Latinalaisen Amerikan johtajien ja älymystön tyytymättömyys USA:n johtamaan huumesotaan saa yhä näkyvämpiä muotoja. 28.1. Cartagenan kaupungissa Kolumbiassa järjestetyillä Hay-festivaaleilla meksikolainen kirjailija Carlos Fuentes ja Kolumbian presidentti Juan Manuel Santos sanoivat, että huumekaupan dekriminalisointi olisi parempi tapa taistella huumeita vastaan kuin nykyinen huumesota.

Hay-festivaali tuo yhteen poliittisia johtajia, kirjailijoita ja filosofeja edistämään kulttuurista ja yhteiskunnallista vastuullisuutta. Fuentes ja Santos puhuivat festivaalin avajaistapahtumassa, jonka teemana oli Ideas for a World in Transition.

”Huumeiden salakuljetuksen uhri on meksikolainen ja hänestä on tehty rikollinen, mutta niiden kysyntä tulee Pohjois Amerikasta eikä siitä ole tehty rikollista”, lausui Fuentes.

Kolumbian presidentti Santos kertoi yleisölle, että hänen mielestään nykyinen politiikka on väärää: ”Ennen kuin löydämme erilaisen ratkaisun, emme voi tehdä mitään muuta huumeiden vastaisessa taistelussa sen koko ketjulle, mutta me olemme ensimmäisinä huomanneet ja minä olen sen ymmärtänyt, että tämä nykyinen politiikka on väärin.”

Maailman kirjailijat vapaan tiedon välittämisen puolesta

Meksikon huumesodan uhrimäärän arvioidaan nousseen jo 50 000:een. Mutta ketkä kuolevat Meksikon huumesodassa? Meksikon hallitus on väittänyt, että 90% surmatuista on yhteyksissä huumekartelleihin, mutta kuinka hallitus voi sen tietää, koska vain 2% murhista on tutkittu ja tuomittu? Suurin osa uhreista on viattomia siviilejä kuten Meksikon rauhanliikkeen aloittaneen runoilija Javier Sicilian poika ja hänen ystävänsä.

Yksi julmista Kolumbian vaikeuksien indikaattoreista on ihmisoikeusaktivisteihin kohdistuva väkivalta. Kuka tahansa rikollisuutta arvosteleva on aseistautuneiden ryhmien mielestä kiusankappale. Meksikossa lehtimiesten, uhrien omaisten ja muiden aktivistien murhista on tullut samanlainen huumesodan indikaattori.

Joukko kansainvälisesti kuuluisia kirjailijoita, joista seitsemän on Nobel-kirjallisuuspalkinnon voittajaa, vaatii toimittajien sortamisen lopettamista Meksikossa. Kirjailijat julkaisivat vetoomuksensa meksikolaisessa sanomalehdessä El Universal koko sivun ilmoituksena puolustaakseen toimittajien oikeutta tehdä työtään ilman pelkoa ja sensuuria. Lausunnon allekirjoitti 170 maailman tunnetuinta kirjailijaa, jotka kuuluvat kansainväliseen kirjailijaliittoon PEN:iin.

Vetoomuksessa todetaan 67 toimittajan joutuneen murhatuksi vuoden 2000 jälkeen Meksikossa.

Vetoomuksen Nobelistit ovat J.M. Coetzee, Nadine Gordimer, Toni Morrison, Orhan Pamuk, Wole Soyinka, Mario Vargas Llosa ja Derek Walcott. Lisäksi mukana ovat mm. Chinua Achebe, Margaret Atwood, Ariel Dorfman ja Salman Rushdie.

”Kirjailijat kautta maailman tuemme teitä toimittajia ja kaikkia Meksikon kansalaisia, jotka vaativat tappamisen, tuomitsematta jättämisen ja häiritsemisen lopettamista”, vetoomuksessa todetaan.

”Nämä rikokset halventavat meitä kaikkia ja uhkaavat Meksikon kansalaisten oikeutta elää turvallista elämää ilman sensuuria.”

”Vaadimme hallitusta ottamaan kiinni ja asettamaan syytteeseen kaikki, jotka ovat vaientaneet toimittajia ja yrittävät myös vaientaa teidät.”

Meksikoa pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista maista toimittajien työn kannalta.

Suurin osa murhista on yhdistetty järjestäytyneisiin rikollisjoukkioihin, jotka ovat murhanneet huumeiden salakuljetuksesta kirjoittavia toimittajia. Toimittajia myös häiritään yleisesti ja jotkin tiedotusvälineet harjoittavat itsesensuuria suojellakseen henkilökuntaansa.

Meksikon rauhanliikkeen johtaja, runoilija Javier Sicilia puhuu Jyri Jaakkolasta:

http://www.youtube.com/watch?v=7Vy6DLIN3rQ

Lähteet:

Washington Monthly January/February 2012, Amnesty, The Telegraph 18.6.2010, CNN 15.1.2012, BBC 21.1.2012, Foreign Policy 4/2011, Independent 17.1.2012, US Senate Committee on Foreign Relations 8.12.2010, Lähde: RT 20.1.2012, BBC 27.1.2012, Guardian 30.1.2012, SIPRI 30.1.2012, IDPC: Children of the Drug War 30.1.2012 ja ENCOD 30.1.2012