Vuoden 1976 jälkeen kehitetty hollantilainen melkein laillinen kannabiksen jälleenmyyntijärjestelmä on voinut hieman lisätä kannabiksen käyttäjien määrää, mutta se ei ole lisännyt heidän kannabiksen käyttöään, eikä heidän todennäköisyyttä alkaa käyttämään kovia huumeita tuoreen Addiction-tiedelehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan.
Berkeleyn yliopiston professori Robert J. MacCoun kirjoittaa, että hyvin dokumentoitu Hollannin kannabiskahvilakokeilu voi tarjota tärkeitä tietoja niille, jotka pohtivat kannabiksen jakeluun liittyviä ongelmia.
Useat osatekijät ovat lieventäneet kannabiksen käyttöä Hollannissa verrattuna siihen, miten asiat voisivat olla täysin laillistetuissa olosuhteissa. Näitä tekijöitä ovat mm. mainonnan kieltäminen sekä kannabiksen kasvatuksen kielto, mikä on pitänyt hintatason suhteellisen korkeana. Samalla Hollanti on onnistunut erottamaan kannabiksen käyttäjät kovien huumeiden käyttäjistä ja myyjistä erottamalla markkinat kannabiskahviloilla.
Tutkimuksen löytöjä ovat myös:
- Hollantilaiset käyttävät kannabista kohtuullisemmin kuin monet sen naapurivaltioiden kansalaiset
- Hollantilaiset nuoret kertovat kannabiksen helposta saatavuudesta muttei niin helposta kuin mitä USA:ssa ja monissa muissa maissa
- Hollantilainen käytön jatkamisen taso nuoruuden satunnaisesta kokeilusta aikuisiän vakiintuneeseen käyttöön (ikävuosina 15 – 34) on alhainen kansainvälisessä vertailussa
- Kuluneen vuoden aikana tapahtunut käyttö hollantilaisten 15 – 24 vuotiaiden keskuudessa laski 14,3%:sta 11,4%:iin vuosina 1997 – 2005
- Hollantilaiset kannabiksen käyttäjät ohjataan todennäköisemmin hoitoon kuin suurimmassa osassa muita eurooppalaisia maita kun taas USA ilmoittaa neljä hoitoon ohjausta yhtä kohti Hollannissa. On epäselvää heijastaako tämä tehokkaampaa hoidon tarjoamista Hollannissa vai hollantilaisen kannabiksen suurempaa vahvuutta.
- USA:ssa puolet hoitoon ohjatuista tulee oikeuslaitoksen antamilla päätöksillä. Hollannissa ainoastaan 10%
Artikkelissa MacCoun tekee joitakin mielenkiintoisia huomioita hollantilaisen järjestelmän säätelystä, vetovoimasta ja siitä, kuinka se muuttuu.
Hollannissa on noin 700 kannabiksen jälleenmyyntipistettä – yksi jokaista 29 000 hollantilaista kohden – ja Amsterdamissa niitä on yksi 3000 amsterdamilaista kohden. Hollannin kannabiskahviloissa myydään vuodessa arviolta 50 – 150 tonnia kannabista ja vuonna 1995 myytävä enimmäismäärä laskettiin 30 grammasta viiteen.
Hollantilaiset nuoret muistuttavat amerikkalaisia nuoria siinä, että he aloittavat kannabiksen käytön ennen 13. ikävuottaan, vaikka laillinen kannabiksen ostoikä Hollannissa oli 16 vuoteen 2005, jolloin se nostettiin 18:aan.
Matkailijat ovat tärkeä osa Hollannin kannabisjärjestelmää: arviolta joka neljäs 4 – 5 miljoonasta vuosittaisesta turistista vierailee kannabiskahviloissa. Hollanti on kuitenkin ilmoittanut aikovansa sulkea kannabiskahvilat yksityisiksi klubeiksi, jotka olisi tarkoitettu ainoastaan hollantilaisille. MacCounin arvion mukaan tämä on konservatiivien nousevan vaikutusvallan syytä, joita huolettaa huumeturismi ja raportit väitetyistä häiriöistä.
Tämä muutos tulisi entisestään vähentämään kannabiskahviloiden lukumäärää, mikä on jo vähentynyt ennätysmäärästä 1179:stä nykyiseen 700:aan.
Johtopäätöksenään MacCoun toteaa, että kannabiksen käyttö on alhaisempaa kuin mitä voisi kuvitella huolimatta avoimista kannabismarkkinoista ehkä sen takia, että hinnat ovat pysyneet korkeina tuotannon kriminalisoinnin seurauksena. Professorin mukaan hollantilainen järjestelmä tarjoaa vaihtoehdon täydelle kieltolaille ja täydelle laillistamiselle.
