<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
4.3 Ford, Carter ja marihuanan dekriminalisointi
{xtypo_quote}Rangaistukset huumeiden hallussapidosta eivät saisi olla haitallisempia kuin itse huume. Minkään muun aineen kohdalla tämä ei ole niin selvä kuin marihuanan käytön kieltävien lakien kohdalla. – Jimmy Carter kongressille pitämässään puheessa 2.8.1977{/xtypo_quote}
Presidentti Ford ja valkoinen paperi
Nixonin hallinnon kaatuminen Watergate-skandaalissa toi vuonna 1974 valkoiseen taloon hänen varapresidenttinsä Gerald Fordin (1913 – 2006), jolla oli rennompi asenne huumeiden käyttöön. Ford joutui USA:n presidentiksi Richard Nixonin nimitettyä hänet varapresidentiksi Spiro Agnewin tilalle, joka erosi lahjussyytteiden takia. Gerald Ford ei vihannut huumeiden käyttäjiä kuten Nixon, mikä auttoi luomaan sellaista liittovaltion politiikkaa, jonka lähtökohtana oli huumeiden käytön tunnustaminen tosiasiana.
Raportin kanta ennakoi nykyajan ”haittoja vähentävää politiikkaa” ja siinä asetettiin huumeiden vastaisen politiikan tärkeysjärjestys: ”Kaikki huumeet eivät ole yhtä vaarallisia ja kaikki huumeiden käyttö ei ole yhtä tuhoisaa. Kysynnän ja tarjonnan vähentämisen tärkeysjärjestys tulisi suunnata niihin aineisiin, joista aiheutuu eniten haittaa, heroiiniin, amfetamiiniin (varsinkin suonensisäisesti käytettyinä) sekä erilaisiin barbituraatteihin.” (Lowinson 2005, 10 – 11)
Nixonin luoman kaiken kattavan liittovaltion huumepolitiikan rajoitukset tulivat julki raportissa vaikka siinä ei mainittu Nixonia kertaakaan. Raportti onnistui virallisesti tiivistämään joillekin ehkä kipeän totuuden: ”Huumeiden käytön täydellinen lopettaminen on epätodennäköistä, mutta hallituksen toimilla voidaan saada ongelma valvontaan ja rajoittaa niiden haittavaikutuksia”.
Raportin antamissa suosituksissa on merkittävää se, ettei siinä mainita lainkaan marihuanaa eikä kokaiinia. Nixonin eron jälkeen tutkijat saattoivat vapaammin ilmaista mielipiteensä, marihuanan käyttö oli yleistymässä ja käsitys sen haitallisuudesta muuttumassa. Vuonna 1975 43% lukiolaisista piti sitä haitallisena ja vuonna 1978 enää 35%. Vuonna 1975 15% lukiolaisista ilmoitti käyttäneensä sitä kuluneen kuukauden aikana mutta 1978 määrä oli noussut 24%:iin ja vuonna 1979 jo 35%:iin. Tuolloin 60% 18 – 25 vuotiaista ilmoitti kokeilleensa marihuanaa ainakin kerran. Alkoholin ostamisen ja nauttimisen alaikärajan vähittäinen nostaminen 21 vuoteen 1970-1980 lukujen vaihteessa vähensi nuorten ikäluokkien kunnioitusta kieltolakeja kohtaan ja lisäsi marihuanan suosiota. (Davenport-Hines 2001, 343)
Liittovaltion huumeiden vastaisen politiikan kustannukset olivat nousseet rinnan yleisen huolestumisen kanssa: vuonna 1969 liittovaltion huumeiden vastaiset toimet veivät alle 100 miljoonaa dollaria mutta vuonna 1974 menot olivat nousseet jo yli 750 miljoonaan dollariin. Politiikan ympärille oli perustettu erikoisvirastoja kuten huumepoliisi DEA ja kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti NIDA. (Musto 1987, 263 – 265)
Ford sanoi puheessaan kongressille vuonna 1976: ”Amerikkalaiset ovat aina kohdanneet vihollisensa vahvoina yhdessä. Huumeiden väärinkäyttö on vihollinen, jota pystymme hallitsemaan, mutta siihen tarvitaan henkilökohtaista ja kansallista omistautumista ja sitoutumista.”
”Ongelman takia kokemani huoli on syvä ja henkilökohtaisena sitoumuksenani määräsin kotimaan asioita käsittelevän komitean tekemään perusteellisen selvityksen ja arvion liittovaltion huumepolitiikan riittävyydestä. Tämä selvitys, mikä huipentui huumeiden käyttöä käsittelevän valkoisen paperin julkistamisena, on auttanut liittovaltion ponnistelujen suuntaamisessa ja elvyttämisessä. Olemme edistyneet valtavasti valkoisen paperin suositusten täytäntöönpanossa mutta lisää pitää tehdä.” (Ford 1976)
Paraquat ja NORML
Meksikon hallitus kääntyi DEA:n puoleen saadakseen teknistä ja taloudellista apua sadonhävityksessä ja pian monen miljoonan dollarin myrkkyruiskutusohjelma oli jo käynnissä. Virkamiehet olivat valinneet Paraquat nimisen kasvimyrkyn, joka oli myrkyllinen kaikille muillekin kasveille, eläimille ja ihmisille. Paraquatin saastuttaman marihuanan polttaminen aiheutti pysyviä keuhkovaurioita.
High Times julkisti tämän kampanjan ja NORML nosti syytteen USA:n hallitusta vastaan. Meksikolaiset maanviljelijät puolestaan keksivät hyvän keinon vastustaa lentomyrkytyksiä: myrkytyksen jälkeen sato korjattiin, salakuljetettiin rajan yli ja myytiin yhdysvaltalaisille.
Tässä vaiheessa valta oli jo siirtynyt Jimmy Carterille, joka lopetti ohjelman. Mutta Meksikon hallitus oli edelleen huolissaan mahdollisesta vallankumouksesta, hankki myrkkyä muualta ja jatkoi kampanjaansa nimellä operaatio Condor. Meksikon hallitus myös saavutti tavoitteensa: meksikolaisen ruohon myynti romahti USA:ssa, mutta marihuanan käyttö ei kuitenkaan vähentynyt, vaan kolumbialaiset viljelijät ja salakuljettajat valtasivat markkinoita ja vuoteen 1980 mennessä Kolumbiasta tuli merkittävä marihuanan tuottaja USA:n markkinoille. (Booth 2004, 251 – 253, Musto 1987, 265)
Vasta vuonna 1975 selvisi virallisesti, että 1960-luvun puolivälissä alkanut nuorten kannabiskokeiluaalto oli johtanut siihen, että puolet ikäluokasta oli kokeillut sitä ainakin kerran lukioaikanaan. Tätä kehitystä ei oltu lainkaan dokumentoitu ennen kuin vuonna 1975 julkaistiin ensimmäinen Monitoring the Future (MTF) -raportti. (Johnston 2006)
Käytännössä Ford lievensi rangaistuksia mutta lisäsi pidätyksiä niin, että vuonna 1975 USA:ssa pidätettiin yli 400 000 ihmistä alle unssin eli alle 28 gramman kannabismäärän hallussapidosta. Ford kehotti kongressia hyväksymään vuoden 1971 psykotrooppisia aineita koskeva sopimus: vaikka Ford lievensi huumesodan retoriikkaa ja rankaisemista, laajensi hän huume- ja päihdepolitiikan eroa. (Ford 1976)
Marihuanapidätykset USA:ssa 1965 – 2010:
Vuonna 1978 Fordin perhe tunnusti, että presidentti Fordin vaimolla Betty Fordilla oli alkoholi- ja lääkeaineongelma hänen saatuaan opioidilääkitystä hermopinteeseen. Hänen nimeään kantava vieroitusklinikka perustettiin vuonna 1982. Betty Ford oli sitä mieltä, että huumeongelma on nuoriso-ongelma ja koskee vain ns. laittomia aineita. Vaikka päihde- ja huumeriippuvuudessa on kyse samasta asiasta, vieroituslaitokset erilaistuivat suhteessa siihen, oliko kyseessä laillinen tai laiton aine ja nuori tai aikuinen. (Feiling 2009, 123)
David F. Musto ja Amerikan tauti
Tohtori David F. Musto (1936 – 2010) toimi Yalen lääketieteellisen yliopiston lastenpsykiatrian ja lääketieteen historian professorina ja avasi uusia uria vuonna 1973 ilmestyneellä kirjallaan The American disease: Origins of narcotic control. Tarjotessaan perusteellisen katsauksen huumeiden käyttöön ja hallituksen huumepolitiikkaan aina vuodesta 1860 nykyaikaan, oli kirja harvinaisen puolueeton aikana, jolloin huumekeskustelua leimasi kiihkeämielinen vastakkainasettelu. Kirjan löydöksiin kuului selvän yhteyden löytäminen sille, että jotkin aineet aiheuttavat julkista paheksuntaa ja että tietyt pelätyt tai vihatut vähemmistöt käyttivät näitä aineita.
Kirja tuli todella oikeaan aikaan. Kaksi vuotta aikaisemmin Presidentti Nixon oli virallisesti julistanut huumesodan ”yhteiskunnan vihollista numero yksi” vastaan ja kesäkuussa 1973 hän perusti DEA:n (Drug Enforcement Administration) mitkä olivat selviä merkkejä siitä, kuinka yhteiskunnan huomio oli kohdistumassa huumeiden käytön ilmiöön.
Tuolloin julkaistussa New York Timesin kirja-arvostelussa James M. Markham ennusti, että ”kirjasta tulee pakollista luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää, kuinka olemme päätyneet tähän nykyiseen sekasotkuun”. Kirja julkaistiinkin laajennettuina painoksina vuosina 1987 ja 1999.
Musto nimitettiin presidentti Fordin huumepoliittiseksi neuvonantajaksi ja vuonna 1978 presidentti Jimmy Carter nimitti hänet valkoisen talon huumevalvonnan strategiasta vastaavaan neuvostoon. Tuona aikana USA:ssa koettiin kannabispolitiikassa suojasää, jolloin useissa osavaltioissa dekriminalisoitiin kannabiksen käyttö sekä hallussapito ja kannabis oli vähällä tulla kokonaan lailliseksi.
Muston historiallinen tutkimus loi hänelle pitkän aikavälin perspektiiviä huumepolitiikkaan. Hän oli heroiiniriippuvaisten metadonihoidon kannattaja, skeptinen neulojen vaihto-ohjelmia kohtaan, epäluuloinen työntekijöiden huumetestausta kohtaan sekä surullisena valitti suuren yleisön ja poliittikkojen taipumusta vaatia nopeita ratkaisuja vakiintuneeseen ongelmaan.
”Yhteiskunnilla on tapana reagoida hitaasti huumeita vastaan ja tämä reaktio tulee vasta kun ko. huumeen suosio on ohittanut huippunsa”, hän kertoi New York Timesille vuonna 1986. ”Ihmiset oppivat vihaamaan huumeita jouduttuaan toistuvasti todistamaan niiden aiheuttamia vaurioita läheisille ja yhteiskunnalle eikä hallituksen painamista esitteistä”.
Musto pääsi haastattelemaan Harry Anslingeria vuonna 1972. Anslinger kertoi vanhoilla päivillään olleensa yllättynyt huumeiden käytön yleistymisestä 1960-luvulla. Hän oli luottanut kovien rangaistusten, kielteisten mielikuvien ja valtion instituutioiden yksimielisen kielteisen asenteen ehkäisevän huumeiden käytön. 1960-luvun sallivat asenteet pyyhkäisivät tämän ohuen ”puolustuslinjan” läpi, mikä perustui tietämättömyydelle sekä niin äärimmäisille käsityksille, että ne aiheuttivat lähinnä hilpeyttä. Lisäksi huumeiden käyttäjien murto-osan vangitseminen täytti vankilalaitoksen äärimmilleen.
”Vuosia sitten aloittaessani huumeiden käyttäjien vangitsemisen minua pidettiin sankarina. Nyt minua kutsutaan rotaksi. Silti tein tismalleen samaa asiaa, mitä olen aina tehnyt. En ymmärrä tätä muutosta,” Anslinger tilitti Mustolle. (Musto 1987, 252 – 253)
1970-luvun lopulla saatettiin vielä ilakoida vanhan linjan huumehaukkojen luomalle propagandalle. Anslingerin ja kumppaneiden pakkomielle jazzia vastaan ja sen perustelut paljastuivat vuonna 1979 Larry Slomanin haastateltua Anslingerin läheistä avustajaa tohtori James Munchia kirjaansa varten. Tohtori Munch selitti marihuanan vahingollista vaikutusta musiikkiin jazz-muusikoiden saamalla edulla:
Sloman: ”Miksi hän halusi jahdata heitä (jazz-muusikoita) niin hanakasti?
Munch: ”Koska Anslinger ja FBN olivat huolissaan siitä, että marihuana pidensi ajan tuntemusta ja siksi he kykenivät saamaan musiikkiinsa enemmän iskusäveliä kuin jos he olisivat seuranneet nuotteja”.
Sloman: ”Mikä siinä oli vikana?”
Munch: ”Toisin sanoen jos olet muusikko niin sinä soitat musiikin siten kuin se on kirjoitettu nuottipaperille. Mutta jos käytät marihuanaa, saat soitettua kaksi kertaa enemmän musiikkia ensimmäisen ja toisen nuotin väliin. Tämä teki soittajasta jazz-muusikon. Tässä oli takana se, että he saattoivat tehdä asioita jännittävämmiksi (to jazz things up), elävämmiksi ymmärräthän.”
Sloman: ”Joo, niinpä…” (Sloman 1998, 147; 1. painos 1979)
Anslinger, Munch ja kumppanit saattoivat aikoinaan olla naiiveja sekä marihuanan että rankaisevan politiikan suhteen mutta heidän kehittämänsä marihuanapolitiikka jatkui ja kehittyi aivan muista syistä näiden alkuperäisten tarkoitusten hävittyä huumesodan jalkoihin.
Carter ja dekriminalisaatio
Ford hävisi vuoden 1976 presidentinvaaleissa demokraattien Jimmy Carterille. Ford päihitti republikaanisen puolueen esivaaleissa Kalifornian kuvernöörin (1967 – 1975) Ronald Reaganin mutta hänen arvellaan hävinneen täpärät vaalit (Carter 50,1% – Ford 48%) armahdettuaan Nixonin tämän rikostutkinnan ollessa vielä kesken.
Georgian kuvernööri Jimmy Carter käytti marihuanakorttia vuoden 1976 presidentinvaaleissa vaatimalla marihuanan dekriminalisointia sekä liittovaltion rangaistusten lopettamista alle unssin määristä. Vuonna 1977 hän puhui presidenttinä suorasukaisesti kongressille:
”Huumeiden hallussapidosta langetettavien rangaistusten ei pidä vahingoittaa yksilöä enempää kuin itse huume. Missään tämä ei ole niin selvää kuin marihuanan henkilökohtaisen käytön kieltävän lain kohdalla.”
Tässä hän vetosi presidentti Nixonin nimittämän Shaferin komitean raporttiin ja vaati ”marihuanan hallussapidon dekriminalisoimista Shaferin komitean ehdottamalla tavalla”.
Carter marihuanan dekriminalisoinnista:
http://www.youtube.com/watch?v=3L1NwUvp0T8
Jimmy Carterin valinnan myötä Nixonin käyttämä huumesotaretoriikka haihtui joksikin aikaa USA:n hallinnosta. Keith Stroupin johtama NORML taisteli kannabiksen laillistamiseksi ja oli onnistunut vakuuttamaan jo yksitoista osavaltiota dekriminalisoimaan sen käytön ja hallussapidon. Vuonna 1975 Alaskan korkein oikeus julisti kannabiksen hallussapidon omassa kodissa kuuluvan yksityisyyden piiriin kuuluvaksi ja hallussapidettävän määrän rajaksi asetettiin unssi eli 28 grammaa. Keith Stroup jopa kirjoitti osia Carterin puheista, joissa vaadittiin lievennyksiä marihuanan hallussapidosta langetettaviin rangaistuksiin. Vuonna 1977 presidentti Carter, hänen huumetsaarinsa Peter Bourne, NIDA:n johtaja Robert DuPont sekä USA:n lakimiesliitto suosittelivat marihuanan dekriminalisointia kongressin huumekomitealle.
Oregonissa toteutettu kannabiksen käytön dekriminalisointi vuonna 1973 ei ollut tutkimusten mukaan johtanut vakaviin seuraamuksiin, mikä rohkaisi jatkamaan tällä linjalla. Bourne suositteli liittovaltion lain muuttamista siten, että osavaltiot voisivat itse päättää rankaisemislinjastaan. Hän huomautti, että liittovaltion lakia sovelletaan hyvin harvoin pelkissä hallussapitotapauksissa. Sen sijaan laillistamisesta hän oli sitä mieltä, että ”se voisi lisätä käyttöä kun meidän tarkoituksena on ehkäistä sitä ja sitä paitsi laillistaminen rikkoo vuoden 1961 huumausaineyleissopimusta, johon USA on sitoutunut”.
NORML:n TV-mainos 1977:
http://www.youtube.com/watch?v=2TNsqraPnL0
Vuonna 1978 Bourne puhui YK:n huumekomissiolle, CND:lle, lausumatta sanaakaan marihuanan dekriminalisoinnist mutta hän vaati kiinnittämään huomiota niihin huumeisiin, joihin kuolee eniten ihmisiä. Barbituraatteihin kuoli USA:ssa tuolloin yli 2000 ihmistä vuodessa ja se oli korkealla esityslistalla. Bourne selitti CND:lle maansa onnistunutta kampanjaa heroiinikuolemien ehkäisemisessä. Carterin hallintoa pidettiin huumepoliittisesti pehmeänä ja siksi Bourne toi esille heroiinikuolemien vähenemisen todellisena edistysaskeleena huumeongelman hoitamisessa korjatakseen tätä mainetta.
Nixonin hallinnon tuhottua korsikalaisen mafian (”French connection”) heroiinin käyttö romahti väliaikaisesti. Fordin hallinnon aikana meksikolainen heroiini alkoi täyttää markkinarakoa. Mutta heroiinikuolemat olivat laskeneet alimmalle tasolle sen jälkeen kun niitä oli alettu laskemaan vuonna 1973. Myös heroiinin puhtaus oli laskenut. Carterin hallinto piti tätä meksikolaisten suorittaman unikkopeltojen myrkyttämisen seurauksena.
Carterin henkilökunta saattoi hänet häpeään. Carterin huumetsaari Peter Bourne oli NORML:n joulujuhlissa vuonna 1977 ja nautti hieman kokaiinia. Bourne lisäsi häpeää jäädessään kiinni unilääkereseptin kirjoittamisesta valkoisen talon henkilökuntapäällikölle väärällä nimellä. Tämän henkilökuntapäällikön väitettiin nähdyn maineikkaassa yökerhossa Studio 54 New Yorkissa sniffaamassa kokaiinia ja kun myöhemmin paljastui, että Bourne oli kirjoittanut hänelle laihdutuslääkereseptin, syntyi vaikutelma siitä, että koko valkoinen talo oli päätynyt huumejengin valtaan.
Peter Bourne oli eri mieltä NORML:n Stroupin kanssa Meksikon marihuanapeltojen myrkyttämisestä ja Stroup oli vihjannut toimittajalle Bournen nuuhkaisseen kokaiinia NORML:n joulujuhlissa. Bourne joutui eroamaan mutta niin myös Stroup: NORML:ssa ei pidetty vasikoinnista ja Stroup autettiin ovesta pihalle. (Musto 1987, 266 – 268)
Lääkekannabiksen paluu
1970-luvulla paljastuivat kannabiksen syöpää parantavat ominaisuudet (Munson 1975) ja pahoinvointia ja oksentelua hillitsevät vaikutukset, joista oli aiemmin kertynyt yksittäisten potilaiden ja lääkäreiden kokemuksia (Sallan 1975). Vuonna 1974 NIH:n tukema Virginian yliopiston tutkijaryhmä, jonka tarkoituksena oli todistaa marihuanan haitallinen vaikutus immuunijärjestelmälle, havaitsikin sen hidastavan kolmen syöpätyypin kasvua. Washington Post julkaisi tutkimustulokset uutisessaan 18.8.1974, missä kerrottiin, että ”THC hidastaa keuhkosyövän, rintasyövän sekä viruksen aiheuttaman leukemian kasvua ja pidentää koe-eläinten ikää 36%”.
Robert Randall (1948 – 2001) oli sairastunut glaukoomaan eli hitaasti sokeuttavaan silmänpainetautiin kaksikymppisenä nuorena miehenä. Hän sai tietää kannabiksen olevan viimeinen toivo ja alkoi ajamaan lääkehoitoa itselleen ”lääketieteellisenä välttämättömyytenä”. Hän vetosi siihen, että uusi, hoitoon aiemmin luokittelematon lääke voidaan hyväksyä liittovaltion alaisuudessa ”tutkimuksen alaisena uutena lääkkeenä”. Asia meni oikeuteen vuonna 1976 ja kahden päivän oikeusprosessin jälkeen tuomari Washington antoi myöntävän päätöksensä sillä perusteella, että ”jos tulee valita sokeutumisen ja kannabiksen käyttämisen välillä näkökykynsä pelastamiseksi, järkevä ihminen valitsee kannabiksen”. Vuonna 1981 Robert Randall perusti Alliance for Cannabis Therapeutics (ACT) -järjestön.
Tämä oikeuden päätös käynnisti vuonna 1978 liittovaltion lääkekannabisohjelman (Compassionate Investigational New Drug Program), jonka puitteissa parhaimmillaan 30 potilasta sai liittovaltion Mississipin yliopistossa kasvattamaa marihuanaa. Ohjelma lakkautettiin presidentti Bush vanhemman kaudella vuonna 1992, kun ohjelmaan alkoi pyrkiä yhä enemmän AIDS:sta ja sen lääkityksestä kärsiviä potilaita. Tätä kirjoitettaessa hengissä on vielä neljä liittovaltion kannabista saavaa potilasta. (Gardner 2009)
Armeijan ja CIA:n salaiset huumekokeet
LSD:n vaikutus sodankäyntiin:
http://www.youtube.com/watch?v=n-rWnQphPdQ
Projekti MKultra ja muut armeijan ja CIA:n salaiset huumekokeet paljastuivat vuonna 1975, mikä johti kongressin tutkintaan. Vuonna 1977 Carterin kaudella senaattori Ted Kennedy saattoi kertoa senaatille: ”CIA:n varajohtaja on paljastanut, että yli kolmekymmentä yliopistoa ja tutkimuslaitosta on sekaantunut ”laajamittaiseen kokeiluohjelmaan”, jossa suoritettiin salaisia huumekokeita tietämättömille kansalaisille ”kaikilta yhteiskunnan tasoilta, syntyperäisille amerikkalaisille ja ulkomaalaisille”. Monissa kokeissa Sandoz lääkeyhtiön puhdasta LSD:tä annettiin ”asiasta tietämättömille ihmisille erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa”. Ainakin yksi kuolemantapaus, tohtori Olsonin kuolema, on ollut seurausta näistä kokeista. CIA myöntää, ettei näissä kokeissa ollut paljoakaan tieteellistä järkeä. Kokeita valvoneet CIA:n agentit eivät olleet tieteellisesti pätevöityneitä tarkkailijoita.”
On historian ironiaa, että USA:n psykedeelinen kulttuuri on velkaa USA:n hallituksen kokeille käyttää psykedeelisiä aineita ihmisten kuulustelemiseksi, mielen hallintaan ja massojen tekemiseksi puolustuskyvyttömiksi. Monet psykedeelisen kulttuurin pioneereista saivat ensimmäiset trippinsä koehenkilöinä armeijan tai CIA:n kokeissa kuten Yksi lensi yli käenpesän -kirjan kirjoittanut Ken Kesey. (Davenport-Hines 2001, 262)
Kokeilla oli myös huonoja lopputuloksia mutta suurin ongelma oli se, että Geneven rauhansopimus oli kieltänyt tällaiset kemialliset ihmiskokeet. (Project MKUltra 1977)
MKUltran inspiroima Oscar-palkinnon voittanut elokuva vuodelta 1975:
http://www.youtube.com/watch?v=ixZ07jg94EU
USA:n hallinto ja järjestäytynyt rikollisuus
Nixonin hallinnon aiheuttama epäluulo hallituksen toimiin sai kongressin aloittamaan USA:n hallinnon muiden alojen tutkimukset. Fordin kaudella vuonna 1975 puheenjohtajansa senaattori Frank Churchin mukaan nimetty Church-komitea paljasti CIA:n operaatio Mongoosen Fidel Castron salamurhaamiseksi 1960-luvun alussa. Suuren yleisön kulmakarvat kohosivat, kun paljastui CIA:n olleen yhteistyössä USA:n järjestäytyneen rikollisuuden ja maan etsityimpien rikollisten kanssa. (Report 1979)
Vuonna 1975 Church-komitea julkisti raporttinsa Alleged Assassination Plots Involving Foreign Leaders, jossa kerrottiin useista USA:n hallinnon suorittamista tai suunnittelemista vieraiden valtioiden päämiesten salamurhista, vallankaappaushankkeista ja kapinallisten varustamisesta aseilla ja räjähteillä.
Pelottavin suunnitelma oli Kuuban Fidel Castron murhayritys, jossa CIA vehkeili USA:n etsityimpien ja pelätyimpien rikollisten kanssa. Tämä vehkeily oli alkanut jo toisen maailmansodan aikana, jolloin USA:n armeijan tiedustelupalvelu liittoutui järjestäytyneen rikollisuuden kanssa puhdistaakseen New Yorkin sataman natsivakoilijoista. Mutta tämän piti olla historiaa ja yhteiskunta kävi julkisesti sotaa näiden rikollisten organisoimaa kansainvälistä huumeiden salakuljetusta vastaan. USA:n hallitus oli pannut paljon likoon Fidel Castron kaatamiseksi. Presidentti Eisenhowerin ja hänen varapresidenttinsä Nixonin junailema Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui surkeasti presidentti Kennedyn presidenttikauden alussa vuonna 1961 mutta CIA:n ja rikollisten yhteistyö Castron murhaamiseksi jatkui vielä vuonna 1963 tapahtuneen Kennedyn murhan jälkeen. (English 2008, 322 – 323; Scott 1991, 92; Lindfors 1978, 295, 300 – 302)
Kuuban vallankumouksen jälkeen Miamista tuli huumekaupan keskus ja USA:n kouluttamista kuubalaisista emigranteista ja Sikojen lahden sotaveteraaneista huumebisneksen toimijoita täyttäen pian mm. French connectionin lopettamisen jättämän markkinaraon. Kuuban tilanteen hoitaminen on valaiseva esimerkki siitä, miten ulkopolitiikan ja huumepolitiikan intressit sekoittuivat opportunistisesti tilanteen mukaan seurauksista välittämättä. (Davenport-Hines 2001, 280)
USA:n järjestäytyneen rikollisuuden yksi johtohahmo Santos Trafficante johti Nixonin käynnistämää rikollisten ja CIA:n yhteisoperaatiota Castron murhaamiseksi. Kongressin tutkimuksissa päädyttiin siihen, että Trafficantella oli ”motiivi, välineet ja tilaisuus” suunnitella ja toteuttaa presidentti Kennedyn murha vuonna 1963. Kuuban tilanteen hoitaminen johti epäonnistumisesta toiseen ja niiden peittelyoperaatiosta toiseen vaikuttaen tuhoisasti USA:n politiikkaan vuosikymmeniä eteenpäin.
Gerald Ford joutui säätämään lain, joka kielsi toisten maiden vallanpitäjien salamurhan. Tämä laki uudistettiin presidentti Reaganin kaudella vuonna 1981 mutta sitä on sen jälkeen rikottu toistuvasti.
Operaatio Paper Clip
Elizabeth Holtzman (1941) valittiin USA:n edustajainhuoneeseen vuonna 1973 ja vuonna 1974 hän oli mukana Nixonin hallinnon kuulusteluissa. Vuonna 1975 hän alkoi ihmettelemään, miksi hän jatkuvasti törmäsi entisiin natseihin, joiden olisi pitänyt olla vankilassa tai hirtettyinä jo kymmeniä vuosia. Hän sai selville CIA:n tietävän asiasta, pitävän luetteloa Yhdysvaltoihin siirtyneistä natsirikollisista, mutta CIA kieltäytyi julkistamasta toisen maailmansodan jälkeisiä tiedusteluraportteja.
Vuonna 1977 Holtzman löysi todisteita salaisesta USA:n armeijan tiedustelupalvelun OSS:n operaatiosta nimeltään Paper Clip, paperiliitin, jonka puitteissa oli värvätty tuhansia natseja USA:n palvelukseen sivuuttaen oikeudenkäynnit. Näiden tutkimusten johdosta USA:ssa säädettiin vuonna 1978 laki nimeltään Holtzman amendment, jonka perusteella vanhoja natsirikollisia alettiin karkottaa maasta ja viedä heiltä kansalaisoikeudet. Natsiasioita tutkiva Office of Special Investigations (OSI) perustettiin vuonna 1979 ja vuonna 1998 perustettiin Nazi war Crimes and Japanese Imperial Government Records Interagency Working Group (IWG) tutkimaan natsirikollisten lisäksi sotarikoksiin syyllistyneiden japanilaisupseereiden sodan jälkeistä toimintaa.
Natsien toisen maailmansodan jälkeinen värväys USA:n ja muiden länsivaltojen tiedustelutoimintaan, terroriin ja vastavallankumoukselliseen toimintaan alkoi selvitä 1970-luvulla. Suomessa Jorma Lindfors ja Jukka Rislakki julkaisivat vuonna 1978 kirjan ”CIA”, jossa selvitetään CIA:n ja NATO:n natsitaustaa ja salaisten armeijakuntien perustamista ympäri Eurooppaa. Siinä he toteavat natsirikollisten ja USA:n tiedustelupalvelun yhteydestä, että ”noin 30 vuoden ajan Saksan – ensin Hitlerin Saksan ja sitten Länsi-Saksan – tiedustelu oli yhtä kuin Reinhard Gehlen. Ilman Gehleniä ei olisi myöskään olemassa nykyisenlaista CIA:ta.” (Lindfors 1978, 37)
Tärkein syy tutkimusten hitaudelle on CIA:n haluttomuus luovuttaa keskeisiä dokumentteja, jotka koskevat toisen maailmansodan jälkeistä toimintaa natsirikollisten värväämiseksi USA:n tiedustelupalveluun ja tämän tiedustelun tuottamia tuloksia. Holzman aloitti tutkimuksensa 1970-luvun lopulla ja se on pisimpään jatkunut tutkimus CIA:n ja sen edeltäjän OSS:n toiminnasta, jonka loppuraportti ilmestyi vasta 2007. (Ruffner 2007)
Uudet kansainväliset huumekuviot
Samaan aikaan kun USA:n hallinnon menneisyyden salajuonet ja vehkeilyt alkoivat paljastua sen omissa tutkimuksissa, punoi se yhä uusia juonia edellisten virheiden peittelemiseksi ja maailmanvaltansa vahvistamiseksi.
Panaman kanavasopimus ja kenraali Noriega
Noriegalla oli kaksoisrooli USA:n huumepoliisin DEA:n kanssa: hän ilmiantoi pienempiä tekijöitä mutta pesi isompien huumerahoja ja hän pystyi CIA suhteidensa avulla järjestämään suojelua heille ja heidän kuljetuksilleen. Vaikka CIA ei olisikaan sekaantunut suoranaisesti huumekauppaan, sen asettama tärkeysjärjestys ylitti DEA:n mandaatin ja CIA:n luoma yhteys Noriegaan teki hänestä varsinaisen huumekingin. (Nadelmann 1993, 275 – 276)
Noriegan toiminta Panamassa ja USA:n ulkopoliittisen mielenkiinnon kohdistuminen kylmän sodan kiihdyttämiseen Keski-Aasiassa saivat aikaan kokaiinikartellien nousun Kolumbiassa. Yksi kuuluisimmista kokaiiniliigoista, kolumbialaisen Pablo Escobarin johtama Medellinin kartelli, kasvoi tavallisen kansalaisen silmissä uskomattoman rikkaaksi, suureksi ja vaikutusvaltaiseksi 1970-luvun lopulla alkaneessa ”kokaiinibuumissa”. Mutta sekin oli korvattavissa Calin kartellilla heti kun Escobar ei enää hyödyttänyt USA:n etuja. (Scott 1991, 96 – 97; Davenport-Hines 2001, 350)
Näiden kuvioiden taustalla vaikutti laajempi kylmän sodan kuvio, jossa Etelä-Amerikan valtioiden johto vaihdettiin sotilasdiktatuureiksi. Yksi keskeisistä diktaattoreista oli Paraguayn pitkäaikainen johtaja Stroessner, joka saksalaistaustaisena tarjosi turvapaikan natseille toisen maailmansodan jälkeen. Tunnetuin heistä oli Auschwitzin ”kuolemanenkeli” Josef Mengele, joka pakeni sinne Argentiinasta Mossadin napattua Adolf Eichmann vuonna 1960. Stroessner rahoitti hallintonsa tekemällä maasta kansainvälisen salakuljetuksen keskuksen ja piti armeijan puolellaan myöntämällä upseereille osuuksia operaatioiden tuotoista. Chilen vallankaappaus vuonna 1973 ja Argentiinan vuonna 1976 olivat osa laajempaa operaatio Condoria, jossa Andien liitoksi kutsuttu natsien ja maanosan äärioikeistolaisten ryhmien muodostama liittouma kävi sotaa vasemmistolaisia voimia vastaan kaikin mahdollisin keinoin Etelä- ja Keski-Amerikassa, rahoittamalla toimintaa mm. laajamittaisella huumekaupalla. (Scott 1991, 42, 54 – 57)
Carterin johto alkoi tehdä eroa Paraguayn hallintoon 1970-luvulla Stroessnerin ihmisoikeusrikosten alkaessa herättää kasvavaa huomiota julkisuudessa, mutta tämä politiikan muutos ajoi huumekauppiaat ja diktaattorit tiiviimpään yhteistyöhön. Etelä-Amerikan diktatuureista, kuten Brasiliasta ja varsinkin Pinochetin hallitsemasta Chilestä, tuli uusliberaalin yhteiskuntamallin kokeilukenttiä. Niissä saatuja kokemuksia hyödynnettiin myöhemmin uusliberalismin talousoppeja sovellettaessa muualle maailmaan ns. globalisaatioprosessissa eli valtioiden talouksien avaamisessa USA:n kaupallisille intresseille.
Heroiini ja Afganistanin sodan rahoitus
David F. Musto oli Valkoisen talon huumepoliittinen neuvonantaja ja hän yritti varoittaa Carterin hallintoa toistamasta Laosissa ja muualla Kaakkois-Aasiassa tehtyjä virheitä ja tukemasta oopiuminviljelijöitä kapinassa neuvostoliittolaisia vastaan. Näitä varoituksia ei kuunneltu, koska CIA arvioi Afganistanin huumeparonien olevan luotettavia liittolaisia nimenomaan sen takia, että he kapinoivat avoimesti Neuvostoliiton tukemaa hallintoa vastaan. Toiseksi mikään ei vetänyt vertoja huumekaupalle salaisen sodankäynnin vaatimien isojen rahasummien luotettavana lähteenä. Yhdysvaltojen taloudellinen tuki ylitti Väli-Amerikassa Nicaraguan hallintoa vastaan käyvien contra-sissien saaman kokonaistuen tai Pakistanin saaman tuen. Näiden ulkoisten varojen lisäksi mujahideenit saivat rahaa huumekaupalla: CIA:n organisoima ja keskittämä huumekauppa yhdisti talonpoikien markkinatietämyksen mujahideenien yrittäjähenkeen ja kiristysmahdollisuuksiin. (Mamdani 2004, 151 – 152)
Panamassa ja Afganistanissa Carterin hallinto oli keskittynyt muihin asioihin, mikä antoi poliittisen suojan huumebisneksen kehitykselle. Heroiinin käyttäjien määrä USA:ssa oli French Connectionin lopettamisen jälkeen laskenut 200 000:een 1970-luvun keskivaiheilla, mutta luku alkoi nopeasti nousta afganistanilaisen heroiinin tullessa markkinoille. Vuoteen 1980 mennessä sen osuuden USA:n heroiinimarkkinoista arvioitiin nousseen jo 60%:iin. Lisäksi heroiiniriippuvuuden rinnalle oli nousemassa uusi ongelma: neulojen jakamisen myötä oli alkanut levitä uusi tauti, HIV-tartunta. (Davenport-Hines 2001, 345)
Paraquat
Carterin hallinnon otettua etäisyyttä huumekartelleihin alkoivat nämä ja eri maiden hallitukset lähestyä toisiaan. Meksikon hallitus käynnisti vuonna 1975 operaatio Condorin, jolla käytiin marihuanan kasvattajien kimppuun myrkkyruiskutuksin ja armeijan yksiköiden tekemien iskujen avulla. Vankilaan joutui vain pienviljelijöitä eikä USA:n hallituksen lahjoittamia lentokoneita ja myrkkyjä käytetty isoja viljelijöitä eikä järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Yksikään suursalakuljettaja ei joutunut pidätetyksi, mutta Meksikon hallitus julkisti näyttäviä takavarikoita ja tilastoja operaation edistymisestä.
Carterin hallinnon virkamiehet kehuivat Meksikoa maailman parhaasta sadontuhoamisohjelmasta, mutta siitä oli taas tulossa Kolumbiaa suurempi marihuanan tuottaja ja sen kautta salakuljetettiin yhä suurempi osuus USA:n kuluttamasta kokaiinista.
Tämä huijaus paljastui vasta vuonna 1984, jolloin Chihuahuan osavaltion poliisi sai yhdessä ainoassa takavarikossa haltuunsa 10 000 tonnia marihuanaa orjatyövoimaa käyttäneeltä plantaasilta, mikä oli kahdeksan kertaa enemmän kuin Meksikossa arvioitiin kasvatettavan sitä vuodessa. Samalla se ylitti arviot USA:n marihuanan kulutuksesta. USA:n politiikka nosti Sinaloan kartellin Meksikon suurimmaksi huumekartelliksi.
Operaatio Condor valottaa huumepolitiikan ja ulkopolitiikan välisiä monimutkaisia suhteita. Carterin hallinto suuntautui ulkopolitiikkaan Lähi-Idässä ja alkavaan valtataisteluun Keski-Aasiassa, missä USA oli sekaantumassa Afganistanin tilanteeseen. Kongressiedustajilla oli omia salaisia operaatioitaan, ja toisten operaatioiden rikoksiin tai väärinkäytöksiin ei haluta puuttua jos itselläkin on oma lehmä ojassa. USA:lla oli koko ajan jossakin salaisia operaatioita ja aikaisempien operaatioiden paljastaminen saattaisi vaarantaa ne. Ehkä tärkein syy on uudelleen valinnan turvaaminen, jolloin ei kannata alkaa vastustamaan tai edes arvostelemaan maan turvallisuuselimiä. Kaikissa tilanteissa ulkopoliittiset edut ylittivät huumepolitiikan tavoitteet. (Scott 1991, 34 – 42)
Sinsemilla vallankumous
Vielä 1970-luvun alussa USA:ssa käytetty marihuana kasvatettiin laajoilla plantaaseilla ulkomailla ja salakuljetettiin Yhdysvaltoihin. Nixonin Intercept-operaatio, Meksikon myrkkyruiskutukset ja marihuanan suosion kasvu saivat marihuanan käyttäjät innostumaan kasvatuksesta 1970-luvulla. Alkuun kasvattajat saivat siemeniä salakuljetetusta marihuanasta Kolumbiasta, Jamaikalta, Meksikosta tai Havaijilta. Lajikkeet olivat trooppisilta seuduilta kotoisin olevia sativa-lajikkeita, minkä vuoksi kasvatus keskittyi Etelä-Kalifornian kuumaan ilmastoon. Pakistanista ja Afganistanista tuli indica-lajikkeita, kasvattajat oppivat risteyttämään ja jalostamaan lajikkeita uusiin olosuhteisiin ja saavutetut taidot ja uudet lajikkeet alkoivat levitä ympäriinsä.
Varsinainen vallankumous kannabiksen laadun ja vahvuuden nostamisessa oli sinsemilla-kasvatuksen kehittäminen eli viljelytekniikka, jossa kasvin ei annettu pölyttyä, mikä sai kasvin tuottamaan enemmän ja korkealuokkaisempaa kukintoa. Kalifornian pohjoisosiin muutti 1970-luvulla joukoittain vaihtoehtoihmisiä, jotka maksoivat maapalstansa kasvattamalla marihuanaa. Humboldtin maakunta oli uuden raivaajasukupolven ensimmäisiä kohteita, mistä kasvatus levisi ympäröiville seuduille niin, että marihuanan kasvatus on nykyään Kalifornian suurin maanviljelystuote ja Pohjois-Kalifornian Trinityn, Humboldtin ja Mendocinon maakuntia kutsutaan niiden tuottaman korkealaatuisen marihuanan takia smaragdikolmioksi (Emerald Triangle). Vuonna 1978 kotimainen marihuanan kasvatus määriteltiin ongelmaksi. (Booth 2003, 309)
Hollanti ja coffee shop -ilmiö
1970-luku oli tärkeä vuosikymmen kannabiksen vapauttamisessa: se melkein vapautui USA:ssa ja Hollannissa, ja USA:n kiihdyttäessä huumesotaansa Reaganin kaudella 1980-luvulla iloinen Hollanti antoi kannabiskahviloiden jatkaa.
1960-luvun puolivälissä taitelijat Kees Hoekert ja Jasper Grootveld taistelivat ensimmäisen luvan saada kasvattaa kannabista. Heidän kasvinsa olivat vielä lehteviä ja mietoja. Vuonna 1970 Holland Hemp Company / Hokkah Tribe kasvatti jo kukkaa. Koska siemenet olivat peräisin Thaimaasta ja Afganistanista, oli vaikeaa kasvattaa mitään todella vahvaa kukintoa Hollannin ilmastossa ennen syksyn sateita, jotka tappoivat kasvit.
Monet suomalaisturistitkin pääsivät vapaan kannabiksen makuun legendaarisessa Milky Way eli hollantilaisittain Melkweg-klubilla. 1970-luvun alussa kannabiksen myynnin ollessa siedettyä, mutta laitonta oli klubin basaariosastolla pieni seinäluukku, jonka tiskiltä myytiin kannabista, jota saattoi laillisesti nauttia klubin muissa tiloissa. Ulkomaisten turistien hämmennystä lisäsi se, että Melkwegiä vastapäätä oli kaupunginosan poliisilaitos, mikä lisäsi laillisuuden vaikutelmaa.
Vuonna 1976 Hollannissa aloitettiin kannabiksen dekriminalisointi siten, että hallussapidon ylärajaksi säädettiin 30 grammaa. Sen määrän saattoi ostaa kerralla kannabiskahvilasta. Ensimmäinen hallituksen luvalla toimiva kannabiskahvila avattiin vuonna 1978 ja parhaimmillaan niitä on ollut noin 1500 eri puolilla Hollantia.
Wernard Bruining on Hollannin kannabisliikkeen uranuurtajia. Hän perusti Amsterdamin ensimmäisen kasvatuskaupan Positronics’in ja mullisti kannabiksen kasvatuksen aloittamalla siemenettömän eli sinsemillakasvatuksen. Positronics oli edelläkävijä kannabiksen lääkekäytössä ja myi potilaille kannabista omakustannushintaan vuosia ennen kuin siitä tuli virallista politiikkaa.
Kannabiskahvilat ovat kehittyneet suuresti sitten 1970-luvun alkuvuosien. Idealistiseen tyyliin niistä piti tulla sosiaalisen ja poliittisen elämän keskuksia, joissa väiteltäisiin elämän eri osa-alueista, mutta yleinen kaupallistuminen on saanut nekin palvelemaan suuren yleisön tarpeita. Lisäksi niiden myynti varsinkin rajojen läheisyydessä on keskittynyt turistien tarpeisiin. Ne ovat muodostuneet osaksi hollantilaista kulttuuria ja olisi enää vaikea kuvitella niiden lopettamista.
Kannabiskahvilapolitiikka ei ole ollut lainkaan niin ristiriidatonta kuin päältäpäin näyttää. Varsinkin huumepolitiikan haukkoina tunnetut maat, kuten USA ja Ranska, ovat yrittäneet saada Hollannin lopettamaan salliva politiikka. Pahimpina aikoina Hollantia on uhattu paarialuokan asemalla kansainvälisessä politiikassa ja kannabiskahviloiden omistajat ovat saaneet elää liiketoiminnan lopettamisuhan alla, jopa vankilatuomion pelossa.
Huumesota palaa takaisin
Edellisenä vuonna Marsha Manatt (joissakin lähteissä Marsha ”Keith” Schuchard: Marsha Manatt oli Schuchardin huumepropagandan kirjoittamisessa käyttämä pseudonyymi) oli jo perustanut vanhempien yhdistyksen Parent Resources Institute of Drug Education. Vuonna 1980 sai alkunsa vanhempien yhdistysten katto-organisaatio National Federation of Parents for Drug-free Youth, mikä osoitti osan vanhemmista olevan huolissaan huumeista ja että he kykenivät organisoitumaan poliittisesti. (Musto 1987, 271; Booth 2004, 253 – 254, Gerber 2004, DuPont 2000)
Shaferin komitean raportti ja uudelleen virinnyt kannabiksen lääketieteellinen tutkimus osoittivat kannabiksen olevan suhteellisen haitaton päihde eikä YK:n huumesopimuksissa määritelty heroiinin tasoinen huume vailla lääkinnällisiä ominaisuuksia. Hollannissa siitä oli tehty jo puolilaillinen ja monissa USA:n osavaltioissa oli vireillä dekriminalisointihankkeita. Kehitys näytti heikentävän YK:n ja USA:n huumepolitiikan uskottavuutta ja huumepolitiikan taustojen tutkiminen asetti monen muun politiikan alueen perustelut epäilyksen alaiseksi.
Yhä nuoremmat olivat alkaneet käyttää marihuanaa ja vuonna 1979 kongressin kuulemistilaisuudessa eräs vanhempien yhdistysten edustaja kertoi, kuinka kaupoissa myydään Tähtien sota -elokuvan inspiroimia laser-aseen näköisiä vesipiippuja ja sarjakuvia, joissa opetetaan polttamaan maria ja sniffaamaan kokaiinia. Hän todisti, kuinka on syntynyt teollisuuden ala, joka ihannoi huumeiden käyttöä ja mainostaa sitä alaikäisille. Samaan aikaan alettiin julkaisemaan lehtiä ja kirjoja, joissa tuotiin esille vain marihuanan käytön kielteisiä seurauksia ja sivuutettiin tutkimus, joka osoitti muuta. (Booth 2004, 254)
Vuonna 1979 julkaistu tutkimus nuorison huumeiden käytöstä paljasti, että jopa 10% lukiolaisista käytti marihuanaa päivittäin ja osa näistä käytti myös kovempia aineita. Näiden nuorten vanhemmat alkoivat perustaa ympäri maata yhdistyksiä, jotka yhdistyivät kansallisiksi vanhempien yhdistyksiksi kuten Families in Action, Parents’ Resource Institute for Drug Education (PRIDE) sekä National Federation of Parents for Drug Free Youth eli nykyinen National Federation of Parents (NFP), josta Reaganin kaudella tuli yksi USA:n vahvimmista lobbausjärjestöistä.
Huumekeskusteluun tunki uusi termi: amotivaatiosyndrooma, tieteellisen kuuloinen termi, jolla viitattiin marihuanan käytön aiheuttamaan yhteiskunnasta vieraantumiseen ja passivoitumiseen. Sodan kokenut sukupolvi oli amfetamiinien ja alkoholin kiihdyttämänä käynnistänyt kylmän sodan, ydinasevarustelun ja elintasokilvan välittämättä näiden vaikutuksista ympäristölle, länsimaiselle vapaudelle tai ihmisen psyykelle. Tämän sotasukupolven edustajat eivät reefer madness -propagandan takia kyenneet ymmärtämään uuden sukupolven kielteisiä asenteita näitä saavutuksia kohtaan ja leimasi nämä asenteet marihuanan vaikutuksiksi.
Amotivaatiosyndroomassa tiivistyi sukupolvien välinen kuilu ja amerikkalainen sodan jälkeinen materialistinen kulttuuri eikä aineen farmakologinen vaikutus. Amotivaatiosyndrooma jäi elämään huumevalistuksessa, virkamiesten toiminnan perusteluissa ja ns. kansan syvien rivien tietoisuudessa vaikka jo 1974 USA:n armeijan tutkimuksessa havaittiin, että suurin osa ihmisistä jatkoi työn tekoa tietäessään saavansa siitä rahaa, vaikka he olisivat polttaneet kuinka paljon marihuanasavukkeita (Mendelson, Jack H.: Behavioral and Biological Concomitant of Chronic Marijuana Use. 1974. (U.S. Army study)). Tämä tutkimus julkaistiin vuonna 1974 osana laajempaa marihuanaa käsittelevää kirjaa The Use of Marihuana: A psychological and physiological inquiry (Mendelson 1974).
Mistä sitten uusi vanhempien liike sai ”uudet tutkimustuloksensa”, kun vastikään lukuisat tutkimukset, Nixonin asettama Shaferin komitea, Fordin valkoinen paperi ja Carter olivat tuoneet esille kannabiksen suhteellisen haitattomuuden päihteenä ja suosittelivat sen käytön dekriminalisoimista?
Robert DuPontin ”kääntyminen” marihuanaa vastaan
Robert DuPont ei ollut koskaan kannabismyönteinen, vaan hän tuli huumepolitiikkaan heroiiniriippuvaisten metadonivieroituksen asiantuntijana. Richard Nixon värväsi hänet hoitamaan huumevieroitusta sillä ehdolla, ettei DuPont puhu mitään marihuanasta eikä sen dekriminalisoimisesta. DuPontille tämä sopi, koska hän ei pitänyt tätä erityisen tärkeänä asiana. Fordin hallinnossa hän sai puhua vapaammin ja osallistui jopa NORML:n konferenssiin, jossa hän ensimmäisenä USA:n hallinnon edustajana puolusti kannabiksen hallussapidon dekriminalisointia ja jopa puolusti sen pienten määrien kasvatuksen dekriminalisointia. Tämä toi hänet otsikoihin, jopa High Times -lehden kanteen.
DuPont selittää myöhemmin ”kääntymistään”:
”Kesti jonkin aikaa havaita se, että minua pidettiin marihuanan puolestapuhujana vaikka yritin asettaa sanani kuinka huolellisesti. Jopa TV:n iltauutisissa kerrottiin Valkoisen talon huumetsaarin olevan marihuanan puolestapuhuja. Se alkoi rassaamaan minua. Alkuinnostus johtui siitä, että olimme tekemässä jotain aivan uutta ja että sain aikaan jotakin todella uutta ja myönteistä.”
”Tässä vaiheessa Jimmy Carter oli presidenttinä ja yhtäkkiä minulla on presidentti, joka sanoo, ”ettet voi vastustaa dekriminalisointia, koska se on minun politiikkani”. Olin kiertänyt koko kehän: aloitin urani sellaisen presidentin alaisuudessa, joka sanoi, etten saa kannattaa sitä. Ja nyt olin sellaisen presidentin alaisuudessa, joka sanoi, että minun on pakko kannattaa sitä.”
”Jättäessäni hallituksen pidin ensimmäiseksi lehdistötilaisuuden ja kerroin: ”Olen erehtynyt. Tein virheen. Dekriminalisaatio on huono ajatus. Marihuana aiheuttaa riippuvuutta. Monella tapaa se on pahin kaikista laittomista huumeista.” Tämä oli dramaattinen irtiotto enkä ole epäröinyt sen jälkeen, vaikka monet ystävistäni argumentin sillä puolella odottavat minun vielä palaavan tavalla tai toisella. Vaihdoin kerran puolta joten voisin vaihtaa vielä kerran. Mutta en usko tämän tapahtuvan.” (DuPont 2000)
DuPont, Nahas, Waldheim ja ”uudet tutkimustulokset”
Robert DuPont toimi NIDA:n johtajana vuosina 1973 – 1978, missä asemassa hän pystyi vaikuttamaan liittovaltion rahoittamaan kannabistutkimukseen. Vuonna 1974 Tulanen yliopiston psykiatri Robert Heath alkoi tekemään tutkimuksia, joissa todettiin kannabiksen aiheuttavan aivovaurioita. Nämä tulokset hän sai annostelemalla marihuanan savua kasvonaamareilla reesusapinoille niin kauan, että nämä saivat aivovaurioita hapen puutteesta eikä marihuanasta. Koetta arvosteltiin koe-eläinten pienellä määrällä (neljä apinaa), koeolosuhteiden vaikutuksella sekä tärkeimpänä sillä, että apinoiden aivojen normaaliolotilaa raportoitiin ”vahingoittuneena”. (Heath 1978, 1980)
Mutta tällaiset pienet yksityiskohdat eivät estäneet Robert DuPontia vetämästä johtopäätöstä, että marihuana on vahingollisempaa kuin mitä ihmiset luulevat.
DuPont oli teettänyt ison liittovaltion kustantaman raportin Marijuana and Health, johon vedoten hän antoi jo vuonna 1974 lausuntonsa senaatin asiaa tutkivalle komitealle, ettei huumelakeja pidä lieventää marihuanan osalta. Samalla DuPont kertoi komitealle marihuanan alentavan miehen hormonitasoa, heikentävän immuniteettia ja muuttavan perustavalla tavalla solujen aineenvaihduntaa. Tutkimusten luotettavuutta ja Heathin uskottavuutta ei alentanut lainkaan se, että Heath teki tutkimuksia myös homoseksuaalien muuttamiseksi heteroseksuaaleiksi aivoihin johdetuilla sähköiskuilla (Moan 1972).
Heathin tutkimukset saivat osakseen laajaa julkisuutta. Mm. People -lehti kirjoitti: ”Tämä synkkä ennuste tulee shokin lailla maahamme, jossa ollaan vasta alettu pitää marihuanaa harmittomampana kuin alkoholi. Suuren yleisön asenne marihuanaa kohtaan on lieventynyt viime vuosina niin paljon, että useiden osavaltioiden lainsäädäntöelimet sekä kongressi pohtivat lakialoitteita, joilla marihuanan hallussapidosta säädettyjä rangaistuksia lievennettäisiin.”
”Heathin tutkimukset ovat niiden joukossa, joita valkoisen talon huumeneuvonantaja tohtori Robert DuPont siteerasi viime kuussa julkistaessaan oman virallisen kantansa, että marihuanan vastaisten lakien löysääminen ei ole viisasta. Lainaten uutta liittovaltion raporttia Marijuana and Health DuPont kertoi uuden tutkimusaineiston osoittavan, että marihuana laskee mieshormonin tasoa, sekoittaa immuunijärjestelmän sekä vaikuttaa solujen perusaineenvaihduntaan.” (People 1974)
DuPont ei siis ”kääntynyt” kannabiksen vastustajaksi vaan oli sitä jo ennen Carterin kautta. Näiden DuPontin siteeraamien ”uusien tutkimusten” takana oli Gabriel G. Nahas, jonka YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti vuonna 1972 YK:n huumevalvontabyrokratiassa tärkeään asemaan kansainvälisessä huumevalvontakomissiossa INCB:ssä. Waldheim puolestaan oli valittu YK:n pääsihteeriksi samana vuonna Richard Nixonin presidenttikaudella.
Gabriel G. Nahas oli Columbian yliopiston anestesiologian professori ja kannabiksen intomielinen vastustaja, joka ennen nimitystään YK:n palvelukseen oli jäänyt kiinni väärennetystä raportista kannabiksen aiheuttamasta kuolemantapauksesta Belgiassa (Nahas 1971). Uudessa asemassaan hän saattoi jaella apurahoja kollegoilleen marihuanan aiheuttamien hirvittävien henkisten ja fyysisten vaurioiden todistamiseksi tieteellisesti. (Nelson 1999)
Uudessa asemassaan Nahas saattoi jatkaa kannabiksen vastaista kampanjointiaan. YK:n huumevalvonnan ammattijulkaisussa Bulletin on Narcotics ilmestyi vuonna 1972 Nahasin artikkeli, missä hän kertaa Ghantin kaupungissa sattuneen kannabismyrkytyksen (Nahas 1972).
Vuonna 1972 Nahas julkaisi kirjan Marihuana: Deceptive Weed, jota The Journal of the American Medical Association kritisoi ”lähinnä moralistiseksi”: ”Tutkimuksien valikointi ja valikoiva tulkinta ja suoranaiset tosiseikkojen hylkäämiset leimaavat jokaista lukua. Niin paljon kirjasta on vinoutunutta sisällöltään, että lukijan pitää itse tuntea kannabistutkimus voidakseen arvioida jokaisen väitteen paikkansa pitävyyttä.” (JAMA 1973)
Science tiedelehti julkaisi vuonna 1974 tutkimuksen, jossa puolestaan osoitettiin Nahasin väitteet kannabiksen aiheuttamien immuunijärjestelmän vaurioista olevan vääriä. (Silverstein 1974)
Columbian yliopisto piti vuonna 1975 lehdistötilaisuuden, missä se julkisesti ilmoitti pitäytyvänsä erossa Nahasin häpeällisesta pseudotieteestä. Vuonna 1976 National Institute of Health (NIH) kieltäytyi enää rahoittamasta Nahasin kannabistutkimuksia ja lopulta vuonna 1983 National Institute of Drug Abuse (NIDA) hylkäsi hänen työnsä ja lopetti rahoituksen. Nahas muutti Eurooppaan ja aloitti vuonna 1992 huumesotaorganisaation nimeltään Europe Against Drugs (EurAD).
Gabriel Nahas päätti siitä, mitä tutkimusta YK tuki ja oli keskeinen henkilö kokousten ja konferenssien järjestäjänä. Hän keräsi yhteen ihmisiä, joilla oli valmiiksi kielteinen ennakkokäsitys kannabiksesta ja hän kykeni tarjoamaan heille uskottavan käsityksen kannabistutkimuksesta korostamalla negatiivisia tutkimustuloksia. Kun samoja tutkimustuloksia kierrätetään eri yhteyksissä ja eri julkaisuissa, luo niiden toistaminen niille uskottavuutta, mikä näkyy myös nykyaikaisessa psykoositutkimuksessa, jossa yritetään osoittaa kannabis skitsofrenian aiheuttajaksi.
NADC:n edustajat puhuivat kovia ja he aikoivat johdattaa amerikkalaiset ristiretkelle huumekaupan lopettamiseksi kerralla ja kokonaan. NADC järjesti mielenosoituksia, seminaareja, lobbasivat lainsäätäjiä, tiedottivat kansanedustajia ja julkaisivat kuukausittain War on Drugs -lehteä. Gabriel Nahas tuki toimintaa tutkimustiedoillaan ja LaRouche Movement kokosi ja julkaisi huumeiden vastaiset oppinsa kirjana nimeltään Dope, INC., joka oli 500-sivuinen myyntimenestys. (King 2007) LaRouchen pääväite on se, että juutalaiset pankkiirit ja kommunistit turmelevat nuorison huumeilla. LaRouche on esimerkki huumesodan hämäristä taustajoukoista, joiden varassa huumesota järjestäytyi liikkeeksi ja sai poliittista painoarvoa ilman minkäänlaista taustaa tieteellisestä tutkimuksesta tai käytännön kokemuksista.
Straight Incorporated
National Institute of Mental Health (NIMH) kehitti narkomaanien hoitoyksikössään Lexingtonissa 1970-luvun alussa huumeista vieroituskokeilun nimeltään The Matrix House, mikä oli liittovaltion versio 1950-luvulla alkunsa saaneesta uskonnollisesta Synanon-kultista. Kokeilu lopetettiin vuonna 1972, kun siihen osallistuneet alkoivat osoittaa äärimmäisen epäsosiaalista ja väkivaltaista käytöstä toisiaan kohtaan. Kokeilua pidettiin ”äärimmäisen epäonnistuneena”.
Nuoria pidettiin kuukausia eristyksissä ulkomaailmasta. Kaikkia toimintoja valvottiin ryhmässä, jota johtivat aiemmin ryhmään sitoutetut nuoret. Nuoret kärsivät unen, ruuan, veden, auringonvalon, ulkoilman ja liikunnan puutteesta ja ainoat ihmiskontaktit olivat nämä ohjelman läpikäyneet veteraanit, joita aikaisemmat asiakkaat olivat puolestaan ”hoitaneet”. Ihmisen perustarpeita pidettiin etuoikeuksina ja niitä ansaittiin omaksumalla väärinkäytöstapoja, mihin kuului julkista nöyryyttämistä, tunnustusten pakottamista, fyysistä pakottamista ja ”sylkyterapiaa” mikä tarkoitti päin kasvoja huutamista. Tätä jatkui joka päivä kaksitoista tuntia ja enemmänkin, kuukausi toisensa perään, joskus jopa yli vuosi.
Lapset pakotettiin valitsemaan oman ihmisarvonsa säilyttämisen ja ohjelmassa etenemisen välillä. Useimmat valitsivat pahantekijän roolin ja edistymisen ohjelmassa. Monet ohjelman läpikäyneistä kärsii aikuisiällä jatkuvasta syyllisyydestä jatkettuaan muiden kaltoin kohtelua ryhmässä. Monilla on pysyviä psyykkisiä ongelmia kestettyään ensiksi jatkuvaa kidutusta ja tehtyään pakotettuna muille samaa.
Kova kuri ja jatkuvassa henkisessä ja fyysisessä deprivaatiossa oleminen sai monet nuoret vakuuttumaan siitä, että he tarvitsivat kovaa kohtelua. Suurin osa nuorista oli ainoastaan kokeillut mietoja huumeita eli lähinnä marihuanaa. Straight Inc:n ohjelmaan ei kuulunut fyysisestä riippuvuudesta kärsivien hoitaminen.
Robert DuPont esiintyi myös oikeussaleissa puolustamassa huumetestaamisesta syntyneissä oikeusjutuissa sekä Straight Incorporationia vastaan nostetuissa väärinkäytössyytteissä. Vaikka DuPont uskoisikin Straight Inc:n olevan syytön väärinkäytöksiin, sai hän hyvät rahat konsultoinneistaan: mitä enemmän yritystä syytettiin, sitä paremmin DuPontin konsulttifirmalla meni. Parhaina päivinään Straight Inc. teki miljoonien dollarien voittoja Semblerin pariskunnalle erikoistumalla rikkaiden perheiden lapsien huumeriippuvuuden hoitamiseen. Arvostelijat syyttivät firmaa siitä, ettei hoidetuilla lapsilla ja nuorilla oikeasti ollut mitään huumeriippuvuutta, mutta heidän vanhemmat olivat valkoisia ja heillä oli varaa ”hoitoon”. Vuonna 1979 Mel Sembler alkoi republikaanisen puolueen varainkerääjäksi tuleviin presidentinvaaleihin. Straight Inc:n tarina paljastaa DuPontin ”kääntymiseen” liittyvän opportunismin: hän meni sinne, missä oli rahaa.
Ruotsi päättää muuttua huumeettomaksi yhteiskunnaksi
Vuonna 1976 Ruotsissa syntyi oikeistopuolueiden muodostama hallitus ensimmäisen kerran ilman vuodesta 1932 vallassa ollutta sosiaalidemokraattista puoluetta. Oikeistohallitus teki huumeista isomman asian kuin yksikään edellinen hallitus ja vuodesta 1977 Ruotsin huumepolitiikka muuttui yhä ankarammaksi. Hallitus nimitti komitean tutkimaan asiaa ja sen antamien suositusten pohjalta vuonna 1978 eduskunta päätti ruotsalaisen huumepolitiikan tavoitteena olevan huumeeton yhteiskunta.
1900-luvulla Ruotsi kävi läpi suuren muutoksen yhdestä Euroopan köyhimmistä maista yhdeksi rikkaimmista. Tämän seurauksena Ruotsissa on juurtunut syvälle usko siitä, että sosiaalidemokraattisella ”yhteiskuntatekniikalla” voidaan muuttaa yhteiskuntaa ja ratkaista sen ongelmat.
Ruotsin uudessa huumepolitiikassa kannabis asetettiin yhtä vaaralliseen kategoriaan amfetamiinin kanssa. Yleisen syyttäjän ohjeistuksessa tätä muutosta perusteltiin ”uusilla tutkimustuloksilla”, jotka oikeuttivat ankaran politiikan kannabista kohtaan. Uusi ohjeistus näkyi tilastoitujen huumerikosten määrässä, mikä nousi vuoden 1979 22 500:sta 68 000:een vuonna 1982.
Oikeistohallitus käynnisti joukon erilaisia kampanjoita, joiden tarkoitus oli lisätä huumeiden vastaista tietoisuutta koko maassa ja vuonna 1984 sosiaalidemokraattien palattua hallitusvastuuseen päätettiin hallitustasolla tehdä Ruotsista ”huumeeton yhteiskunta”.
”Uusi tutkimusaineisto” oli Nils Bejerotin doktriini, jolle perustuva huumeiden vastainen ohjelma piti viedä loppuun asti ilman kompromisseja. Bejerotin perustelut olivat epätieteellisiä eikä yksikään tiedelehti ole ikinä kannattanut hänen tutkimuksiaan tai tutkimustuloksiaan. Mutta Bejerotin samoin kuin LaRouchen keino oli uhkailu: ”Jos tätä ei hoideta oikealla tavalla, tapahtuu väistämättä yhteiskunnan luhistuminen, mikä hajottaa hyvinvointivaltiomme”, hän kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneessä kirjassa Narkotikapolitiska strategier.
Bejerot oli vallankumoushaaveissaan pettynyt stalinisti, joka kääntyi maolaiseksi ja jolle huumesota tarjosi näyttämön toteuttaa nuoruuden johtajahaaveita. Hän luonnehti RNS:ää merkittäväksi voimaksi ideologisen politiikan toteuttamisessa kohti ”puhdasta yhteiskuntaa”. Bejerot on luonnehtinut RNS:ää jopa sissiliikkeeksi, jonka aktiivinen jäsenjoukko pystyy taitavasti ohjaamaan yleistä mielipidettä haluttuun suuntaan. RNS:n nykyinen johtaja Per Johansson lausui tämän julki vielä 2000-luvulla: ”Maosta voidaan olla montaa eri mieltä mutta hän rehabilitoi tuhansia huumeriippuvaisia”. (Linton 2011)
Bejerot julisti kannabiksen kieltämisessä olevan kyse kansakunnan selviytymisestä olemassaolon kamppailussa, mikä johti kieltolain fanaattiseen soveltamiseen vasta-argumenteista huolimatta: kritisoijat voitiin niputtaa huumehörhöiksi ja sivuuttaa demokraattisessa keskustelussa, mikä leimaa edelleen myös suomalaista huumepolitiikkaa.
Ruotsin huumepolitiikan muutos ei perustunut huumeiden käytössä tapahtuneisiin muutoksiin, koska 1970- ja 1980-luvuilla ei tapahtunut mitään oleellisia muutoksia, mutta silti huumeet koettiin Ruotsissa kasvavana ongelmana. Ruotsi oli homogeeninen kansakunta, kulttuurisesti sulkeutunut ja Bejerotia toteltiin nöyrästi: seuraavien vuosikymmenien ajan Ruotsin yhteiskunta marssi samassa tahdissa kohti huumevapaata yhteiskuntaa. (Boekhout 1997, 52 – 53; Linton 2003; Linton 2011)
Idänpään-Heikkilä ja länsimaisen kulttuurin tuho
Juhana Idänpään-Heikkilä toi 1970-luvulla Suomeen Bejerotin ja Nahasin ajatukset kannabiksen kieltämiseksi ja mustamaalaamiseksi. Bejerotin kirja Huumausaineet – ihmisen ongelma julkaistiin isoina painoksina Pohjoismaissa 1960-70 lukujen vaihteessa. Sen suomenkielisen painoksen käänsi ja toimitti Juhana Idänpään-Heikkilä, joka on toiminut poliisin ja Irti huumeista ry:n asiantuntijalääkärinä. Kirjassaan Bejerot esittelee laajalle yleisölle kansainvälisten huumehaukkojen todellisen syyn kannabiksen kieltämiseksi:
”WHO:n asiantuntijat ja Norjan lääkintöhallituksen pääjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Karl Evang väittävät, että jos hasis leviäisi yhtä laajalle täällä kuin alkoholi on levinnyt, koko järjestäytynyt yhteiskuntaelämä, sellaisena kuin me sen tunnemme, tulisi toimintakyvyttömäksi parissa vuosikymmenessä. (Bejerot 1971, 33)
Bejerotin siteeraama Karl Evang oli tunnettu norjalainen sosiaalidemokraatti, jonka veli Vilhelm Evang oli myös ollut mukana sosiaalidemokraattisessa liikkeessä. Norjan tiedustelupalvelun johtajana hänellä oli läheiset yhteydet CIA:han, Natoon ja näiden organisoimaan salaiseen armeijaan Euroopassa, jonka oli tarkoitus aloittaa sissisota kommunistien päästessä valtaan tai Neuvostoliiton miehittäessä Länsi-Eurooppaa. (Lindfors 1978, 368, 375 – 377)
Idänpään-Heikkilän, Bejerotin ja kumppaneiden esittämä argumentti länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan romahtamisesta ylittää kaikki tieteelliset tutkimukset tyrmäävyydellään: keskiluokkaiseen maailmankuvaan ei voisi vaikuttaa tehokkaammin kuin uhkaamalla materiaalisen hyvinvoinnin loppumisella. Evangin veljekset, Bejerot, LaRouche, Idänpään-Heikkilä ja Waldheim ovat esimerkkejä erilaisten etujen kietoutumisesta yhteen huumesodassa ja kannabiksen vastustamisessa. Tieteellä tai kansanterveydellä ei tässä asiassa ollut mitään tekemistä
Nahas esitti tutkimuksiaan ympäri maailman uuden teknologian avulla ja mm. vuonna 1978 Reimsissä, Länsi-Saksassa ja Pariisissa pidettiin samanlaiset satelliittiesitelmät osana kansainvälisiä farmakologian kongresseja otsikolla Marihuana – biological effects, analysis, metabolism, cellular responses, reproduction and brain. Vuonna 1984 Nahas luennoi marihuanasta Oxfordissa järjestetyssä kansainvälisessä farmakologian konferenssissa.
Moderni satelliittitekniikka lumosi virkamiehet Suomessa ja muualla maailmassa niin, että Nahasin tieteellinen taso jäi vähemmälle huomiolle. Hänen tieteelliseltä kuulostavat luentonsa ovat jääneet kaikesta kritiikistä huolimatta kriminaalivalvonnan virkamiesten kannabistuntemuksen auktoriteetiksi kautta maailman, koska Nahasin tutkimus oikeuttaa heidän toiminnan, ei siksi että se olisi tieteellisesti pätevä. Nahasin työtä on jatkanut mm. tohtori Harold M. Voth Drug Free America Foundationin konsulttina.
Säätiöt dekriminalisoinnin puolella
Vuonna 1970 Ford-säätiön luottamushenkilöt olivat päätyneet siihen tulokseen, että huumepolitiikassa eivät osittaisratkaisut enää riittäneet. Vuonna 1972 ilmestyi säätiön tuottama raportti Dealing with Drug Abuse. A Report to the Ford Foundation.
Siinä todettiin, että ”on äärimmäisen tärkeää tunnustaa se tosiseikka, että ihmisellä on käytössään potentiaalisesti vaarallisia aineita, joita hän voi käyttää oikein tai väärin, ja ettei näiden aineiden saatavuutta eikä houkutusta niiden käyttöön voida eliminoida. Siksi nykyaikaisen erilaisten aineiden väärinkäytön vastaisten ohjelmien tavoitteena tulee olla suuren yleisön opettaminen ymmärtämään näitä aineita ja kuinka niitä käytetään jokapäiväisen elämän viitekehyksessä. Sellaiset lähestymistavat, jotka tähtäävät aineiden hävittämiseen tai näiden aineiden käyttäjien sortoon, ainoastaan lisäävät kansallisia ongelmia.”
”Tarvitaan hallituksesta riippumatonta johtajuutta kohti järkevää lähestymistapaa USA:n huumeiden väärinkäytön käsittelemiseksi. Tässä vallitsee tällä hetkellä tyhjiö, joka voidaan täyttää uuden huumeiden väärinkäytön neuvottelukunnalla. Tämä neuvottelukunta kykenee vaikuttamaan huumeiden väärinkäyttöön tässä maassa.”
Seuraava tärkeä askel oli kolmen saman huolen jakaneen säätiön – the Carnegie Corporation, the Commonwealth Fund, and the Henry J. Kaiser Family Foundation – liittyminen mukaan rahoittamaan neuvottelukunnan työtä. The Equitable Life Assurance Society liittyi myös mukaan rahoittamaan neuvottelukunnan työtä.
Neuvottelukunta työskenteli viisi vuotta aina vuoteen 1978, minkä jälkeen sen puheenjohtaja Thomas E. Bryant ja henkilökunta valmistelivat lopullista raporttia, joka ilmestyi vuonna 1980.
Raportissa tuodaan esille se, ettei erilaisten aineiden laajamittainen käyttö ole sellainen pahe, joka voidaan kitkeä yhteiskunnasta lainsäädännöllä tai muilla keinoilla. Aineiden laajamittainen käyttö ei koske pelkästään heroiinia, marihuanaa ja kokaiinia vaan myös alkoholia ja kofeiinia sekä laajaa valikoimaa piristäviä ja rauhoittavia lääkkeitä, joita myydään reseptillä tai suoraan tiskiltä. Silti uskotaan, että hyvin tiedotettu kansakunta, joka tiedostaa asioiden ja todistusaineiston monimuotoisuuden, pystyy hallitsemaan erilaisten aineiden käyttöä rakentavammin. Säätiöiden valmistama lopullinen raportti perustuu tähän uskoon. (Drug Abuse Council 1980)
YK:n kanta käytön kriminalisointiin vuonna 1977
Kiihtyvät laillistamis- ja dekriminalisaatiovaatimukset saivat vuonna 1977 YK:n huumebyrokratian laatimaan vastine otsikolla Drug abuse and penal provisions of the international drug control treaties laillistamispyrkimyksille, joka julkaistiin alan ammattilehdessä Bulletin on Narcotics:
Vastineen alussa YK:n virkamiehet viittaavat julkisuudessa käytyyn keskusteluun kansainvälisten huumesopimusten velvoitteista, mitä oltiin käsitelty seikkaperäisesti Kanadassa LeDain raportissa ja Hollannissa Baan raportissa. Vastineellaan YK halusi antaa ”selventäviä huomautuksia huumeiden väärinkäytön rankaisemisesta esille nousseisiin sekaannuksiin ja väärinkäsityksiin”.
”Kansainvälisissä sopimuksissa ei vaadita huumeiden väärinkäytön rankaisemista, kuten joskus kansainvälistä huumeiden valvontajärjestelmää arvostelevat ihmiset väittävät; sopimukset ovat paljon hienovaraisempia ja joustavampia kuin niitä joskus näkee tulkittavan.”
”Ensiksikin huumausaineyleissopimuksen 4. artikla sisältää sopimuksen hyväksyneille osapuolille yleisen vaatimuksen ”ottaa käyttöön sellaisia tarvittavia lainopillisia ja hallinnollisia toimenpiteitä rajoittaa ainoastaan tieteelliseen ja lääketieteelliseen käyttöön huumausaineiden tuotanto, valmistaminen, vienti, tuonti, jakelu, kauppa, käyttö ja hallussapito”. Tämän kohdan sisältö on ilmeinen: huumeiden käyttö ja hallussapito henkilökohtaiseen käyttöön tulee rajoittaa lainsäädännöllä ja hallinnollisilla keinoilla vain tieteelliseen ja lääketieteelliseen käyttöön. Tästä seuraa se, että huumeiden ”laillistaminen” siten, että ne saatetaan vapaasti saataville ei-tieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin tarkoituksiin, kuten joskus vaaditaan tiedotusvälineissä tai jopa asiantuntijoiden keskusteluissa, on epäilemättä poissuljettu nykyisessä kansainvälisten sopimusten määrittelemässä kansainvälisessä huumeiden valvontajärjestelmässä.”
”Kysymys kuitenkin kuuluu, että pakottavatko kansainväliset sopimukset soveltamaan rikoslaillisia rangaistuksia huumeiden luvattomaan käyttöön ja hallussapitoon omaa käyttöä varten? Tästä vallitsee edelleen epäselvyyttä, mikä pitää selvittää.”
”On tosiseikka, ettei ”käyttöä” (tai ”henkilökohtaista kulutusta”) mainita huumausaineyleissopimuksen 36. artiklan 1. kohdassa rangaistavien tekojen joukossa. Vaikka sopimuksen osapuolien pitää rajoittaa huumeiden käyttö ainoastaan tieteelliseen ja lääketieteelliseen käyttöön, ei sopimus vaadi heitä täyttämään tätä vaatimusta langettamalla rangaistuksia luvattomasta huumeiden ”käytöstä” tai ”henkilökohtaisesta kulutuksesta”.”
”Huumeiden luvaton ”hallussapito” on mainittu 36. artiklan 1. kohdassa mutta sen yhteydestä selviää, kuten YK:n pääsihteerin virallisessa kommentaarissa sanotaan, että sopimuksen osapuolien ei tule asettaa huumeiden ”hallussapitoa” henkilökohtaiseen käyttöön rangaistavaksi teoksi. Koko kansainvälinen huumeiden valvontajärjestelmä kohdistaa huomionsa rangaistussäädöksissään huumeiden laittomaan kauppaan ja salakuljetukseen; tämä pätee myös vuoden 1972 huumausaineyleissopimuksen lisäpöytäkirjaan sekä vuoden 1971 psykotrooppisia aineita koskevaan sopimukseen. Koska sopimuksissa ei velvoiteta säätämään rikoslaillisia rangaistuksia ”käytölle” henkilökohtaisen kulutuksen merkityksessä, eikä ”hallussapidolle” henkilökohtaiseen kulutukseen, on kaikki huumeiden käytön ja hallussapidon ”liberalisointia” tai ”dekriminalisointia” tai ”depenalisaatiota” puoltavien protagonistien arvostelu kansainvälistä huumevalvontajärjestelmää kohtaan aika lailla ohi kohteen.” (Noll 1977)
Tämä YK:n vastine on merkittävä dokumentti, koska se osoittaa kritiikin menneen läpi tiukasti umpioituneeseen huumebyrokratiaan ja aiheuttaneen siellä keskustelun jopa laillistamisesta, johon ei vieläkään poliittisissa piireissä uskalleta viitata muuten kuin termillä l-sana.
Dokumentti todistaa sen, että monissa maissa harjoitettavaa käyttäjien rankaisemista ei voi perustella kansainvälisillä huumesopimuksilla ja että eri hallitusten harjoittama käytön dekriminalisaatioon perustuva politiikka on täysin YK:n sopimuksiin perustuvaa, vaikka huumesodan kannattajat yrittävätkin väittää muuta. 1970-luvulla syntynyt dekriminalisaatiopolitiikka oli pragmaattinen tapa suunnata YK:n alaisuudessa tehtyjen huumesopimusten velvoittama kriminalisointi järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. USA:n ulkopolitiikka esti dekriminalisaation leviämisen, eivät ”uudet tutkimustulokset”, joita alettiin tehtailemaan ”laillistajien” pyrkimyksiä vastaan.
Waldheim, Nahas ja YK:n kansalaisjärjestöt
Carterin huumetsaarin Bournen ja muutaman dekriminalisointia kannattavan ponnistelut näyttivät menneen pieleen huonon kampanjoinnin takia. YK:ssa huumesodan kannattajat olivat päässeet sellaisiin asemiin, ettei USA:n edustajien väliaikaisella liberaalisuuden puuskalla ollut mitään vaikutusta sen byrokratian tekemiin ratkaisuihin. Kuten ei muillakaan liberaalimpia näkemyksiä esittäneillä hallituksilla.
YK:n huumevalvontabyrokratiassa noudatettiin Bejerotin oppeja kansalaisyhteiskunnan mobilisoimiseksi huumeita vastaan, mitä oltiin Ruotsissa toteutettu 1970-luvun alusta, ja perustettiin sekä mobilisoitiin kansalaisjärjestöjä huumeiden vastaiseen työhön. YK:n johdossa 1970-luvulla oli Kurt Waldheim ja huumesopimuksia valvovan INCB:n johdossa Gabriel Nahas. Harry Anslinger oli erotettu vuonna 1962 FNB:n johdosta, mutta hän jatkoi YK:ssa USA:n edustajana vuoteen 1964 pitäen huolen siitä, että hänen seuraajansa oli hänen politiikkansa kannalla. USA on YK:n huumebyrokratian vaikutusvaltaisin valtio ja vasta 2009 USA:n edustajat tapasivat YK:n huumekokouksessa niiden kansalaisjärjestöjen edustajia, jotka USA:n hallitus oli leimannut ”kriittisiksi USA:n huumepolitiikkaa kohtaan”. Siihen saakka YK:ssa oli edustettuina ainoastaan huumesotaa kannattavia kansalaisjärjestöjä. (UN Commission 2009)
Vuonna 1979 Neuvostoliiton edustaja vahvisti YK:ssa maansa kannan huumausaineongelmaan. Se poistettiin muutamassa vuodessa lokakuun vallankumouksen jälkeen, mutta todellinen syy tähän menestykseen oli kansalaisille luotu uusi yhteiskunnallinen järjestelmä, joka poisti yhteiskunnalliset epäkohdat, sekä valtiolle keskitetty hallintokoneisto, mikä teki mahdolliseksi ehkäistä ja hoitaa riippuvuutta. Alkoholin ja huumeen yksi pääeroja on se, että alkoholin käyttö vetoaa makuominaisuuksillaan kun taas huumeen käyttö ei vetoa. Neuvostoliitto oli se huumeeton paratiisi, johon läntisten teollisuusvaltioiden huumehaukat olivat vasta pyrkimässä. Huumepolitiikka oli kansainvälisen politiikan pienin yhteinen nimittäjä YK:ssa. (Babaian 1979)
YK:n perustamiskirjan mukaan kansalaisjärjestöjen ottaminen mukaan toimintaan on olennainen osa YK:n toimintaa. YK:n huumekomission, CND:n, kokouksiin oltiin otettu mukaan kansalaisjärjestöjä, joille myönnettiin neuvoa-antava asema. Esimerkiksi vuonna 1977 CND:n kokouksessa oli läsnä seuraavia kansalaisjärjestöjä: International Council of Women, Baha’i International Community, International Confederation of Catholic Charities (Caritas Internationalis), International Council on Alcohol and Addictions, International Federation of Women Lawyers, World Young Women’s Christian Association, International Union for Child Welfare, World Union of Catholic Women’s Organizations ja the International Federation of Pharmaceutical Manufacturers Associations. (Bulletin on Narcotics 1.1.1977)
Huumevalvonnan byrokratia hyväksyi uskonnollisia järjestöjä sekä lääketeollisuuden lobbariryhmiä. Tämän ei voi sanoa kovin hyvin edustavan kansalaisyhteiskuntaa, toiminnan kohteita eli huumeiden käyttäjiä eikä varsinkaan huumetutkimuksen koko kirjoa. Vanhempien yhdistyksien nousun USA:ssa voi selittää vastareaktiona Vietnamin sodan vastaisen liikkeen ja kannabiskulttuurin nousulle julkisuuteen. YK:ssa huumepolitiikan kehitys kulki omia polkujaan.
Monet aikoinaan raittiutta kannattaneet järjestöt alkoivat kannattamaan huumesotaa YK:n viralliseksi politiikaksi. Esimerkiksi Nils Bejerotin Ruotsissa perustaman RNS:n esikuvaksi mainitaan raittiusliike, mutta RNS:n keskityttyä laittomien huumeiden ja varsinkin kannabiksen vastustamiseen, jäi raittiuden edistäminen huumesodan jalkoihin. Päihde- ja lääkeyhtiöt alkoivat tukea huumeiden vastaisia organisaatioita ja järjestöjä, jotka puolestaan luopuivat tupakan ja alkoholin vastustamisesta. YK:n huumevalvontabyrokratiassa ei oltu lainkaan huolissaan päihteiden ja lääkeaineiden väärinkäytöstä.
Islamilainen vallankumous Iranissa ja USA:n huumepolitiikka
USA:n hallinnon yritys vapauttaa Iraniin jääneitä amerikkalaisia panttivankeja vuonna 1980 päätyi katastrofiin ja tämä panttivankikohtaus nosti USA:n seuraavaksi presidentiksi Ronald Reaganin, joka ei ollut enää kiinnostunut dekriminalisaatiosta eikä vapaasta huumekeskustelusta. USA:n hallinto teki jälleen yhden hätäratkaisuistaan, joka johti uusiin hämäriin operaatioihin, joiden epäonnistumisia tultiin peittelemään huumehysterialla ja huumepolitiikkaa kiristämällä.
<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
