Poliisit, syyttäjät ja muut kriminaalivirkamiehet puolustavat toimintaansa sillä, etteivät he tee lakeja, vaan ainoastaan soveltavat niitä käytäntöön ja panevat ne täytäntöön.
Suomen kannabisyhdistyksen rekisteröinti on loistava esimerkki siitä, ettei huumepolitiikka kuulu Suomessakaan normaalin demokraattisen päätöksentekoprosessin piiriin, vaan huumesodasta vuosikymmeniä rahansa ansainneet virkamiehet pitävät tiukasti kiinni saavuttamistaan valta-asemista.
Huumeiden laillistamisvaatimusten levitessä jo valtion päämiesten joukkoon on mm. tukholmalainen huumepoliisi Lennart Karlsson lähtenyt vastaiskuun. Hän syyttää Svenska Dagbladetissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan huumeiden laillistajia siitä, että näiden esittämät vaatimukset ovat loukkaus heitä kohtaan, koska he pelastavat ihmishenkiä. Samalla se on loukkaus niitä kohtaan, joiden henkiä poliisi pelastaa.
Tarkemmin hän määrittelee loukkauksena sen, että heiltä ollaan viemässä pois heidän tärkein työkalunsa, nimittäin käytön rankaiseminen. Siksi kaikkien huumeiden laillistamista tai dekriminalisointia kannattavien pitäisi tulla tutustumaan siihen helvettiin, minkä poliisit ovat saaneet aikaan.
Bejerotin asema huumepolitiikan luomisessa
Huumepoliisit kautta maailman sanovat vain toteuttavansa lainsäädäntöä, mutta todellisuus on toisenlainen: huumepoliisit sanelevat huumelait ja lisäksi toteuttavat niitä omien lakiensa mukaan. Ruotsissa harjoitetaan ankaraa huumepolitiikkaa, vaikka kansainvälisessä vertailussa sen huumeongelma ainakaan heroiininkäytöllä mitattuna ei ole ollut merkittävä.
Nils Bejerotin osuus Ruotsin huumevalvonnan syntymisessä on valaiseva esimerkki siitä, miten viranomaisvalta, byrokratia, on luonut sekä huumeongelman että maan huumepolitiikan. Bejerotin tutkimukset johtivat siihen tulokseen, että mitä ankarampi huumepolitiikka, sitä vähäisempää heroiinin käyttö. Tämän hän osoitti väitöskirjassaan vuonna 1974.
Bejerotin menetelmät ja johtopäätökset eivät ole koskaan saaneet tieteellistä tukea muiden maiden tutkijoilta, mutta silti Ruotsin huumepolitiikka perustuu hänen opeilleen ja se jopa vie näitä oppeja aktiivisesti maailmalle, mm. Suomeen. Ratkaiseva tekijä Bejerotin oppien ottamiseksi ruotsalaisen huumepolitiikan ohjenuoraksi oli se, että Ruotsin poliisi alkoi voimakkaasti tukea hänen oppejaan – olihan Bejerot poliisilääkäri.
Ruotsin poliisivoimien organisaatio ja hallinto poikkeaa monista länsimaista: sillä on hyvin keskitetty byrokratia, mutta se on samalla irrallaan eduskunnan suorasta valvonnasta. Ruotsin poliisin hallintobyrokratiaan kuuluu yli 1000 ihmistä, mikä on merkittävä lobbausryhmä pienessä maassa, ja lisäksi sillä on vahvat yhteydet tiedotusvälineisiin ja varsinkin ns. tabloidilehdistöön.
Tällä ryhmällä on ollut huomattava osuus Ruotsin huumausainepolitiikan luomisessa ja se on aktiivisesti ajanut nimenomaan sen kiristämistä, mistä SvD:ssa julkaistu artikkeli on esimerkki. Ruotsin huumepoliisin maailmankuvaa leimaa vahva kahtiajako: me ja laillistajat.
{xtypo_quote_right}Me häiritsemme heidän toimintaansa seisoskelemalla heidän tiellään, uhkailemalla pakkohoidolla ja tekemällä ylipäänsä heidän elämänsä vaikeaksi{/xtypo_quote_right}Ruotsin huumepoliisi pitää päätehtävänään katukauppaan puuttumista, vaikka takavarikot ovatkin pieniä. Poliisin edustaja perustelee politiikkaa seuraavasti:
”Me häiritsemme heidän toimintaansa seisoskelemalla heidän tiellään, uhkailemalla pakkohoidolla ja tekemällä ylipäänsä heidän elämänsä vaikeaksi. Mitä vaikeampaa se on, sitä paremmalta vaihtoehdolta toisenlainen elämä alkaa tuntumaan, mikä on siis huumeeton elämä.”
Retoriikka perustuu ”koko ajan kasvavan ongelman” toistamiselle eri yhteyksissä. Tällä retoriikalla Ruotsin huumepoliisi on saanut kasvatettua henkilöstönsä poikkeuksellisen suureksi suhteessa maan väkilukuun.
Poliisin vallan kasvua on auttanut kahden valtapuolueen keskinäinen nokittelu. Konservatiivinen puolue on oppositiossa ollessaan pitänyt huumeongelmaa poliittisen agendansa kärjessä ja vaatinut toistuvasti lisää resursseja huumepoliisille. Oppositiossa oleva puolue pystyy vaikuttamaan pitämällä asiaa esillä ja siten luomalla poliittista painetta vallassa olevaan puolueeseen.
Sosiaalidemokraattinen puolue on ollut enimmäkseen vallassa viimeiset 50 vuotta ja se on puolestaan yrittänyt oikeuttaa oman ankaran huumepolitiikkansa lisäämällä samanaikaisesti resursseja hoitoon. Näin Ruotsiin on kehittynyt oma ankaran huumepolitiikan sovellus ja yksi kattavimmista huumehoitojärjestelmistä läntisessä maailmassa.
Ruotsia on pidetty huumepolitiikan mallimaana, koska siellä on alhainen kannabiksen käyttötaso. Mutta toisaalta Ruotsilla on oma amfetamiiniongelmansa ja ongelmaisten huumeiden käyttäjien, HIV-tartuntojen sekä huumeisiin kuolleiden määrä on korkea verrattuna esimerkiksi Hollantiin. Ruotsin huumepoliisi on sellaisessa asemassa omassa maassaan, ettei huumepolitiikan uhreilla ole mitään sananvaltaa, eikä ihmisarvoa heidän luomassa yhteiskunnassa.
Ruotsin huumeagentit Suomessa
”Asenteet kannabista kohtaan ovat lieventyneet. 40 prosenttia 25-34-vuotiaista miehistä on käyttänyt ainetta ainakin kerran. Tulisiko lainsäädäntöä muuttaa, jotta se vastaisi nykyistä paremmin kansalaisten mielipiteitä? ”
Studioon huumepolitiikkaa puolustamaan oli saatu ”erityisnuorisotyöntekijä” riikinruotsalainen Robert Nilsson, joka on tietojen mukaan toiminut Ruotsin poliisin peitetoimintaa tekevänä huumepoliisina. Tämä on esimerkki siitä, miten huumeiden vastainen byrokratia tekee kaikkensa miljardien arvoisen bisneksensä puolustamiseksi. Siksi poliisin harrastama ”poliisikulttuuri” pitää ottaa mukaan huumeiden laillista asemaa koskevaan keskusteluun.
Lähde: Svenska Dagbladet 8.4.2012, Föregångarna 16.11.2010 ja Leif Lenke & Börje Olsson (1996) Sweden: Zero Tolerance Wins the Argument? Nicholas Dorn, Jörgen Jepsen, Ernesto Ugo Savona (eds.): European Drug Policies and Enforcement. 1996.
