DuPont tyrmää heti kättelyssä, että kyseessä olisi ollut poliittinen motiivi tai mielisairaus vaan päihdeongelma: Loughnerin tiedettiin käyttäneen paljon alkoholia ja kannabista. Kannabis aiheuttaa skitsofreniaa ja se aiheutti tämän älyttömän verenvuodatuksen.
Kannabiksen käyttö länsimaissa on lisääntynyt räjähdysmäisesti sen jälkeen kun se kiellettiin vuonna 1961. Skitsofrenian esiintyvyys puolestaan ei ole lisääntynyt. Miksi DuPont ja muut huumehaukat eivät kykene todistamaan kannabiksen käytön ja psykoosien ja varsinkaan skitsofrenian yhteyttä väestötasolla? Kuka on Robert DuPont ja mistä juontaa juurensa yhden tapauksen valossa tehty huumetiede, jolla huumesotaa perustellaan?
Bejerot-tiede
Lähde: Bejerot, N. Drug Abuse and Drug Policy: An epidemiological and methodological study of drug abuse of intravenous type in the Stockholm police arrest population 1965-1970 in relation to changes in drug policy. Acta Psychiatrica Scandinavica Supl. 256, 1975.
Boekhout van Solinge, Tim: The Swedish Drug Control System. An in-depth review and analysis. 1997.
Kanadan parlamentin erityiskomitea huumeasioissa: National drug policy: Sweden. 2002.
Tämän keksinnön ymmärtämiseksi täytyy selittää ensiksi Ruotsin omaa huumeongelmaa. Ruotsi on ollut siinä suhteessa poikkeus monista maista, että siellä amfetamiini on ollut toisen maailmansodan jälkeen vallitseva laiton huumausaine mutta amfetamiini ei ollut aina laitonta vaan jopa hyvinkin suosittu lääke väsymykseen ja ylipainoisuuteen.
Bejerotin mallin perustana on se käsitys, että huume-epidemia alkoi Ruotsissa vasta 1960-luvulla ja tuolloin käytössä ollut hoitomalli aiheutti huume-epidemian leviämisen. Tähän hän päätyi laskemalla ja tilastoimalla poliisin pidättämien narkomaanien pistosjälkiä. Bejerotin teoriassa siis Ruotsissa olisi 1960-luvulla ollut liberaali ajanjakso ja tämän lopettaminen ja nollatoleranssin käyttöönotto huumepolitiikan perustaksi torjui huume-epidemian.
Tämä Bejerotin teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska Ruotsissa oli laaja amfetamiininkäyttöaalto toisen maailmansodan jälkeen. Muiden maiden ponnistellessa sodan aiheuttamien tuhojen kanssa oli Ruotsi rikastunut viemällä Natsi-Saksaan terästä ja kuulalaakereita natsien sotakoneistolle. Siksi Ruotsissa koettiin jo 1940- ja 1950-luvuilla ”hyvinvointiongelmia” eli ylipainoisuutta, mihin amfetamiini oli yleisesti käytetty lääke sen keksimisen jälkeen vuonna 1938 Natsi-Saksassa. Amfetamiini on myös vahva piriste, mikä sopi hyvin kansalle, joka tunnettiin protestanttisesta työetiikasta. (Boekhout 1997, 36 – 37)
Amfetamiinia myytiin eri tuotenimillä ja niitä mainostettiin estoitta lehdissä ja radiossa tyyliin ”kaksi pilleriä on parempi kuin kuukauden loma”. 1940-luvulla laajat väestönosat olivat kokeilleet amfetamiinia. Tutkimusten mukaan 70-80% opiskelijoista oli kokeillut sitä. Koko väestöstä amfetamiinia oli vuosina 1942 – 43 käyttänyt noin 200 000 eli 3% väestöstä, joista suurin osa oli satunnaiskäyttäjiä.
Amfetamiinin tilastoitu myynti laski huomattavasti sen jälkeen, kun se laitettiin vuonna 1959 valvottavaksi aineeksi, jota sai vain reseptillä. Sen virallinen myynti romahti 78% vuodesta 1959 vuoteen 1966 mutta sen säännöllisten ja riippuvaisten käyttäjien määrä kasvoi. Tarjonnan rajoittaminen loi laajat pimeät markkinat, koska amfetamiinia saattoi edelleen ostaa vapaasti useimmissa maissa Euroopassa. Lisäksi sen laiton valmistus alkoi Ruotsissa. Amfetamiinista tuli näin myös rikollispiirien käyttämä aine. (Boekhout 1997, 39 – 40)
Tukholmassa oli kahden vuoden ajan (1965 – 67) kokeilu, jossa rikollisille narkomaaneille annettiin reseptillä huumeita. Ei voida puhua oikeasta kokeesta vaan kyseessä oli muutaman lääkärin praktiikasta tullut projekti, joka vasta jälkikäteen sai viranomaisten luvan. Varsinaiseen kokeeseen tarvittavaa vertailuryhmää ei myöskään ollut. Koe alkoi kymmenellä potilaalla ja laajimmillaan siihen kuului 100 henkilöä, jotka kaikki kuuluivat rikolliseen alakulttuuriin ja jotka saivat metadonia, morfiinia ja amfetamiinia. Alussa mukana oli kymmenen lääkäriä mutta lopussa vain yksi lääkäri, joka jakeli aineita sangen vapaamielisesti, mikä aiheutti väittelyä aiheesta. Toiminta loppui kun vuonna 1967 17-vuotias tyttö kuoli yhdeltä koehenkilöltä saamiinsa amfetamiinin ja morfiinin yliannokseen. (Boekhout 1997, 39 – 40)
Nils Bejerot, joka oli toiminut poliisilääkärinä ja poliisien psykiatrisena konsulttina vuodesta 1958, päätti tutkia huumeiden käytön ja huumepolitiikan suhteita vuosina 1965 – 70. Hänen menetelmänsä oli laskea pidätettyjen käsivarresta löytyviä pistosjälkiä sillä oletuksella, että tämä ryhmä oli sopiva tutkittavaksi: pidätetyn henkilöllisyys voitiin todeta tarkasti ja suonensisäinen käyttö voitiin havainnoida objektiivisesti. (Boekhout 1997, 44)
Bejerotin tutkimuksella oli kuitenkin etukäteisoletuksia. Hänen yksi oletus oli se, että Ruotsin huume-epidemian aiheutti vuosina 1965 – 67 tehty kokeilu noin sadan koehenkilön kanssa. Toinen oletus oli se, että huumeiden käytöllä on tarttuva luonne ja se etenee kuin tautiepidemia: ”sitten kun huumeiden väärinkäyttäjäryhmä on muodostunut ja huumekulttuuri syntynyt yhteiskunnassa, on huumeiden saatavuus ainoa tärkeä tekijä tämän kaltaisen epidemian leviämisessä yhteiskunnassa. Tämän teorian mukaan yhteiskunnan täytyy noudattaa rajoittavaa huumepolitiikkaa ehkäisemisen ja parantamisen takia.” (Boekhout 1997, 44)
Tutkimuksessaan Bejerot sitten löysi selvät todisteet sille, että sallivana ajanjaksona eli 1965 – 67 suonensisäisesti huumeita käyttävien määrä kasvoi. Kun politiikka muuttui rajoittavaan suuntaan vuonna 1967, havaitsi Bejerot määrän vähenevän ja Bejerot saattoi todeta teoriansa oikeaksi. Tämä teoria on sittemmin ollut perusteluna kautta maailman rajoittavan huumepolitiikan paremmuudesta sallivaan nähden ja mm. YK:n huumevalvonnassa tämä teoria osoittaa sen valitseman politiikan oikeaksi. (Boekhout 1997, 44 – 45)
Kolmas kritiikin kohde on tutkimuksen tärkein kohta eli sen tilastollinen merkitsevyys. Bejerotin aineistoa on tutkittu myöhemminkin ja todettu, ettei se tue Bejerotin teoriaa siitä, että liberaalin politiikan vaihtaminen tiukaksi vähentäisi huumeiden käyttöä: Bejerotin laskemat korrelaatiot eivät ole tilastollisesti merkittäviä. (Boekhout 1997, 46)
Bejerotin tutkimusta on arvosteltu muistakin kohdista. Hän mainitsee yhdentoista ihmisen kuolleen kokeilun aikana. Todellinen luku oli neljä. Bejerotin mukaan kriminalisointi vähentää rikollisuutta. Kokeiluun osallistuneet oli kuitenkin valittu rikollisesta väestönosasta eikä varmaan ole mikään ihme, että henkilön vapauduttua vankilasta ja osallistuttua kokeiluun hänen suorittamansa rikokset lisääntyivät. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että kokeiluun osallistuminen olisi aiheuttanut rikollisuutta. (Boekhout 1997, 47)
Bejerot ja YK:n omaksuma USA:n huumesota
Onkin hämmentävää, että näin pieni, huonosti suunniteltu ja epätieteellisesti toteutettu koe on edelleen huumevirkamiesten ja poliitikkojen käyttämä tieteellinen todiste politiikan oikeellisuudesta.
YK:n huumepolitiikan tarkistuskokouksen alla vuonna 2007 sen huumetoimisto UNODC tuotti dokumentin ”Sweden’s successfull drug policy. A review of evidence”, jossa kerrotaan Bejerotin vaikutuksesta kansainväliseen huumepolitiikkaan:
”Hän väitti myös, että huumepolitiikan tulee kohdistua käyttäjään, koska huumeiden käyttäjä on korvaamaton elementti huumeketjussa kun taas huumekauppiaan voi aina korvata tämän tullessa pidätetyksi. Lisäksi hän piti tarpeellisena voittaa laajan yleisön kannatus laajalla poliittisella sopimuksella sekä massiivisella tiedotuskampanjalla, mikä johtaisi ikäänkuin laajaan kansannousuun huume-epidemiaa vastaan. Käytännön seuraukset tästä, joita vuosien mittaan on pantu täytäntöön, ovat: 1. ehkäisevän työn ja hoidon lisääminen sekä huumekaupan ja huumeiden käytön kriminalisoiminen; 2. huomion kiinnittäminen kannabiksen käyttöön, koska se on huumeketjussa ensimmäinen kohti huumeiden väärinkäyttöä (perustuu ”portti-” tai ”kynnyshypoteeseihin”) sekä 3. kansallisen yhteisymmärryksen luominen huumepolitiikasta yli puoluerajojen, mitä tehostetaan kansalaisten painostusryhmillä.” (UNODC 2007 12 – 13)
Eli vielä vuonna 2007 UNODC yrittää väittää, että Bejerotin pistosjälkitutkimus todistaa kannabiksen porttihypoteesin todeksi. Onneksi tästä ei vallitse enää yksimielisyys edes YK:n huumehallinnon sisällä.
Ollakseen näin vaikutusvaltainen tutkimus ei sitä kuitenkaan siteerata juuri lainkaan, koska se ei täytä pätevän tutkimuksen kriteerejä.
Bulletin on Narcotics (BoN) on YK:n huumekieltolain ammattilaisten lehti, joka on ilmestynyt jo vuodesta 1949 saakka ja löytyy nykyään netistä. Vaikka huumekieltolain kannattajat vannovat Bejerotin nimeen, ei edes BoN ole julkaissut hänen tutkimustaan. Bejerotin tutkimukseen viitataan kahdessa artikkelissa.
Vuoden 1976 ensimmäisessä numerossa julkaistussa ”Effects of legal restraint on the use of drugs: a review of empirical studies” mainitaan Bejerotin työn olevan ”hyvin seikkaperäinen tutkimus”. Sitten kirjoittaja esittää Ruotsin huumepolitiikan historian kuvauksen, jossa ajanjaksoa ennen 1965 kuvaillaan ”perinteisenä rajoittavana politiikkana, jolloin stimulanttien määrääminen riippuvaisille oli hyvin harvinaista”. Amfetamiinin historia pyyhkiytyi kokonaan pois.
Bejerotin tutkimuksen referoinnin kirjoittaja lopettaa: ”Lääkkeenmääräämiskäytännön muuttamisen tehokkuutta on vaikea tulkita, koska samaan aikaan muutettiin lakia ja poliisitoimintaa huumetapauksissa lisättiin”.
Toinen lainaus on vuoden 1982 ensimmäisestä numerossa julkaistusta ”A rationale for identification of cases of drug abuse”, jossa kerrotaan Bejerotin kokeesta: ”Bejerot on kuvaillut Tukholmassa käyttämäänsä standardoitua kliinistä merkkiä. Tämä on tuoreiden pistosjälkien sekä toistuvien pistosten aiheuttamien jälkien havainnointia. Vuodesta 1965 koulutetut terveydenhoitajat ovat systemaattisesti tutkineet pidätetyiltä tällaisia jälkiä ja todettujen tapausten huumeiden käytön historia on tallennettu. Tämän tutkimuksen reliabiliteettia ja validiutta on tutkittu ja havaittu sen olevan yksinkertainen ja halpa menetelmä suonensisäisten käyttäjien tunnistamisessa.”
Eli se on ihan kiva menetelmä tutkia pistosjälkiä. Tämä on kaikki, mitä YK:n huumevirkamiehet saivat itse puristettua Bejerotin tutkimuksesta mutta silti sen perusteella on tehty hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Bejerotin tutkimus ja UNODC:n teksti tuovat vahvasti mieleen Anslingerin reefer madness -kampanjan USA:ssa 1930-luvulla, ja tämä vaikuttikin YK:n huumekomissiossa USA:n edustajana vuoteen 1963. DuPont kuuluu USA:n merkittävimpien teollisuussukujen joukkoon, jonka kemianteollisuus oli 1930-luvulla ratkaisevassa asemassa hamppua kiellettäessä kun DuPontin omistaman teollisuuden tuottamat keinokuidut valtasivat markkinoita hamppukuidulta. Anslinger, DuPont, Hearst ja Mellon olivat keskeisiä nimiä 1930-luvulla Yhdysvalloissa kannabiksen kieltämisessä ns. marihuana tax actilla.
Vanhojen rikkaiden sukujen perustamien säätiöiden ja ajatushautomoiden harjoittaman vallan ymmärtäminen auttaa ymmärtämään Yhdysvaltojen politiikkaa. Harry Anslinger selittää vuonna 1963 julkaistussa artikkelissa, kuinka Kansainliiton huumevalvontajärjestelmän kaappaaminen USA:n johtamaksi mutta YK:n auktorisoimaksi huumepolitiikaksi tapahtui:
”Sodan puhjetessa vuonna 1939 oli Kansainliiton pysyvä huumelautakunta, PCB, kokoontunut mutta joidenkin jäsenien jouduttua lähtemään kiireessä se hajaantui päätösvallan puuttumisen takia. Keväällä 1940 miehityksen uhatessa Sveitsiä PCB oli kokoontunut Genevessä ja joutui lopettamaan työnsä samasta syystä mutta ei ennen kuin se oli valtuuttanut minut aloittamaan toiminta USA:ssa. Suostuttelin sisäministeriön sallimaan toiminta Washingtonissa ja onnistuin Espanjan viranomaisten tuella saamaan viisumit henkilökunnalle matkalle Espanjan halki Lissabonin kautta Yhdysvaltoihin. Washingtonin toimisto palveli myös hallintoyksikkönä. Koska Kansainliiton varat eivät olleet käytettävissä toimiston kuluihin, kaksi amerikkalaista säätiötä lahjoitti tarvittavat rahat. Yllätyksekseen nämä saivat huomattavan osan lahjoituksestaan takaisin kun toimistot siirrettiin takaisin Geneveen sodan jälkeen.
Sodan loppumisen jälkeen joukko henkilöitä, joilla oli mielenkiintoa huumeiden kansainväliseen valvontaan ja jotka olivat huolissaan siitä, ettei valvonnan jatkuvuudessa olisi katkoksia, pyysi Mayta osallistumaan San Franciscon konferenssiin. Tarkoituksena oli taata se, että kansainvälinen huumevalvonta siirtyisi Kansainliitolta uudelle organisaatiolle. (Yhdysvaltalainen Herbert May johti lautakuntaa vuodesta 1933 vaikka USA ei kuulunut Kansainliittoon)
Maysta tuli sekä pysyvän lautakunnan, PCB:n, että hallinnollisen yksikön puheenjohtaja ja hän edusti PCB:tä tarkkailijan ominaisuudessa YK:n huumekomission CND:n istunnoissa. Ja niin työ alkoi uudestaan.” (Anslinger 1963:2)
Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että uudessa YK:n huumevalvontajärjestelmässä May hoiti puheenjohtajuuden ja Anslinger puhumisen.
Bejerotin tutkimuksia käytettiin YK:ssa USA:n huumesodan esille tuomiseen, koska vuonna 1961 solmitun huumausaineyleissopimuksen, Single Convention, soveltamisessa oli 1960-luvulla vastakkain USA:n rikoslakimalli eli ”huumesota” ja englantilaisten lääkäreiden hoitoa korostava malli eli ”Englannin malli”. Nixonin valtaannousu USA:ssa ratkaisi sen, että USA:n huumesotamalli levisi vallitsevaksi sopimuksen tulkinnaksi. Nils Bejerotin huumekirjoja julkaistiin USA:ssa juuri samoihin aikoihin kun Nixon aloitti huumesodan julistamalla huumeet yhteiskunnan viholliseksi numero yksi. (N. Bejerot: Addiction and Society (Springfield, Illinois, Charles C. Thomas, 1970.) ja N. Bejerot: Addiction, an Artificially Induced Drive (Springfield, Illinois, Charles C. Thomas, 1972))
Bejerotin kirja ”Huumausaineet – ihmisen ongelma” julkaistiin isoina painoksina Pohjoismaissa 1960-70 lukujen vaihteessa. Sen suomenkielisen painoksen käänsi ja toimitti Juhana Idänpään-Heikkilä, joka toimi mm. poliisin ja Irti huumeista ry:n asiantuntijalääkärinä, minkä paikan ruotsalaisten huumehaukkojen propagandan levittäjänä lääkäri Juha Kemppinen on ominut viime vuosina. Kirjassaan Bejerot esittelee laajalle yleisölle kansainvälisten huumehaukkojen todellisen syyn kannabiksen kieltämiseksi:
”WHO:n asiantuntijat ja Norjan lääkintöhallituksen pääjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Karl Evang väittävät, että jos hasis leviäisi yhtä laajalle täällä kuin alkoholi on levinnyt, koko järjestäytynyt yhteiskuntaelämä, sellaisena kuin me sen tunnemme, tulisi toimintakyvyttömäksi parissa vuosikymmenessä. (Bejerot, Nils: Huumausaineet – ihmisen ongelma. Kääntänyt Juhana Idänpään-Heikkilä. Tampere. 1971. (Alkup. ruotsalainen painos 1969), s. 33)
Bejerotin innoittamana Ruotsista tuli huumesodan soveltamisen kokeiluvaltio. Kun vuonna 1968 Ruotsissa maksimirangaistus vakavasta huumerikoksesta oli yksi vuosi vankeutta, niin vuonna 1972 se korotettiin jo 10 vuoteen. Kun huumeiden käyttö jatkoi kasvuaan Bejerotin teoriasta huolimatta, päätettiin vuonna 1978 eliminoida huumeet kokonaan, eikä pelkästään vähentää niiden käyttöä. 1980 päätettiin syyttää ja tuomita kaikki hallussapitotapaukset, ja samana vuonna poliisi otti ensisijaiseksi kohteekseen huumeiden käyttäjät huumekauppiaiden sijaan. Vuonna 1984 päätettiin tavoitella huumeetonta yhteiskuntaa ja alettiin soveltaa ns. pakkohoitoa.
Nämä kokeilut johtivat käytäntöihin, jotka on nimetty nollatoleranssiksi. Vuonna 1988 kaikki ei-lääkkeellinen käyttö kriminalisoitiin ja vuonna 1993 poliisi sai luvan ottaa virtsa- tai verikokeen epäilemältään henkilöltä.
Näillä toimenpiteillä oli merkittävä vaikutus YK:n solmiessa vuoden 1988 huumesopimuksen, jolla huumesodasta tuli YK:n huumepolitiikan kulmakivi ja vuoden 1961 sopimuksessa olevat kehotukset huumeriippuvaisten hoidosta ja huumepolitiikan soveltamismahdollisuuksista saatettiin sivuuttaa.
Reagan aloitti ”Just say no” kampanjan ja kouluille tarkoitetun DARE-projektin. Toisaalla hän karsi haittoja vähentäviä ohjelmia niin, että sadattuhannet ihmiset saivat HIV-tartunnan ja kuolivat AIDS:iin. Reagan nosti crack-kokaiinista langetettavia rangaistuksia ja toisaalla tuki Nicaraguan kontra-sissejä, jotka salakuljettivat Yhdysvaltoihin tonneittain kokaiinia, jota myytiin crackina USA:n suurkaupunkien slummeissa.
Nollatoleranssi on omaksuttu kouluihin ja oppilaitoksiin kautta maailman. Tämän politiikan sanotaan ehkäisevän huumeiden käyttöä ja väkivaltaa. Politiikkaan kuuluu myös se, että koulujen henkilökunnalle ei anneta harkintavaltaa tapauskohtaisesti tai olosuhteiden huomioonottamiseksi.
Nollatoleranssin perustana ei ole mitään tiedettä. Ruotsin huumeiden käytön sanotaan olevan maailman alhaisimpia ja Ruotsin viranomaiset esittelevät ylpeinä sitä, kuinka nuorten huumeiden kokeilu laski 1970-luvun alun 14%:sta vuoden 1982 8%:iin. Ruotsissa mitataan kuitenkin 15 – 16 vuotiaiden sekä alokasajan huumekokeiluja ja myöhemmällä iällä tapahtuvat kokeilut eivät näy tilastoissa. Lisäksi ilmapiirin takia Ruotsissa koululaiset eivät vastaa rehellisesti huumekyselyihin.
Tutkimusten mukaan huumeiden kokeilu Ruotsissa on alhaista eurooppalaisessa vertailussa mutta toisaalta huumeongelmaisten määrä on eurooppalaista keskitasoa. Ruotsissa tyypillinen huumeongelmainen on amfetamiinin suonensisäinen käyttäjä ja sekakäyttö on yleistä (Kanadan parlamentin erityiskomitea huumeasioissa: National drug policy: Sweden. 2002.)
Väkilukuun suhteutettuna tiukan politiikan Ruotsissa huumeisiin kuolee kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin liberaalina pidetyssä Hollannissa (EMCDDA).
Vaikka Ruotsin huumepolitiikka on perustunut Bejerotin väitteisiin yhä uusien hallitusten vaihtuessa, ei hänen tutkijankykyihinsä kuitenkaan ole luotettu edes Ruotsissa, koska häntä ei koskaan nimitetty valtion tutkijaryhmiin eikä muuhun viralliseen asemaan. Bejerotin tutkimus ei päässyt kuin yhteen tiedejulkaisuun liiteosana eikä hän koskaan saanut Ruotsin valtiolta tiederahoitusta tutkimuksilleen.
Tämä mielikuvituksellinen hyppäys Bejerotin pistosjälkitutkimuksista kannabiksen ”porttivaikutukseen” ei tietenkään ole mitään tiedettä vaan Bejerotin tutkimuksen tarkoitus oli vahvistaa se, minkä kaikki poliisiviranomaiset Ruotsissa, USA:ssa ja YK:ssa ”jo tiesivät”. Tällainen käsitys tieteen asemasta oli vallitsevana Natsi-Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa ja Bejerot olikin idealistisuudessaan pettynyt stalinisti, jolle Unkarin kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen vuonna 1956 oli ollut suuri pettymys. Vaikka hän luopui avoimesta stalinismin kannattamisesta, jatkui tämä perinne hänen huumetutkimuksissaan. Natsismin ja stalinismin likeistä ideologista yhteyttä, näiden ihmiskäsitystä, ei voisi paremmin havainnollistaa kuin Bejerotin tutkimuksessa.
Bejerotin ideologian mukaan huumeiden käyttäjillä ei ole enää vapaata tahtoa ja siksi heidät saattoi alistaa pakkohoitoon. Tämä asenne on periytynyt Suomenkin huumepolitiikan perustaksi ilman, että sitä tai Bejerotin nimeä enää kukaan sanoo ääneen. Suurin osa huumeiden vastustajista ja käyttäjien demonisoijista ei sitä tiedä ja ne, jotka tietävät, häpeävät akateemisesti.
Tupakan ja keuhkosyövän välinen yhteys todistettiin aikoinaan laajoilla väestötutkimuksilla. Miksi sitten DuPont ja Bejerot yrittävät todistella kannabiksen haitallisuutta ja kieltolain erinomaisuutta yksittäistapauksilla? Syy on siinä, että kannabiksen kieltolain jälkeen kannabiksen käyttö länsimaissa on räjähtänyt käsiin päinvastoin kuin teoria olettaa. Lisäksi skitsofrenia ei ole yleistynyt vaan jopa vähentynyt, mikä sekin on vastoin huumekieltolain teoriaa. Siksi kannabiksen kieltolaista ei sallita vapaata keskustelua maailman vapaimmissa maissa.
Bejerot ja herrakerho
Kuten Bejerotin tutkimuksen historia paljastaa, oli hän enemmän poliitikko kuin tutkija: sen sijaan, että olisi puolueettomasti tarkastellut asioita, oli hän huumesodan organisoija Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa. Hän perusti Riksförbundet narkotikafritt samhälle -järjestön, RNS:n, vuonna 1969. Kun USA:n Carnegie-säätiö perusti haaraosaston Ruotsiin, tuli siitä tiukan linjan huumepolitiikan ajatushautomo, jonka tieteellisenä johtajana Bejerot toimi sen perustamisesta vuonna 1982 aina vuoteen 1988. Säätiön tieteellistä painoarvoa tuskin nosti se, että toinen puuhamies säätiön saapumiseen oli vuosina 1965 – 1978 Ruotsin poliisin päällikkönä toiminut Carl Persson. Säätiön tämän hetkinen johtaja on Jonas Hartelius, joka toimi Bejerotin assistenttina ja vie tämän sanomaa eteenpäin. Hartelius toimii Ruotsin poliisin ja oikeuslaitoksen tieteellisenä asiantuntijana, ja huumepoliisilla ja säätiöllä on hyvin likeiset suhteet.
Säätiö ei julkista rahoitustaan mutta se ei saa rahoitusta ainakaan Ruotsin valtiolta. Silti sillä on pakko olla hyvä rahoituspohja, koska se on julkaissut perustamisestaan saakka 26 kirjaa ja se jakaa tunnustuspalkintoja huumesodassa kunnostautuneille. Vuonna 1993 se antoi journalistipalkinnon Pelle Olssonille, joka teki palkintorahoilla kaksi matkaa Hollantiin ja kirjoitti kirjan ”Hollanti ja huumeet – kolme kuoli, yksi tuli hulluksi”. Olsson on journalistina töissä RNS:ssä, jonka siis Bejerot oli perustanut. (Boekhout 1997, 81)
Carnegie-säätiö oli myös perustamassa vuonna 2008 Ruotsiin uutta maailman federaatiota huumeita vastaan, World Federation Against Drugs eli WFAD. Jonas Hartelius julkaisi kokousta varten kirjan ”Narcotic Drug Control Policy in Sweden -The Post-war Experience”, jonka tarkoitus oli tuoda Bejerotin ajatukset tähän päivään. WFAD:n perustamisen tarkoitus oli puolestaan vaikuttaa YK:ssa käynnissä olevaan huumepolitiikan tarkistusprosessiin.
Jonas Hartelius itse selittää kirjansa tarkoitusta: ”Olen kirjassani summannut kehityksen pääpiirteet sekä käydyn keskustelun huumausaineista sodan jälkeisenä aikana. Mielestäni tästä voidaan vetää kaksi johtopäätöstä. Ensimmäinen on se, että huumepolitiikan muutokset vaikuttavat huumeiden väärinkäytön leviämiseen ja laajuuteen. Salliva (”liberaali”) valvontapolitiikka johtaa lisääntymiseen kun taas rajoittava politiikka johtaa vähenemiseen.”
Hartelius tiivistää hyvin Bejerot-tieteen olemuksen eli toivottu tulos sanelee sen, miten asiaa tutkitaan.
WFAD jatkoi toukokuussa 2010 isolla konferenssilla, jonka tärkein anti oli kannabiksen ja erityisesti lääkekannabiksen vastustaminen. Paikalla oli kansainvälisen huumesodan kermaa kuten USA:n huumetsaari Kerlikowske, YK:n huumetoimiston silloinen johtaja Antonio Costa ja Ruotsin kuningatar Silvia konferenssin suojelijana. Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi tämän asian keskeisyys niin lääkekannabista vastustetaan ja jarrutetaan juuri sen takia, että sen hyväksyminen vie pohjan kannabiksen kieltolailta, jonka keskeinen perustelu on se, ettei kannabiksella ole lääkinnällistä hyötyä.
WFAD:n vuoden 2008 konferenssissa pitämässään puheessa Robert DuPont ylisti Bejerotia ”ruotsalaisen huumeiden väärinkäyttötarinan sankariksi”.
Vuoden 2010 kokouksessa UNODC:n johtaja Antonio Costalle myönnettiin vasta perustettu Nils Bejerot -palkinto ja samassa kokouksessa hän sai Drug Free American Foundation eli amerikkalaisen huumehaukkajärjestön Moxie Award -palkinnon huumeiden vastaisesta työstään. Ruotsalaisen palkinnon antanut lääkäri Kerstin Käll kertoi Nils Bejerotin olevan ruotsalaisen rajoittavan huumepolitiikan isä.
Toisaalla Riksförbundet narkotikafritt samhälle -järjestön pääsihteeri sekä WFAD:n perustaja ja sen johtokunnan jäsen Per Johansson, sai amerikkalaisen John P. McGovern -palkinnon huumeiden vastaisesta työstään ”Nils Bejerotin hengessä”. Riksförbundet narkotikafritt samhälle -järjestön sanotaan olevan keskeinen tekijä sille, että Ruotsissa 1960-luvun sallivasta politiikasta ollaan päädytty nykyiseen huumeetonta maailmaa tavoittelevaan ideologiaan. Palkinnon luovutti hänelle USA:n pääkaupungissa Washingtonissa, yllätys yllätys, tohtori Robert DuPont.
