<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
1.2 Napoleonista Intian hamppukomiteaan
Löytö- ja valloitusretkien varustelu vaati suuret määrät raaka-aineita ja laivastojen kasvaessa hamppuviljelmät laajenivat Euroopassa. Englannin kuningatar Elisabeth I määräsi vuonna 1563 viiden punnan sakot niille yli 60 eekkerin maanomistajille, jotka eivät kasvattaneet hamppua. Löytöretket myös toivat eurooppalaisille ensi käden kokemuksia perinteisistä kannabiskulttuureista Aasiassa ja Afrikassa. Ranskalaiset ja englantilaiset toivat kannabiksen erilaisia käyttömuotoja Eurooppaan osana uusista valloitetuista maista saatuja innovaatioita. 1800-lukua pidetäänkin kannabiksen uudelleenlöytämisen vuosisatana Euroopassa.
Napoleon hyökkäsi vuonna 1798 Egyptiin tarkoituksenaan katkaista brittiläisen imperiumin kaupankäynti Lähi-idässä. Onnettomasti sujuneella valloitusretkellään ranskalaiset joutuivat viettämään vuosia sellaisen kulttuurin keskellä, jossa viiniä ei suosittu mutta hasiksen käyttö oli yleistä. Jopa niin yleistä, että Napoleon joutui vuonna 1800 kieltämään sen käytön, mitä joukot eivät tietenkään noudattaneet. Napoleon yritti kieltää hasista tarjoavat kahvilat ja takavarikoida sitä mutta salakuljetusreitit kulkivat pitkin erämaita, missä sotilailla ei ollut mitään valtaa.
Kun englantilaiset purkivat merisaartonsa ja ranskalaiset joukot palasivat kotimaahansa, toivat he mukanaan hasista ja sen käyttökulttuurin. Kiinnostus hasikseen oli virinnyt yleisemmän muslimimaailmaan kohdistuneen kiinnostuksen ohella. Aikansa tunnetuin arabian tutkija paroni Sylvestre de Sacy oli tutustunut legendaan assassiineista ja hän keksi vuonna 1809 sen, että termi olisi johdettu hasis sanasta. Hän ei ymmärtänyt sanan halventavaa merkitystä eikä sitä, että assassiineilla ei ollut mitään tekemistä hasiksen kanssa. Hänen kulttuuriperintöömme tuoman legendan mukaan assassiinit käyttivät hasista, mikä teki heistä niin hulluja, että saattoivat hypätä käskystä kuolemaan. (Grinspoon 1994, 297; Booth 2004, 62 – 63)
Käsityksiimme muslimikulttuurista suuresti vaikuttanut tarinakokoelma Tuhat ja yksi yötä käännettiin samoihin aikoihin kaikille Euroopan sivistyskielille, ja siinäkin hasiksella oli osansa parissa kertomuksessa. Yksi kerho tuli kuitenkin vaikuttamaan länsimaiseen tajuntaan ja käsityksiimme hasiksesta enemmän kuin muut kulttuuriset vaikutteet ja tuon kerhon nimi oli Le Club de Hachichins – hasiksensyöjien kerho.
1800-luvun alkupuolen kulttuuriset kannabiskokeilut Ranskassa olivat yhden miehen akateemisten harrastusten sivujuonne. Psykologi Jacques-Joseph Moreau, tunnettu myös nimellä Moreau de Tours, oli nykyaikaisen psykiatrian keksijän Jean Esquirolin oppilas. Hän kokeili Lähi-Idästä tuomaansa hasista tutkiessaan hallusinaatioita ja sitä kautta saadakseen tietoa mielisairaan maailmasta. Vuonna 1841 hän suositteli mielisairaiden hoitamista hasiksella. Vuonna 1845 hän kirjoitti kirjan ”Of Hashish and Mental Derangement”.
Moreaun tuttava kirjailija Pierre Jules Theophile Gautier (1811-1872) toi hasiksen vaikutukset eurooppalaiseen kaunokirjallisuuteen ja vaikutti siten tämän genren syntyyn. Gautier oli tullut kuuluisaksi ja huonomaineiseksi kirjallaan ’Madamoiselle de Maupin’, jonka esipuheessa hän ylisti uusien ilojen etsijöitä, niitä, jotka olivat valmiita ottamaan riskejä näiden uusien ilojen etsimisessä ja siinä hän julisti ranskalaisen romantiikan julkilausuman ja moton ’taidetta taiteen vuoksi’. Näistä lähtökohdista syntyi hasiskerho, jonka tarkkaa aloituskohtaa ei tunneta mutta joka oli varmasti toiminnassa jo vuonna 1843. (Booth 2004, 67 – 68)
Theophile Gautierin novelli Hasis ilmestyi ensimmäisen kerran julkaisussa La Presse vuonna 1843, nähtävästi välittömästi sen jälkeen kun tohtori Moreau oli kutsunut hänet maistamaan tuota vihreätä marmeladia, dawameskia. Teksti kertoo Gautierin tunteneen sekä assassiini-legendan että Rabelaisin tarinat pantagruelionista:
Jo kauan olimme kuulleet uskomattomia tarinoita hasiksen ihmeellisestä vaikutuksesta. Tunsimme vanhastaan oopiumin aiheuttamat hallusinaatiot; hasiksen vain nimeltä. Eräät itämaiset ystävämme olivat luvanneet meidän saavan maistaa sitä; mutta siksi että tuota kallista ainetta oli vaikea hankkia tai jostain muusta syystä ei suunnitelmaa ollut vielä toteutettu. Viimein eilen se tapahtui ja tunteittemme erittely korvatkoon sen näytelmän juonen jossa emme itse esiintyneet.
Kautta aikojen itämaiset kansat, joilta uskonto kieltää viinin käytön, ovat pyrkineet erilaisin valmistein tyydyttämään henkisen kiihokkeen tarpeen, joka on yhteinen kaikille kansoille ja jonka länsimaiset kansat tyydyttävät päihdyttävien aineiden avulla. Ihannemaailman tavoittelu on ihmisessä niin voimakas, että hän koettaa mahdollisimman suuressa määrin katkaista siteet, jotka kahlitsevat sielun ruumiiseen, ja koska hurmio ei luonnostaan ole kaikkien saavutettavissa, hän juo iloisuutta, polttaa unohdusta ja syö hulluutta viinin, tupakan ja hasiksen muodossa. Kuinka outoa! Hieman punaista likööriä, imaisu savukkeesta, lusikallinen vihertävää tahnaa, ja sielu, tuo olomuoto, jota ei voi käsin koskettaa, muuttuu hetkessä; vakavamieliset sortuvat typeryyksiin, sanat purskahtelevat hiljaisten suusta, Herakleitos nauraa katketakseen ja Demokritos itkee.
Hasista saadaan hampun (Cannabis indica) kukasta, se keitetään voissa pistaasimantelien, mantelien ja hunajan kera niin, että saadaan ainetta, joka muistuttaa aprikoosimarmeladia ja jonka maku ei suinkaan ole epämiellyttävä. Juuri Vuorenpeikko syötti hasista salamurhaajille ja siitä johtuu sana assassin (salamurhaaja) – hachachin (hasiksen syöjä).
Yksi lusikallinen riittää niille, jotka eivät ole tottuneet tähän oikeauskoisten nautintoon. – Hasis huuhdellaan muutamalla kupillisella sokeritonta arabien tapaan valmistettua kahvia, ja sitten asetutaan pöydän ääreen tavalliseen tapaan, – sillä hampun henki vaikuttaa vasta jonkin ajan kuluttua. Eräs ystävistämme, tohtori X, joka on tehnyt pitkiä matkoja itämaille ja on innokas hasiksen syöjä, tuli ensimmäisenä sen vaikutuksen alaiseksi nautittuaan voimakkaamman annoksen kuin me; hän näki tähtiä lautasellaan ja taivaan liemikulhonsa pohjalla; sitten hän käänsi katseensa seinään puhuen itsekseen, nauraen kuollakseen silmät säihkyen valtavasta riemusta. Aina päivällisen loppuun saakka tunsin oloni täysin tyyneksi, vaikka toisen pöytäkumppanini silmät alkoivat oudosti loistaa ja tulla merkillisen turkoosinsinisiksi. Päivällisen päätyttyä istuuduin vielä täysin järjissäni nojatuoliin asettuen kahden nelikulmaisen marokkolaisen tyynyn väliin voidakseni odottaa hurmiota mahdollisimman mukavasti. Muutaman minuutin kuluttua yleinen turtumus valtasi minut. Tuntui kuin ruumiini olisi liuennut ja tullut läpikuultavaksi. Näin rinnassani hyvin selkeästi syömäni hasiksen smaragdina, josta lähti miljoonia pieniä säteitä; silmäripseni pitenivät loputtomiin kietoutuen kultanauhojen tavoin pieniin norsunluupyöriin, jotka pyörivät aivan itsestään huimaavalla nopeudella. Ympärilläni putoili rapisten kaikenvärisiä jalokivikoristeita, arabeskeja ja lakkaamatta uusiutuvia lehvistöjä, asioita joita voisin parhaiten verrata vain kaleidoskooppiin; näin ystäväni vielä hetkittäin, mutta muodottomina, puoliksi miehinä, puoliksi kasveina yhdellä jalalla seisovan ibiksen ajattelevin ilmein ja strutsina, joka lyö niin kummallisia siipiään että olin pakahtua nauruun, ja osallistuakseni näytelmän hullutteluun aloin heitellä tyynyjä ilmaan, koppailla ja pyöritellä niitä intialaisen jonglöörin taituruudella. Toinen herroista puhui minulle italiaa jonka kaikkivaltias hasis käänsi minussa espanjaksi. Kysymykset ja vastaukset olivat miltei järkeviä, ne koskettelivat mitättömiä asioita, teatteri- ja kirjallisuusuutisia.
Ensimmäinen vaihe lähestyi loppuaan. – Muutaman minuutin kuluttua havahduin täysin tyynenä ilman päänsärkyä, ilman yhtäkään niistä oireista jotka seuraavat viinihumalaa ja todella hämmästyneenä siitä mitä oli juuri tapahtunut. – Tuskin ehti puoli tuntia kulua kun hasis jälleen otti minut valtaansa. Tällä kertaa näky oli sekavampi ja kummallisempi. Hämärässä valonhohteessa lenteli jatkuvana kuhinana miljardeja perhosia, joiden siivet suhisivat kuin viuhkat. Jättimäisiä kristallimaljaisia kukkia, valtavia samettihaapoja, kulta- ja hopealiljoja nousi ja avautui ympärilläni ilotulituksen räiskeen tavoin. Kuuloni oli ihmeellisesti kehittynyt; kuulin värien ääntä. Vihreitä, sinisiä, punaisia, keltaisia ääniä tuli minuun aivan selvinä aaltoina. Lasin kaatuminen, nojatuolin narahdus, matalalla äänellä lausutut sanat värisivät ja kaikuivat minussa kuin ukkosen jyrinä; oma ääneni tuntui niin voimakkaalta, etten uskaltanut puhua peläten kaatavani seinät ja räjähtäväni kuin ammus; yli viisisataa heilurikelloa lauloi minulle, aika suloisilla, soinnukkailla, hopeanheleillä äänillään. Jokaisesta esineestä, jota hipaisin, lähti harmonikan tai tuulikanteleen sointu. Uin kaikujen valtameressä jossa ajelehti valosaarien tavoin joitakin Lucian tai Sevillan parturin aiheita. Autuus, joka lainehti minuun tuosta udusta, oli vertaansa vailla: olin niin sulautunut hämäryyteen, niin poissa itsestäni, niin irrallani itsestäni, tuosta inhottavasta todistajasta, joka seuraa minua kaikkialle, että huomasin ensimmäisen kerran millainen saattoi olla alkumuotoisten henkien, enkelien ja ruumiista irronneiden sielujen olemus. Olin kuin sieni keskellä merta: joka minuutti kävivät onnen laineet lävitseni ihohuokosieni kautta sillä minusta oli tullut läpäisevä, ja viimeistä hiusjuurtani myöten koko olemukseni imi itseensä väriä mielikuvituksellisessa ympäristössä johon olin sukeltanut. äänet, tuoksut ja valo tulivat minuun määrättömiä hiuksenhienoja putkia pitkin, joissa kuului magneettisten virtojen vihellys. – Arvioni mukaan tuota tilaa kesti noin kolmesataa vuotta, sillä tunne-elämykset seurasivat siinä toisiaan niin lukuisina ja niin kiireisinä, että ajan todellinen arviointi oli mahdotonta. – Kun tämä vaihe oli päättynyt, huomasin että se oli kestänyt neljännestunnin.
Hasis-humalassa on erikoista se, että se ei ole jatkuvaa; se ottaa ja jättää, kohottaa taivaaseen ja pudottaa takaisin maahan ilman siirtymiä, – aivan kuin hulluudessakin on kirkkaat hetkensä. – Kolmas vaihe, viimeinen ja eriskummallisin, oli päätöksenä itämaiselle illanvietolleni: – Tässä vaiheessa minun näköni kahdentui. – Kaksi kuvaa heijastui verkkokalvolleni täysin symmetrisinä; mutta pian kokonaan liuennut maaginen tahna vaikutti voimakkaammin aivoihini ja tulin aivan hulluksi tunnin ajaksi. Kaikki pantagruelistiset unet kävivät lävitseni, kotilolinnut, yksisarvioliot, aarnikotkat, imusiat, tomppelihanhet, vuohimuulit, koko julmien unien eläimistö laukkasi, hyppeli, suhahteli, ulvahteli huoneessa; imukärsiä joiden päässä oli lehvistö, käsiä jotka aukenivat kalan eviksi, säännöttömiä olioita nojatuolijalkoineen kellotaulut silminään, valtavia neniä jotka tanssivat cachuchaa kananjaloillaan; itseni minä kuvittelin Saaban kuningattaren, Salomonin rakastajattaren papukaijaksi. Ja matkin parhaani mukaan tuon rehellisen linnun ääntä ja huutoja. Näyt tulivat niin omituisiksi, että minut valtasi halu piirtää ne, minkä teinkin vajaassa viidessä minuutissa, uskomattomalla nopeudella, kirjeiden taakse, lääkärilaskuihin, ensimmäisiin papereihin jotka osuivat käsiini, viitisentoista maailman päättömintä piirrosta. Yksi niistä on tohtori X:n muotokuva sellaisena kuin hänet näin pianon ääressä turkkilaiseksi pukeutuneena aurinko selässään. Koskettimista lähtevät äänet ovat rakettien ja oikukkaiden spiraalien muotoisia. Toisessa piirroksessa on tekstinä tulevaisuuden eläin ja se esittää elävää veturia, jonka joutsenkaula päättyy savua syöksevään käärmeen kitaan ja jolla on valtavat pyörä- ja pylpyräjalat; jokaisessa jalkaparissa on siipipari ja eläimen hännässä nähdään antiikin Merkurius, joka siivistään huolimatta tunnustaa häviönsä. Hasiksen ansioista saatoin piirtää Vuorenpeikon kuvan. Tähän saakka kuulin niiden vain valittavan ja liikuskelevan vanhassa keittiökaapissani. Mutta tuossapa hulluuksia aivan tarpeeksi. Jotta voisi kuvailla kokonaisuudessaan hasiksen aiheuttaman hallusinaation, olisi kirjoitettava laaja teos, eikä yksinkertainen jatkokertomusten kirjoittaja saata aloittaa uuden ilmestyskirjan kirjoittamista!?
Jos Gautierin teksti jäi kirjallisten piirien esikuvaksi, toi Alexander Dumas’n kirja Monte Criston Kreivi (alkup. v. 1844) hasiksen eli ”hasisin” vaikutukset suuren yleisön tietoisuuteen. Jälkipolville outoa ironiaa tarjoaa kirjan juoni, jossa päähenkilö joutuu vankilaan Napoleonin kannattajana, mutta muiden sankaritekojen lisäksi hänestä tulee myös hasiksen puolestapuhuja. Dumas käyttää myös Marco Polon assassiinilegendaa palvelemaan omia tarkoitusperiään: kirjan sankari seikkailee kuin legendan assassiini tai nykyajan supersankari vailla tavallisen ihmisen rajoitteita.
”Se on siis hashishia!” Franz huudahti. ”Tunnen sen ainakin nimeltä.”
”Olette oikeassa. Se on hashishia, kaikkein parhainta ja puhtainta hashishia.”
”Tiedättekös, tekisi kovin mieleni koettaa, paljonko kehumisessanne on totta, paljonko liioittelua.”
”Päättäkää itse! Maistakaa tätä hashishia!”
Franz otti lusikalla tuota kummallista ainetta saman verran kuin isäntä äsken ja pisti sen suuhunsa.
”Pahus vieköön”, hän tuumi nieltyään tuon taivaallisen herkun; ”saa nähdä, ovatko sen seuraukset niin miellyttävät kuin sanotte, mutta maku ei ainakaan ole niin hyvä kuin olette vakuuttanut.”
”Johtuu siitä, että makuhermonne eivät vielä ole tottuneet sitä oikein arvostamaan. Pidittekö heti ensi kerran maistaessanne esim. ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä, kaikista herkuista, joista sittemmin olette nauttineet suurenmoisesti? Luultavasti ette. Samoin on hashishin laita. Mutta syökäähän sitä viikon aikana joka päivä, niin mikään maailman herkku ei mielestänne ole enää sen veroista.”
Franz tunsi tosiaan itsessään tapahtuvan omituisen muutoksen. Kaikki päivän rasitukset, kaikki tämän illan tapahtumien herättämät arvelut haihtuivat olemattomiin kuin hetkenä, jolloin juuri tuntee unen tulevan. Ruumis kävi aineettoman kevyeksi, henki kirkastui ja selkeni sanomattomasti, aistit herkistyivät entistään verrattomasti terävämmiksi. Näköpiiri laajeni laajenemistaan sinisenä, läpikuultavana, äärettömänä; siinä oli taivaan sineä, päivän kiloa, tuoksuvia tuulenleyhkiä; ja merimiesten laulujen kaikuessa hän näki merestä kohoavan Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana karina aalloista, vaan kuin keitaana hieta-aavikolla. Kuta lähemmäksi rantaa alus ehti, sitä voimakkaammaksi laulu paisui.
Silloin alkoi yhtämittainen, rajaton nautinto, sellainen taukoamaton lemmenhurma, jollaista profeetta lupaa valituilleen. Kaikki kiviset huulet heräsivät elämään, rinnat syttyivät polttaviksi. Franzista, joka ensi kertaa tunsi hashishin vaikutusta, tämä hurma tuntui melkein tuskalta, tämä hekuma melkein kidutukselta hänen tuntiessaan huulillaan noiden veistokuvien huulet joustavina ja kylminä kuin käärmeen lonkerot. Mutta kuta kiihkeämmin hänen käsivartensa pyrkivät torjumaan luotaan tuota ennen tuntematonta aistihurmaa, sitä vastustamattomammin hänen aistinsa joutuivat tämän salaperäisen unen tenhon lumoihin. Kamppailtuaan epätoivoisesti sitä vastaan hän lopulta hervotonna antautui sen valtaan ja vaipui läähättäen, uupuneena, kuin intohimossa tuhkaksi palaneena, noiden marmoristen rakastettujen suudelmille alttiiksi ja tämän merkillisen, satumaisen unen syvyyksiin.
Ja hän muisti lopuksi syöneensä lusikallisen hashista. Pää tuntui kuitenkin aivan selvältä, ruumis täysin levänneeltä, aivoissa ei ollut pienintäkään painetta, päinvastoin hän tunsi yleistä hyvänolontunnetta, kykyä nauttia ulkoilmasta ja auringonpaisteesta enemmän kuin konsanaan. (Dumas 1999, 224 – 229)
Eniten jälkipolvien näkemyksiin hasiksesta on kuitenkin jäänyt vaikuttamaan Charles Baudelairen (1821-1867) teos Keinotekoiset paratiisit, Les paradis artificiels, vuodelta 1860. Baudelairen ensimmäistä runoteosta Pahan kukkia vuodelta 1857 pidetään modernin runouden esikuvana ja tämän vaikutus ulottuu nykypäiviin saakka. Hänen säkenöivä älykkyytensä, kaunopuheisuutensa ja maineensa runoilijana ja toisaalta hänen ylläpitämänsä pahamaineisuus (hän jopa levitti huhuja olevansa lasten hyväksikäyttäjä!) ovat luoneet uskottavuutta hänen arvioilleen kannabiksen vaikutuksista.
Vuonna 1851 julkaistussa esseessä Baudelaire kirjoittaa hasiksen olevan sekoitus Intian hamppua, voita ja oopiumia eli mitä ilmeisimmin hän sekoitti kokemuksissaan alkoholin, oopiumin ja hasiksen vaikutukset toisiinsa. Baudelaire oli saanut nuorena syfiliksen, jota tuolloin lääkittiin laudanumilla, oopiumin ja alkoholin seoksella, ja taudin edetessä kohti kivuliasta ja mielisairasta loppua annostusta vain lisättiin. Tämän on arveltu vaikuttaneen suuresti Baudelairen käsityksiin hasiksen vaikutuksista.
Hän ei ollut niin kokenut hasiksen syöjä, kuin antoi lukijoiden ymmärtää, vaan oli lukenut Edmund de Courtiven väitöskirjan ’Hashish: an historical, chemical and physiological study’ vuodelta 1848, josta hän on lainannut yksityiskohtia (Davenport-Hines 2001, 77, Booth 2004 70 – 71). Samoin De Quincey’n vuonna 1822 ilmestynyt ”Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset” oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen ja tämän sekä ”Keinotekoiset Paratiisit” tekstien vertailu on tuonut esille sen, että Baudelaire suorastaan plagioi tätä esikuvaansa (Grinspoon 1994, 80 – 83).
Vuonna 1860 julkaistu Les paradis artificiels, Keinotekoiset Paratiisit, kuvailee millaista on olla oopiumin ja hasiksen vaikutuksen alaisena. Hasis-runo, jonka suorasanainen, raportin kaltainen ulkoasu on ilmeisesti lisännyt sen uskottavuutta, kertoo hasiksen tarinan Baudelairen mukaan.
Verrattuaan hasista hitaaseen itsemurhaan, noituuteen ja magiaan, ja vedottuaan kirkon valtaan määritellä jumalan tarkoitusperät, vetoaa Baudelaire Marco Polon kertomukseen assassiineista ja nostaa tämän kertomuksen todistusvoimaiseksi raportiksi hasiksen vaikutuksista. Tässä hän vetoaa Sylvestre de Sacyyn, joka ensimmäisenä teki rinnastuksen hasiksen ja assassiinien välillä. Sitten ikäänkuin vedoten omakohtaisiin kokemuksiin Baudelaire selittää hasikseen sitoutuneet pahat voimat:
”Lisäänkö tähän vielä, että hasis kuten kaikki yksinäiset ilot, tekee ihmisestä tarpeettoman kanssaeläjilleen ja yhteiskunnan tarpeettomaksi yksilölle, saattaen hänet jatkuvasti ihailemaan itseään ja vetäen häntä päivä päivältä kohti valoisaa tyhjyyttä, missä hän saattaa ihailla Narkissoksen kasvoja? Mutta voiko ihminen arvokkuutensa, rehellisyytensä ja vapaan tahtonsa hinnalla saada hasiksesta suurta henkistä hyötyä; tehdä itsestään ajattelevan koneen, hedelmällisen välineen? Tämän kysymyksen olen saanut usein kuulla ja siihen vastaan: ensi kädessä, kuten olen perusteellisesti selittänyt, hasis ei paljasta ihmiselle mitään muuta kuin hänet itsensä.
Myönnettäköön että hasis antaa tai ainakin lisää älykkyyttä; silloin unohdetaan, että hasiksen luonteeseen kuuluu tahdon vähentäminen ja siten se antaa toisella kädellä minkä se ottaa toisella; toisin sanoen mielikuvitusta ilman kykyä hyödyntää sitä. Lopuksi tulee muistaa, että vaikka ihminen olisi kyllin taitava ja elinvoimainen tämän ongelman välttämiseen, on olemassa toinen vaara, lopullinen ja hirvittävä, mikä liittyy kaikkiin tapoihin. Kaikista niistä tulee nopeasti tarpeita. Kenellä on mahdollisuus turvautua myrkkyyn ajatellakseen, ei pian kykene ajattelemaan ilman tätä myrkkyä.” (Baudelaire 1895)
Myytin mukaan Baudelaire jopa kuoli hasikseen (Grinspoon 1994, 84). Hän käytti oopiumia laudanumina eli alkoholiliuoksena, ja iän karttuessa sekä taudin edetessä yhä suurempia määriä, jolloin on vaikea päätellä, kumpi aineista oli vahingollisempi.
Theophile Gautier loi yleiseen tietoisuuteen jääneen käsitteen Art for Art’s Sake, taidetta taiteen vuoksi. Ajan henkeä on selitetty mm. käsitteillä dekadenssi ja dandyismi. Grimmin veljesten sadut, vampyyrit ja Frankenstein luotiin samoihin aikoihin ja vuosisadan lopulla muotonsa sai Dracula. Draculassa tiivistyi niitä pelkoja, joita sivistyneen eurooppalaisen pinnan alla liikkui ja nousi pintaan aina kriisin puhjetessa.
Baudelaire runoili ja tulkitsi niitä voimia ja pelkoja, mitä kehittyvä teknologia meissä vapautti. Toisaalta hän oli myös vahvasti oman aikansa vanki ajattelussaan. Hänen tiedetään olleen tiukka katolilainen ja misogynisti, joka ihmetteli sitä, miksi naisten sallitaan käydä kirkoissa: ”Millaisia keskusteluja heillä voisi olla Jumalan kanssa?” (Nylen 2007, 224).
Moni tuon aikakauden taiteilijoista kokeili ja käytti nykyään huumeiksi luokiteltuja aineita ruokkiakseen omaa ainutlaatuista mielikuvitustaan mutta auttoiko niiden käyttö luomista tai oliko asioilla välttämättä mitään suoraa yhteyttä? Baudelairen asenteessa hasikseen on jotain samaa kuin intomielisen raittiusmiehen ja toisaalta huumeriippuvaisen ihmisen suhteessa siihen: intomielisen tuomitseva.
Hänen isänsä varhainen poismeno loi vahvan äitisuhteen ja myöhemmin vahvan vihasuhteen isäpuoltaan kohtaan niin, että Baudelaire jopa osallistui vallankumoukseen vuonna 1848 saadakseen tappaa hänet (Kaijärvi 1993, 141). Baudelaire oli uutta luova sanankäyttäjä mutta myös moderni mies, joka yrittää tehdä omasta vihastaan ja inhostaan muille moraalia. Runo hasiksesta on vakuuttava poeettisuudessaan, ei paikkansa pitävyydessään vaikka sen ulkomuoto onkin suorasanainen ikäänkuin se olisi todistus tai raportti.
Mutta sata vuotta myöhemmin ja varsinkin toisen maailmansodan koettelemusten jälkeen hänet otetaan tosissaan niin, että mm. ruotsalainen runoilija ja Ruotsin akatemian jäsen vuosina 1961 – 68 Erik Lindegren kirjoitti vuonna 1949: ”Hänen nykyinen rikoksensa on hänen taantumuksellinen poliittinen asenteensa, hänen kaiken, myös utopistisen, sosiaalisen yhteyden halveksiva torjumisensa, hänen puolustuksenaan taas se, että hän ”sairaalloisuudessaan” näki niin selvästi etukäteen sosiaalisen kehityksen nurjat puolet, kapitalismin ja diktatuurin ihmisuhrit – kuten hänen päiväkirjamerkintänsä selvästi todistavat.” (Kaijärvi 1993, 141)
Kannabiksen lääkekäyttö saa majesteettisen hyväksynnän
Englantilaiset olivat kohdanneet Intiassa toisenlaisen kannabiskulttuurin, jossa kannabiksen käyttö liittyi vallitsevaan uskontoon ja parantamiseen: Shivan palvontaan liittyi hampunlehdistä valmistettu bhang-juoma ja kannabis oli tärkeä osa perinteistä lääkintätaitoa. William Brooke O’Shaughnessy (1809 – 1889) suoritti lääketieteen opintonsa Skotlannissa ja sai varhain mainetta julkaistuaan The Lancet -lehdessä koleraepidemian puhjettua Englannissa hoito-ohjeet, joiden perusteella lääkärit saattoivat pelastaa jopa puolet potilaistaan ja joka on edelleen käytössä koleran aiheuttaman kuivumisen hoitamisessa.
Hän käytti kannabista menestyksekkäästi reuman ja lasten kouristusten hoitoon. Lisäksi hän sai jäykkäkouristus- ja vesikauhupotilaiden kouristelut loppumaan tällä lääkityksellä vaikkei pystynytkään parantamaan itse tauteja. Hän huomasi kannabiksen olevan erinomainen kouristusten lievittäjä, ruokahalun parantaja, epilepsialääke ym. Hänen työnsä tulivat tunnetuiksi länsimaissa ja monet lääkärit jatkoivat hänen aloittamiaan kokeiluja. (Grinspoon 1994, 219)
Sir John Russell Reynolds (1828-1896) tunnetaan kuningatar Viktorian (1819-1901, hallitsijana vuodesta 1837) henkilääkärinä. Hänestä tuli kuningatarhuoneen suosima lääkäri vuonna 1879 ja monissa lähteissä kerrotaan hänen määränneen kuningattaren kuukautisvaivoihin kannabista. Varmaa historiallista tietoa on kuitenkin se, että hän kirjoitti The Lancet lehteen vuonna 1890 edelleen laajalti siteeratun artikkelin kannabiksen lääkekäytöstä, Reynolds J. R.: Therapeutic uses and toxic effects of Cannabis indica. The Lancet 1890;1:639. Hänen mukaansa ”Kannabis on puhtaassa muodossa ja huolellisesti annosteltuna yksi arvokkaimmista lääkkeistä”. (Booth 2003, 93)
Vuonna 1893 Iso-Britannian parlamentissa oltiin huolissaan hampusta valmistettujen huumeiden käytöstä Bengalin provinssissa Intiassa. Intian hallitus asetti komitean tutkimaan hampun käyttöä provinssissa mutta lordi Kimberley laajensi komitean toimeksiannon tutkimaan koko Intiaa. Britit olivat tuolloin säädelleet, verottaneet ja käyneet kauppaa kaikilla päihdyttävillä aineilla sadan vuoden ajan valloittamillaan alueilla, joten heillä oli asiantuntemusta aiheesta. Tutkimusta varten haastateltiin vuoden aikana n. 1200 asiantuntijaa joogeista lääkäreihin ja hampun polttajista hampun suurviljelijöihin. Vuonna 1894 julkaistiin tutkimuksen tuloksena 3281 sivua seitsemässä niteessä nimellä Report of the Indian Hemp Drugs Commission. Raportin nimessä oleva hemp drugs, hampusta valmistetut huumeet, tulee siitä, että Intiassa on perinteisesti käytetty kolmea eri vahvuista kannabistuotetta: bhang, ganja ja charas, joista charas on vahvinta hampun kukinnosta uutettua tai muuten valmistettua pihkaa, ganja puolestaan vastaa marihuanaa eli kasvin kuivattua kukintoa ja lehtiä ja bhang on puolestaan maitoon tai veteen hampun eri osista valmistettu juoma, jota on käytetty perinteisesti uskonnollisissa yhteyksissä. Raportti kertoo intialaisesta kannabiskulttuurista mm. seuraavaa:
”Ganjan, bhangin ja charaksen käyttö liittyy hindulaisuuden uskonnollisiin ja sosiaalisiin seremonioihin. Uskotaan jumala Shivan olleen hyvin tykästynyt hampusta valmistettuihin huumeisiin; näitä huumeita tarjotaan yhä Shivalle Shivaratri-yön vietossa eli Shivan naimisiinmenon vuosipäivän juhlissa temppeleissä ”jumalan ruokana”. Bhangia kaadetaan Shivalingan päälle, mikä on miehen ja naisen sukupuolielimiä kuvaava esine, ja ihmiset käyttävät kannabista ilmaistakseen ilonsa. Nepalissa ja Intiassa jopa lasten sallitaan nauttia bhangia Shivaratrin aikaan. Kannabista käytetään myös Janmashtami ja Holi juhlissa, joissa juhlitaan värejä.
Juhlien lisäksi kannabista nautitaan Shivan temppeleissä, pyhiinvaeltajien asumuksissa ja yksityiskodeissa samalla kun lauletaan uskonnollisia lauluja. Nämä rituaalit ovat edelleen käytössä. Nämä uskonnolliset kokoontumiset liittyvät usein Bhakti-kulttiin eivätkä aina liity Shivan palvontaan. Seremonioiden aikana ganjaa tarjoillaan chillum-piipuista, joita kiertää laulajien ja muusikoiden keskuudessa aivan kuten joissakin kulttuureissa leipä murretaan yhdessä rituaalinomaisesti.
Joogit käyttävät kannabista meditoidakseen sekä kestääkseen kuumuutta, kylmää, nälkää ja janoa. Sitä käytetään myös estojen vähentämiseksi esoteerisissa tantrisissa rituaaleissa, joissa vallitsee vapaus tietyillä inhimillisen käyttäytymisen alueilla. Sadhujen eli pappien keskuudessa vallitsee uskomus, että nämä huumeet auttavat ihmismieltä vapautumaan maallisista rajoituksista. Tämä voi selittää sen, miksi näitä huumeita kulutetaan suunnattomia määriä pyhiinvaelluspaikoissa (kuten Kashi, Mathura, Varanasi ja Puri). Fakiirien joukossa, jotka ovat muslimipappeja, kannabis on hyväksytty keinona tulla toimeen tietoisuuden yliluonnollisten voimien kanssa. He käyttivät myös oopiumia. Kertomusten perusteella muut alkoivat käyttää tätä huumetta fakiirien esimerkin kautta.”
Raportin keskeiset tulokset ovat seuraavanlaiset: ”Ei löydy todisteita sille, että kannabiksen kohtuukäyttö aiheuttaisi henkisiä tai moraalisia vaurioita. Todisteet osoittavat, että ganjan tai charaksen kohtuukäyttö ei ole missään huomattavassa määrin haitallista, ja bhangin juomisessa tottumuksen voidaan sanoa olevan suhteellisen harmitonta”.
Raportin mukaan kohtuukäyttö ei hampun kohdalla johda liikakäyttöön sen enempää kuin alkoholin kohdallakaan. ”Ganjan tai bhangin säännöllinen kohtuukäyttö aiheuttaa samoja vaikutuksia kuin kohtuulliset ja säännölliset whisky-annokset. Liikakäyttö rajoittuu joutilaisiin ja kevytmielisiin.” Nykyisen kannabiskeskustelun kannalta mielenkiintoinen on raportissa käsitelty kannabiksen käytön ja mielenterveysongelmien välinen yhteys. Siinä tutkittiin vuonna 1892 mielisairaaloihin otetusta 2344:sta potilaasta 222 potilasta, joiden kokemien ongelmien syynä arveltiin olevan kannabiksen käyttö. Näistä 222:sta potilaasta 61:n kohdalla ongelmilla voitiin todeta olevan jotain yhteyttä heidän kannabiksen käytön kanssa. Mutta tuolloinkin oli vaikea arvioida sitä, että oliko kannabis syynä tai oliko kannabiksen käytöllä oikeastaan mitään tekemistä mielenterveysongelman kanssa.”
”Ainoastaan 39 potilaasta löytyi jotain tietoa, jonka varassa voisi tehdä päätelmiä mutta potilaat edustivat yhteiskunnan alempia kerroksia, joista voitiin korkeintaan selvittää kannabiksen käyttö, ei sitä oliko se syynä tai oliko kannabiksen käyttö edes edeltänyt mielenterveysongelmia. Lisäksi kannabiksen käyttö oli usein pelkästään yksi paheista, joita potilaat olivat harrastaneet, ja päihteiden käyttöä ei välttämättä voida pitää syynä mielenterveysongelmiin vaan niiden varhaisena ilmenemismuotona.”
Komitea teki myös eläinkokeita yrittäessään ratkaista ongelmaa. He altistivat apinan kannabissavulle ja suorittivat ruumiinavauksen, jossa aivoista ei löydetty mitään poikkeavaa. Vertailuna he altistivat toisen apinan daturan savulle ja tällä kertaa ruumiinavauksessa apinan aivoista löytyi selviä muutoksia. Tämä vertailu oli tärkeä sen vuoksi, että usein eri aineita (daturaa ja alkoholia kannabiksen käytön yhteydessä) sekoitetaan keskenään mutta haittavaikutukset laitetaan herkästi kannabiksen syyksi.
Yhteenvedossa raportti esittää:
Bhangin kieltolaki
Ganjan ja charaksen kieltolaki
Vaikka on osoitettu, että ganjaa ja charasta käytetään pääsääntöisesti kohtuudella ja ettei kohtuukäyttö yleensä aiheuta vaurioita, on kuitenkin osoitettu, että näiden hampusta valmistettavien huumeiden liikakäyttö on vahingollisempaa kuin bhangin käyttö. Kysymykseen siitä, pitääkö ne kieltää vai ainoastaan pitää valvonnassa, voidaan vastata viittaamalla niiden todettuihin vaikutuksiin. Komitea on sitä mieltä, että todetut vaikutukset eivät vaadi kieltolakia, ja niiden yleisten periaatteiden pohjalta, joita käsiteltiin aiemmin tässä luvussa, tällainen sekaantuminen olisi perustelematon.
<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
