Lähde: Moisés Naím: The Drug Trade: The Politicization of Criminals and the Criminalization of Politicians. Working Paper Prepared for the First Meeting of the Global Commission Geneva, 24-25 January 2011, IDPC.net: Launch of the Global Commission on Drug Policy Consortium, Global Commission on Drug Policies kotisivut, Global Commission on Drug Policies taustaraportit, Carnegie Council: ILLICIT: How Smugglers, Traffickers, and Copycats Are Hijacking the Global Economy 9.11.2005
Esipuhe: Enemmän kuin huumeet
Marraskuussa 2008 William Klein, USA:n Kiovan lähetystön talousasiantuntija, viestitti Washingtoniin, että Ukrainan rikkain oligarkki Dmitry Firtash oli valtaamassa Ukrainan suurinta pankkia. Viestissä diplomaatti kuvaili Firtashin laajoja yhteyksiä maan huippupoliitikoihin ja -virkamiehiin. Sekä kuuluisaan venäläisen rikollisjärjestön johtajaan Seymon Moglievichiin.
Toisessa Wikileaksin kautta paljastuneessa viestissä kerrotaan, kuinka Nicaraguan presidentti Daniel Ortega rahoitti vaalikampanjansa kansainvälisiltä huumerikollisilta saamallaan rahalla sekä Venezuelan presidentin Hugo Chavezin lähettämillä matkalaukullisilla rahaa.
Presidentti Chavezilla tiedetään olevan rajoittamaton pääsy valtion öljyrahoihin, joita hän käyttää liittolaistensa rahoittamiseen muissa maissa. Yhdessä ilmi tulleessa tapauksessa vuodelta 2007 Buenos Airesin lentokentän tulli löysi vahingossa 800 000 dollaria matkalaukusta Caracasista tulleessa lentokoneessa, jossa oli saapunut Argentiinan presidentin Nestor Kirchnerin ja Chavezin virkamiehiä. Käteinen oli menossa tukemaan Argentiinan presidentin rouvan vaalikampanjaa, jollekin virkamiehelle lahjukseksi tai molempia. Erään USA:ssa käydyn oikeudenkäynnin yhteydessä paljastui, että mm. Venezuelan kenraali Henry Rangel Silva oli osallistunut tapauksen peittely-yritykseen. Marraskuussa 2010 presidentti Chavez nimitti Silvan maan armeijan johtoon.
Kaksi vuotta aiemmin USA oli virallisesti luokitellut Kenraali Silvan ”huumeparoniksi” syyttäen häntä ”huumeiden salakuljetuksen materiaalisesta avustamisesta”. YK:n huumetoimiston UNODC:n mukaan Venezuelan kautta kuljetetaan yli puolet Eurooppaan suuntautuvasta kokaiinista – usein Afrikan kautta.
Afrikan maista on tullut tärkeä läpikulkureitti Andeilta ja joistakin Aasian maista tuleville huumeille rikkaaseen ja huumeille persoon Eurooppaan. Siksi väistämättä useat afrikkalaiset johtajat, heidän perheensä, armeijoiden upseerit, poliitikot ja oikeuslaitoksen edustajat ovat astuneet huumebisnekseen. Esimerkiksi Guinean presidentin poika paljastui maan suurimmaksi huumepomoksi. Etelä-Afrikassa maan poliisikomentaja Jackie Selebi tuomittiin vuonna 2010 viideksitoista vuodeksi vankilaan kun havaittiin hänen olevan yhden maan rikollissyndikaatin johtaja.
Poliisiosastot, armeija, oikeuslaitokset ja tiedotusvälineet ovat yhä useammin rikollisorganisaatioiden valtausyritysten kohteena
Venezuelan armeija ei ole mitenkään poikkeus siinä, että jotkin sen komentajista toimivat yhteistyössä huumeiden salakuljettajien kanssa. Wikileaksin julkaisemien raporttien mukaan Burman sotilashallinnon jäsenet rikastuttavat itseään huumerahalla. Joulukuussa 2010 InterPress Service raportoi, että ”Armeijan hallitseman Burman ottaessa seuraavaa poliittista askelta tulevat juntan ja maan pahamaineisten huumepomojen suhteet valokeilaan. Viime vuonna kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vaaleissa voittaneista kuusi oli tunnettuja huumeparoneja.”
Valtion ja rikollisjärjestöjen yhteen kietoutuminen on näkyvää myös Afganistanissa, missä hallituksen huippuvirkamiehiä ja maakuntien kuvernöörejä – myös Karzain omaa veljeä – syytetään toistuvasti yhteistyöstä huumeiden salakuljettajien kanssa sekä myös näiden organisaatioiden johtamisesta. Bulgarian parlamentin jäsen ja vastavakoilun entinen johtaja Atanas Atanasov sanoi, että ”Muissa maissa on mafia mutta Bulgariassa mafia omistaa maan”. Nämä eivät ole irrallisia esimerkkejä. Näiden esimerkkien tarkoitus on kuvata sitä laajempaa kehitystä Aasiasta Afrikkaan ja Euraasiasta Eurooppaan tai Latinalaiseen Amerikkaan. Rikolliset ovat päässeet valtaan.
Espanjan lahjonnan ja järjestäytyneen rikollisuuden syyttäjä Jose Grinda kertoi havainnollisen esimerkin tästä kansainvälisestä kehityksestä asiantuntijoiden kokouksessa Madridissa 2010. Grinda esitteli erilaisia tapoja, joilla Venäjän mafia toimii Espanjassa ja kuinka hän tutkittuaan kymmenen vuotta järjestäytynyttä rikollisuutta maassaan huomasi olevan välillä mahdotonta erottaa rikollisorganisaatio sen maan hallinnosta, mistä tämä organisaatio oli peräisin. Grindan mukaan Espanjaa uhkaa jatkuvasti ja vakavalla tavalla rikollisjärjestöt, jotka ovat usein pelkkiä Venäjän, Valkovenäjän, Tsetsenian ja Ukrainan hallitusten jatkeita, joita hän kutsui ”mafiavaltioiksi”. Näissä maissa hallitukset ja rikollisorganisaatiot toimivat yhdessä laillisten kaupallisten yritysten kautta, joilla on läheiset yhteydet poliittisiin johtajiin ja näiden perheisiin ja ystäväpiireihin.
Kokouksen jälkeen USA:n Espanjan suurlähettiläs lähetti viestin syyttäjän analyysista todeten, että ”Grindan pääkohta oli se, että Venäjän hallitus näyttää suojelevan tai käyttävän joitakin korkean tason rikollisia… ja että tutkittuaan 10 – 12 vuotta järjestäytynyttä rikollisuutta hän uskoo, että terroristien pyrkiessä korvaamaan valtion ytimen järjestäytynyt rikollisuus pyrkii mukautumaan valtion rakenteisiin. Hän totesi yhteenvedossaan, että Venäjän hallituksen strategia on käyttää järjestäytyneitä rikollisryhmiä sellaisiin tehtäviin, joita se ei itse hallituksena pysty suorittamaan.”
Grindan analyysin keskeinen viesti on se, että ”mafiavaltioiksi” kutsumissaan valtioissa rikollisten ja poliittisten johtajien välinen kytkös on laaja, syvä ja pysyvä. Grindan mukaan ”ei voida erottaa hallituksen ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa toisistaan”.
Hänen johtopäätöksensä on huolestuttavan samanlainen kuin Euroopan neuvoston tekemä: ”Rikollisen luokan ja korkeimpien poliittisten ja yhteiskunnallisten asemien haltijoiden yhteistoiminnasta kertovat merkit ovat liian lukuisia ja liian vakavia ohitettaviksi”. Tämä raportti käsitteli Kosovoa. Grinda kertoi kokemuksistaan Espanjassa. Molemmat johtopäätökset sopivat täydellisesti – ja kiusallisesti – liian moniin valtioihin viidellä mantereella.
Tästä viimeisestä havainnosta seuraa yksinkertainen ja tärkeä johtopäätös: huumeiden salakuljetusta vastaan taistelemisessa ei ole enää kyse huumeiden käytöstä. Kyse on hallituksista. Pääkohde tässä taistelussa ei voi olla riippuvaisten huumeiden käytön lopettaminen. Sen tulee olla rikollisten pysäyttäminen valtaamasta hallituksia kautta maailman. Huumeiden käyttö on ongelma. Mutta se kalpenee mafiavaltioiden lisääntymisen rinnalla.
Harhakuvitelmat ja totuus kansainvälisestä rikollisuudesta
Selitin kirjassani ”Illicit” (Illicit: How Smugglers, Traffickers, and Copycats Are Hijacking the Global Economy, 2005. ISBN 978-0385513920) lukijoille kolmesta taustaoletuksesta, jotka ovat yhtä yleisiä kuin ne ovat myös vääriä. Ensimmäinen on se, ettei kansainvälisessä rikollisuudessa ole mitään uutta. Tämä oletus sisältää sen, että laiton kauppa, salakuljetus, pimeät markkinat ja rikollisuus ovat osa ihmiskunnan kokemusta ja siksi ”ei mitään uutta auringon alla”. Toinen erheellinen oletus on se, että salakuljetus – huumeiden, aseiden, ihmisten, ihmiselimien, pimeän rahan ja muun laittoman tavaran – valtioiden rajojen yli on rikollista toimintaa, joka tulee käsitteellistää sellaisenaan ja taistella sitä vastaan tavanomaisilla rikosten ehkäisykeinoilla: lain täytäntöönpanolla, oikeuslaitoksella ja sakko- tai vankeusrangaistuksilla. Kolmas väärä oletus on, että aivan kuten rikollisuus yleensä, laiton kauppa on ”maanalainen” ilmiö, johon kuuluu vain pieni poikkeavien joukko, joka hääräilee yhteiskunnan marginaalissa.
Todellisuus on hyvin toisenlainen. Rikollisuudessa on paljon uutta – eikä vähiten sen kyvyssä tarttua 1990-luvulla ja sen jälkeen tapahtuneiden teknologian, talouden ja politiikan vallankumousten aiheuttamiin uusiin tilaisuuksiin. Rikollisverkostot – varsinkin ne, jotka jo toimivat useiden maiden alueilla – olivat 1990-luvun viestinnän ja kuljetuksen innovaatioiden ”varhaisia omaksujia”. Ne olivat myös Berliinin muurin kaatumisen jälkeisten taloudellisten ja poliittisten uudistusten avaamien uusien markkinoiden ”ensimmäisiä pelureita”. Rikollisverkostot olivat – ja ovat yhä edelleen – globalisaation, teknologian ja politiikan etulinjassa.
On tietenkin totta, että rikollisia, salakuljettajia ja pimeitä markkinoita on aina ollut olemassa. Mutta koskaan aiemmin eivät rikollisorganisaatiot ole kyenneet toimimaan globaalilla tasolla näin helposti ja siksi ne ovat saavuttaneet toiminnassaan sellaisen mittakaavan ja laajuuden, mikä kilpailee maailman suurimpien monikansallisten yritysten kanssa. Ja jos suuret monikansalliset yritykset ovat poliittisesti vahvoja niin miksi voidaan olettaa, että suuret monikansalliset rikollisorganisaatiot eivät sijoittaisi huomattavia osia suurista tuloistaan poliittisen vallan saamiseksi? He aikovat tehdä niin ja tekevät niin myös paraikaa. Rikollisuus ja politiikka kulkevat usein käsi kädessä. Mutta nyt näillä liittoumilla on valtavat mahdollisuudet vaikuttaa talouteen, yhteiskuntaan, geopolitiikkaan, kansainväliseen turvallisuuteen ja kansalliseen politiikkaan. 1900-luvun Italian mafia oli suuri ja voimakas ja sitten se laajensi toimintaansa Yhdysvaltoihin. Mutta se ei koskaan saavuttanut sellaista globaalia otetta, poliittista vaikutusvaltaa, taloudellista valtaa tai kansainvälistä levinneisyyttä, mikä on nyt tunnusomaista joillekin maailman isoimmille kansainvälisille rikollisorganisaatioille, joiden tausta on Venäjällä, Kiinassa, Itä-Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa.
Yksi seuraus tästä rikollisorganisaatioiden uudesta mahdista on se, että perinteiset työkalut niitä vastaan taisteltaessa eivät enää ole päteviä. Kuten alussa esittämäni tapaukset tuovat esille, eivät näiden rikolliskartellien johtajat ole enää pelkkiä rikollisia vaan myös valtioiden päämiehiä, armeijoiden ylimpiä upseereita, poliitikkoja, tiedustelupalveluiden johtajia tai maailman suurimpien ja parhaiten varustettujen yritysten omistajia. Eli kuten espanjalainen syyttäjä Grinda selitti, että hän ei taistele mafiaa vastaan, vaan pikemminkin mafiavaltioita vastaan. Ja kuten hän huomautti, että terroristien yrittäessä tuhota valtio, yrittävät rikollisorganisaatiot kaapata sen ja käyttää sen resursseja ja instituutioita valtansa lujittamiseen ja toimintansa levittämiseen kotimaassa ja ulkomailla. Tämä epäsuhta, mikä tulee yksinäisen kansallisen syyttäjän yrittäessä taistella rikollisorganisaatiota vastaan, joka ei ole vain ylikansallinen, rikas, väkivaltainen ja armoton, vaan joka pystyy hyödyntämään kansallisvaltion ja sen diplomaattien, tuomareiden, vakoilijoiden, kenraalien, hallituksen ministereiden ja poliisipäälliköiden tukea, on järkyttävä.
Yhteiskuntaa suojelee enää ylikuormitetut oikeuslaitokset, joiden pitää turvautua vanhentuneeseen lainsäädäntöön, kömpelöihin kansainvälisiin sopimuksiin ja hallitusten hitaasti liikkuvan ja resursseiltaan rajallisen byrokratian luomiin rajoituksiin. Näillä on vastassaan nopeasti reagoivat, hyvin motivoituneet organisaatiot, joilla on rahaa palkata parhaat lainopilliset ja taloudelliset lahjakkuudet, hankkia edistynein tekniikka ja värvätä vaikutusvaltaisimmat liittolaiset hallituksen sisältä ja ulkopuolelta.
Toinen epäsymmetria tulee siitä tosiseikasta, että lain täytäntöönpanovirastot ovat kansallisia, kun taas suuret ja vaarallisimmat rikollisorganisaatiot toimivat useiden kansallisten lainsäädäntöjen piirissä. Valtioiden hallinto on suunniteltu toimimaan kansallisten rajojen sisällä kun taas salakuljetusorganisaatiot on suunniteltu toimimaan niiden yli. Hallitusten virastoille kansalliset rajat ovat pakkopaita kun taas rajat aiheuttavat salakuljettajien olemassaolon, kasvun ja kukoistuksen. Ilman kansallisrajoja ei samalla tuotteella (kokaiini tai työntekijän palkka) olisi erilaisia hintoja. Nämä hintaerot luovat puolestaan ne suuret voittomahdollisuudet, joita salakuljettajat hyödyntävät. Lisäksi rajat suojelevat rikollisia toisen maan lakiviranomaisilta. Nämä epäsymmetriat ovat hyvin ongelmallisia ja näiden ongelmien ratkaisemiseksi luodut välineet (sopimukset, monikansalliset organisaatiot, hallitusten väliset toimielimet, lain täytäntöönpanon yhteistyö jne.) ovat hitaita ja kömpelöitä. Ajatus siitä, että edistyminen kansainvälisiä rikollisjärjestöjä vastaan taistelussa vaatii kansainvälisesti suunniteltua toimintaa, on yleisesti hyväksytty. Mutta kuinka hallitus voi koordinoida rikollisuuden vastaiset toimintansa toisen valtion kanssa, jonka hallituksen johtajat ovat myös valtion sponsoroiman mafian johtajia? Kuinka voidaan tehdä yhteistyötä toisen valtion poliisivoimien kanssa, jota johtaa rikollispomo?
Tämän monimutkaisuuden päälle tulee vielä se tosiasia, että vastoin toista yleistä oletusta monissa maissa rikolliset eivät enää elä ”maan alla”, he eivät ole enää yhteiskunnan marginaalin jäseniä ja suurin osa heistä ei enää ole erityisen poikkeavia. Tämän vastakohta on useimmiten asioiden todellinen tila. Rikollisorganisaatioiden johtajat ovat usein julkisesti hyvin tunnettuja ja sen sijaan, että he eläisivät piilottelemalla tai ”maan alla”, esiintyvät he usein sanomalehtien juorupalstoilla tai urheilutapahtumissa omistamiensa suosittujen urheilujoukkueiden kanssa. He ovat maansa tunnetuimpia hyväntekijöitä, joilla on myös valvonnassaan TV- ja radioasemia sekä vaikutusvaltaisia sanomalehtiä. He kuuluvat maittensa poliittiseen, sotilaalliseen, talous-, kulttuuri- ja tiedotuseliittiin. Heidän ”sotilaat”, jotka eivät kuulu eliittiin, ovat yhteiskunnan keskivertojäseniä eivätkä välttämättä poikkeavia rikollisia. Ne miljoonat, jotka ovat aktiivisesti mukana Kiinan väärennösteollisuudessa, Afganistanin huumekaupassa, polttavat marihuanaa säännöllisesti tai ne sadat tuhannet, jotka joka vuosi palkkaavat rikollisia salakuljettamaan itsensä Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin tai Manhattanilla tai Milanossa asuva hyvin toimeentuleva perhe, joka palkkaa ”laitonta työvoimaa” rikkomalla tietoisesti lakia, eivät sovi mihinkään kriminologian perusmääritelmään rikollisuudesta tai poikkeavuudesta. He eivät ole poikkeavia vaan laajan yhteiskuntaryhmän keskivertojäseniä.
Ensimmäisessä osassa päädyin johtopäätökseen, että maailmanlaajuisen huumekaupan tärkein uhka yhteiskunnalle ei ole huumeiden käyttäjien terveys tai heidän käytöksensä seuraukset muille vaan vielä pahaenteisemmät seuraukset, jotka aiheutuvat laajamittaisista rikollisorganisaatioiden suorittamista hallitusten kaappauksista. Siksi huumekaupan rajoittamisyritysten pääkohde ei voi olla ainoastaan huumeiden tuotantoon ja kuluttamiseen puuttuminen. Huumepolitiikalla tulee pyrkiä rajoittamaan mafiavaltioiden lisääntyminen ja neutralisoimaan jo olemassaolevat. Tässä kappaleessa korostan sitä, että nämä rikollisorganisaatiot ovat saavuttaneet ennennäkemätöntä valtaa, että ne ovat syvälle juurtuneet omiin yhteiskuntiinsa ja niitä vastaan taistelevat ovat hyvin epäedullisessa asemassa. Tämä on epäsymmetrista sotaa, jossa rehelliset hallitukset ovat häviäjän asemassa.
Mitä pitää tehdä?
Huumeiden vastaisen taistelun keinoluettelo tunnetaan yhtä hyvin kuin tiedetään, kuinka vaikea se on muuttaa tehokkaaksi kansainväliseksi toimintasuunnitelmaksi, joka tuottaisi pysyviä tuloksia. Useimmiten käytetyt suositukset sisältävät kaikki tai muutaman seuraavista:
- Huumeiden käyttöä pitää käsitellä kansanterveysasiana eikä huumeiden käyttäjien vastaisena ”sotana”.
- Enemmän resursseja ehkäisyyn ja vähemmän valvontaan ja vangitsemiseen. Julkisia menoja poliisilta, oikeuslaitokselta ja vankilalaitokselta klinikoihin, sairaaloihin ja koulutukseen. ”Haittojen vähentämisestä” ensisijainen toimintatapa.
- Yksilön huumeiden käyttöä säädeltävä ja dekriminalisoitava valikoivasti samalla kun hyökätään niitä verkostoja vastaan, jotka kuljettavat ja jakelevat suuria määriä kovia huumeita.
- Rikollisverkostojen rahoituskanavat, logistiikka ja rakenne jäljitettävä ja tuhottava.
- Toiminta johtajia ja huumepomoja sekä toiminnan ”mahdollistavia toimijoita” (lakimiehet, kirjanpitäjät, talousasiantuntijat, logistiikka-, kauppa- ja tietotekniikka) vastaan.
- Hajallaan olevat ja huonosti yhteensovitetut kansalliset ja kansainväliset huumeiden salakuljetuksen vastaiset ponnistelut yhdistettävä.
- Tehokkaampia useiden maiden yhteisiä aloitteita on kehitettävä ja on sijoitettava lisää monitahoisiin lähestymistapoihin, joilla pyritään pääsemään tasoihin rikollisverkostojen kansainvälisen liikkuvuuden ja operaatioiden laajuuden kanssa.
- Pitää luoda huumeiden vastaisten asiantuntijoiden, lakimiesten, lain täytäntöönpanotoimistojen ja poliittisten johtajien ”globaaleja verkostoja”.
Eri maissa on omaksuttu näitä toimenpiteitä eri määrin ja erilaisella menestyksellä. Mutta huolimatta laajalti hyväksytystä retoriikasta, joka tunnustaa sen, ettei globaalia ongelmaa voida poistaa kansallisilla ratkaisuilla, suurin osa toiminnasta on edelleen pääsääntöisesti kansallisesti suuntautunutta. Ja vaikka yhä enemmän tunnustetaan se, että globaalit kansainväliset rikollisverkostot ovat uhka demokratian toiminnalle, taloussektorille, eri teollisuudenalojen toiminnalle, kansalaisten turvallisuudelle, ihmisoikeuksille tai ne voivat vaarallisesti horjuttaa geopoliittista vakautta, on poliisiosastojen ja muiden lainvalvontatoimistojen työ erillään kansallisen turvallisuuden takaavien toimistojen työstä. Tarpeetonta ehkä huomauttaa mutta monissa maissa jotkin edellä mainituista suosituksista – varsinkin ne, joissa suositellaan kieltolain hylkäämistä – ovat poliittisesti pannassa, vaikka samat poliittiset johtajat voivat yksityisesti myöntää, että nykyinen lähestymistapa ei toimi ja voi olla jopa haitallinen yhteiskunnalle.
Tämä ”epämiellyttävä totuus” lienee sen hitaan edistyksen ja toistuvien epäonnistumisien ytimessä yrittäessämme saada kansainvälisten rikollisorganisaatioiden kasvu yleisesti ja huumeiden salakuljetus ertyisesti pysähtymään. Tämä edistys vaatii sitä, että suuri yleisö kaikkialla tiedostaa hallitusten kriminalisoitumisen aiheuttaman valtavan uhan. Mutta tälläisen tietoisuuden nostattaminen voi olla vaikeaa, koska niin monet huumeiden käytön rajoittamista tavoittelevan lähestymistavan näkökohdat ovat niinkin kiistanalaisia kuin ne ovat nykyään. Monissa maissa pelkät ehdotukset kieltolain kumoamisesta salakuljetuksen houkutuksen vähentämiseksi sekä hallitusten rajallisten resurssien keskittämiseksi huumekaupan haitallisimpien vaikutusten torjumiseksi aiheuttavat syytöksiä pehmeydestä rikollisuuden edessä tai vielä pahempaa.
Ehkä se tapa, millä aikoinaan ristiriitainen ”epämiellyttävä totuus” maailman lämpötilan noususta tuli hyväksytyksi ja nousi vakavan keskustelun, julkisen politiikan ja jopa kansainvälisten sopimusten aiheeksi, voisi osoittaa sen kehityskaaren, jota epämiellyttävä totuus hallitusten lisääntyvästä kriminalisaatiosta voisi seurata.
Al Goren dokumentti ja kirja, kaksi hänen saamaansa Oscar-palkintoa sekä Nobelin rauhanpalkinto eivät olisi yksinään pystyneet luomaan sitä poliittisen kannatuksen vyöryä, mikä johti hallitukset – ja varsinkin USA:n hallituksen – tekemään toiminta-aloitteita sellaisessa asiassa, mikä koettiin pitkään hyvin spekulatiivisena, ideologisesti painottuneena ja tieteellisesti ristiriitaisena mahdollisuutena. Uusi tieto ja kehittynyt tiede maailman lämpenemisestä ja sen ilmastollisista vaikutuksista olivat ne korvaamattomat osatekijät, jotka johtivat Al Goren näyttävään menestykseen saada kangistunut ja suurelta osin välinpitämätön suuri yleisö toimintaan. Toisaalta tiede yksinään tai asiantuntijoiden yksimielisyys olisivat olleet riittämättömiä kansalaisten motivoimiseksi seuraamaan tätä asiaa tai hallitusten motivoimiseksi toimintaan. Näitä samoja aineksia tarvitaan niiden reaktioiden synnyttämiseksi, jotka johtavat tehokkaampiin aloitteisiin hallitusten kriminalisoitumisen aiheuttamia uhkia vastaan.
Rikollishallitusten leviämisen estämisen eikä pelkästään huumeiden kulutuksen lopettamisen tulisi olla ponnistelujemme ensisijainen kohde.
Vaarallisin puutos meidän yhteisessä ymmärryksessä on se, että rikollisyritykset ovat nyt muodostuneet hallituksiksi ja että jotkin hallitukset ovat vallanneet rikollisorganisaatioita mutta eivät niiden hajottamiseksi vaan käyttääkseen niitä taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten etujen saavuttamiseksi.
Rikollisista on tulossa poliitikkoja ja valtioiden virkamiehiä. Ja hallitusten huippuvirkamiehillä ja poliittisilla johtajilla on kaksoisrooli laajojen ja usein kansainvälisten rikollisyritysten johtajina.
