<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
3.2. Gentlemen’s club
Kettil Bruunin (1924 – 1985) ja työryhmän Lynn Pad ja Ingemar Rexed vuonna 1975 julkaisema raportti ”Gentlemen’s club. International Control of Drugs and Alcohol” kartoittaa kansainvälisen huumevalvontajärjestelmän historiaa ja kehitystä vuodesta 1909 vuoden 1971 psykotrooppisten aineiden valvontaa koskevaan sopimukseen asti. Se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus tämän järjestelmän arvoista, tavoitteista ja toteutuksesta. Kirja luotaa kehittyvän kansainvälisen valvontajärjestelmän rakenteet ja valtasuhteet läpi kahden maailmansodan sekä kehityksen siirtomaa-ajan Kansainliitosta kohti nykyistä ”globaalia” maailmaa, jossa YK johtaa kansainvälistä huumevalvontaa eli nykyaikaista huumesotaa.
Huumeiden kansainvälinen kieltolakijärjestelmä on seurausta löytöretkistä, siirtomaasodista, orjakaupasta ja sen lopettamisesta sekä kaupan kansainvälistymisestä. 1800-luvulla syntyneet oopiumin ja alkoholin vastaiset liikkeet olivat tavoitteiltaan yleiseen raittiuteen pyrkiviä mutta kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä alkoi oopiumin kaupan valvonnasta, ja parin kieltolakikokeilun jälkeen alkoholin valvonta eriytyi omaksi kehityslinjakseen (Bruun 1975, 3, 8 -9). Kehittyvä kansainvälinen valvontakoneisto ja Kansainliitto olivat eurooppalaisten siirtomaavaltioiden hallitsemia, ja näillä oli oopiummonopolit hallitsemillaan alueilla Aasiassa.
Koska Kansainliitto oli eurooppalainen järjestö, ei alkoholin kieltolaeista koskaan kehittynyt kansainvälistä normia. Valvontajärjestelmä oli tarkoitettu valvomaan ”oopiumin ja muiden vaarallisten huumeiden” kauppaa. Kannabis tuli alkuvaiheissa mukaan Egyptin esityksestä mutta aloite sai aikaan vain rajallisen valvonnan koskien kauppaa valtioiden välillä. USA vaati tiukempaa politiikkaa eikä esimerkiksi liittynyt vuoden 1925 Geneven sopimukseen, koska kannabista ei kielletty. Vasta vuoden 1961 ns. huumausaineyleissopimus (Single Convention) merkitsi kannabiksen kansainvälistä kieltoa ja tässä USA:n edustajan Harry Anslingerin rooli oli merkittävä. Hän käytti USA:n toisessa maailmansodassa saamaa maailmanvallan roolia 1930-luvulla luomansa marihuanahysterian kansainvälistämiseksi ja sen seurauksena kannabiksesta tuli yhtä vaarallinen huume kuin heroiini ja kokaiini.
Vaikka Harry Anslingerin osuus on monella tapaa merkittävä ja hän on keskeinen tekijä mm. kannabiksen kieltämisessä, ei hän suinkaan toiminut yksin. Kettil Bruunin ja työryhmän klassikoksi nousseen huumevalvonnan syntyä ja kehitystä tarkastelevan kirjan otsikoksi ei sattumalta tullut ”The Gentlemen’s Club”. Kansainvälinen huumevalvonta ja huumesota on mitä suurimmassa määrin ollut miehinen harrastus, missä pari valtiota ja pieni joukko miehiä on sanellut politiikan. (Bruun 1975, 123)
Anslingerin uraa on sivuttu aikaisemmissa luvuissa mutta häntä ratkaisevampi oli Herbert Mayn (1877 – 1966) rooli. Hän jättäytyi isänsä lääkebisneksistä eläkkeelle jo 45-vuotiaana ja siirtyi kansainväliseen politiikkaan liittymällä Foreign Policy Associationiin ja sen Opium Research Committeen jäseneksi. Tästä hän siirtyi Kansainliiton huumevalvontaan ja sen oopiumlautakunnan puheenjohtajaksi. Tämä nimitys tapahtui mutkan kautta siten, että USA pyysi Uuden Seelannin edustajaa esittämään Mayta tähän toimeen, koska USA ei kuulunut Kansainliittoon. USA:ssa oli vaikutusvaltainen ryhmä, joka halusi saada yhden amerikkalaisen Kansainliiton huumevalvontaan mukaan. May oli keskeinen henkilö Kansainliiton huumevalvonnan siirtymisessä YK:lle toisen maailmansodan jälkeen ja hän toimi 33 vuotta Kansainliiton ja YK:n huumevalvontabyrokratian johdossa. (Bruun 1975, 126 – 127, 306)
Adolf Lande toimi pitkään keskeisten huumevalvontaelinten sihteerinä ja tässä tehtävässään kirjoitti kaikki YK:n huumesopimustekstit vuosina 1946 – 1971 sekä sopimusten kommentaarit, joilla sopimuksia tulkitaan. Häntä pidetään mm. Single Conventionin keskeisimpänä laatijana. Lande on yhdistetty USA:n lääkevalmistajien liittoon (American Pharmaceutical Manufacturers Association), mikä vaikutti Landen kantaan saattaa kemialliset aineet samankaltaisen valvonnan piiriin kuin ns. klassiset huumeet. Kun YK:ssa alettiin valmistella vuoden 1971 psykotrooppisia aineita kieltävää sopimusta, kirjoitti Lande mm.: ”En usko, että kovinkaan moni hallitus haluaa riistää lukemattomilta ihmisiltä heidän unensa asettamalla barbituraatit huumevalvonnan alaisuuteen…. Kansainvälisten huumesopimusten mahdollisuudet käsitellä ihmisten persoonallisuuteen tai ympäristöön liittyviä ongelmia ovat vielä rajatummat kuin kansallisen lainsäädännön… Kansainvälistä toimielintä ei pidä rasittaa sellaisten huumeiden/lääkkeiden (drugs) valvonnalla, jotka muodostavat ainoastaan kansallisen eivätkä kansainvälistä ongelmaa… Jos olen saanut oikeaa tietoa, ei yksikään protokollan IV luet teloon viedyistä aineista muodosta ongelmaa… On myös tullut esille, että vaatimus lista I:llä olevien aineiden ihmisillä tehtävien tutkimusohjelmien etukäteishyväksymisestä ei ole sovitettavissa vapaan tutkimuksen periaatteisiin.” (Bruun 1975, 199, 256 – 258)
Tällä Lande tarkoitti synteettisiä lääkeaineita ja piristeitä, joiden valvonta jäi Single Conventionissa kiellettyjen aineiden ja kasvien valvontaa löyhemmäksi. Nämä erilaiset sopimukset ovat aiheuttaneet sen, että meillä on nykyään toisistaan poikkeavat huume-, päihde-, doping- ja lääkeainevalvonta riippumatta aineen vahingollisuudesta tai hyödyllisyydestä ihmiselle.
Koska hän kirjoitti myös Single Conventionin kommentaarin, niin hänen tiedetään kannattaneen käytön ja hallussapidon omaa käyttöä varten rankaisematta jättämistä sekä hoitoa ja rehabilitaatiota rankaisemisen sijaan. Hänen mukaan ”hallussapito” ja ”ostaminen” termeillä sopimuksen rangaistuksia käsittelevässä osuudessa viitataan laittomaan salakuljetukseen ja siksi hallussapitoa ja hankkimista omaa käyttöä varten ei pidä käsitellä rangaistavina tekoina. (Lande 1973, 129)
Lande on arvoituksellinen henkilö, eivätkä Bruun tai Wikipedia osaa kertoa edes hänen syntymä- ja kuolinvuosiaan. Tiedämme Landen olleen perustamassa YK:n entisten virkamiesten liittoa vuonna 1969 ja toimineen sen johtokunnassa. Nimihaulla New Yorkista löytyy vuonna 2010 yksi 105-vuotias Adolf Lande, joka silloin voisi olla viimeinen kansainvälisen huumevalvontajärjestelmän luojista, joka voisi kertoa sen alkuperäisistä tavoitteista. Huumelainsäädäntöään tiukentavat hallitukset vetoavat väärin Single Conventioniin perustellessaan käyttäjien rankaisemista.
Pienimmän yhteisen nimittäjän politiikkaa
Sharman toimi CND:n puheenjohtajana, Kanadan valtuuskunnan johtajana sekä Drug Supervisory Bodyn johtajana vuoteen 1958. Sharmanin jäätyä eläkkeelle vuonna 1958 Anslinger kirjoitti kunnianosoituksen alan julkaisuun Bulletin on Narcotics, jossa hän kertoo, kuinka ”… on vaikea uskoa, että sama mies on taistellut Etelä-Afrikassa, Lorrainessa ja napa-alueilla, ratsastanut ympäri Koillis-Kanadan erämaita…”. Sotilasansiot ja reipas leirielämä pätevöitti nämä miehet heidän omasta mielestään kansainvälisen huumevalvonnan johtoon. (Anslinger 1959: 1)
Anslinger saa ylistystä Kiinan tasavallan eli Taiwanin edustajan sisäministeri Y. L. Yaon selittäessä Bulletin on Narcotics -lehdessä vuonna 1958, miksi se harjoittaa ankaraa huumepolitiikkaa:
”Koska huumeriippuvuus vahingoittaa riippuvaisen ruumista, on se yhteisön huolen aihe. Laissa säädetty rangaistus tulee määrätä osana kansallista ja sosiaalipolitiikkaa. Tietyssä mielessä huumeriippuvuus on rikos yhteiskuntaa kohtaan kuten itsemurhan yritys, mikä on monissa maissa laissa säädetty rangaistavaksi teoksi. Huumeriippuvuuden rankaiseminen on lisäksi oikeutettu sillä, että siihen liittyy muuta rikollisuutta. Kuten USA:n huumekomissaari Harry J. Anslinger osoittaa kirjassaan ”The Traffic in Narcotics”: ”Minkä tahansa poliisirekisterin tarkistaminen paljastaa sen tosiseikan, että monet huumeriippuvaiset olivat rikollisia kauan ennen huumeiden käyttöään. Älkää tehkö tässä mitään erhettä: olemme tässä sellaisen asian kimpussa, mikä ei parane yksin sairaalassa, vaan tämä pelätty vitsaus tunkeutuu aina vaan syvemmälle ja vaatii yhä enemmän ponnisteluja tullakseen kitketyksi.”
”Näistä edellä mainituista syistä johtuen on suuri joukko valtioita alkanut pitää huumeiden väärinkäyttöä rangaistavana rikoksena. Vallitsee suuntaus langettaa siitä yhä ankarampia rangaistuksia. USA:n huumekomissaari herra Anslinger kirjoitti edellä mainitussa kirjassaan suositellessaan ankaria rangaistuksia huumeriippuvaisille: ”Vahva laki, hyvät lainvalvontajoukot, tiukat rangaistukset sekä oikeanlainen sairaalahoito-ohjelma on se tarpeellinen pohja, jolle menestyksekkäät ohjelmat perustuvat. Nämä sekä valpas ja päättäväinen suuri yleisö pystyvät hävittämään tämän ongelman. Ehkä suurin syy huumeriippuvuuden lisääntymiseen on lainsäätäjän tai poliisin tai jonkun muun viranomaisen epäonnistuminen ymmärtää nämä tärkeät perusasiat.” (Y. L. Yao Bulletin on Narcotics 1958: 1)
Yao ei ollut merkittävä eikä keskeinen hahmo YK:n huumevalvonnassa mutta hänen artikkelinsa osoittaa, kuinka USA käytti vasallivaltioitaan YK:ssa ajamaan omia etujaan.
USA ei ratifioinut Single Conventionia, koska Anslinger arvosteli sitä mm. sen takia, että siinä annettiin 25 vuoden siirtymäaika niille maille, joissa oli ns. klassisten huumeiden perinteistä käyttöä. Vuonna 1960 USA:n presidentiksi valittu John F. Kennedy erotti Anslingerin FBN:n johdosta Single Conventionin solmimisen jälkeen vuonna 1962. Kennedyn samana vuonna pitämän huumekonferenssin tuloksena julkaistu raportti totesi, etteivät aikaisemmat hallituksen väitteet kannabiksesta pidä paikkaansa. Anslinger saattoi kuitenkin jatkaa USA:n edustajana YK:ssa vielä kaksi vuotta, ja Kennedyn murhan jälkeen valtaan astunut Lyndon B. Johnson ratifioi sopimuksen vuonna 1967. (Booth 2004, 206 – 207)
Anslingerin vaikutusvaltaa YK:ssa ja USA:ssa jatkoi hänen liittolainen Nathan Eddy aina vuoteen 1973. Hän toimi YK:n riippuvuutta aiheuttavien aineiden asiantuntijakomiteassa puheenjohtajan, jäsenen ja neuvonantajan tehtävissä sekä huumekomission tehtävissä. USA:ssa hän toimi kansallisen tutkimusneuvoston huumeriippuvuuskomiteassa, joka antoi neuvoja Anslingerin johtamalle huumetoimistolle. WHO:n huumeriippuvuusyksikön johtaja Dale Cameronilla oli samanlainen tausta USA:n huumeriippuvuuskomiteassa kuin Eddyllä. WHO:n yksikön aikaisempi johtaja Pablo Wolff oli myös ollut Anslingerin liittolainen ja Anslinger kirjoitti esipuheen Wolffin kannabista käsitelleeseen kirjaan vuonna 1949. (Bruun 1975, 124)
Single Conventionin alkupuheessa kerrotaan valvontajärjestelmän ylimpänä tavoitteena olevan ”ihmiskunnan terveyden ja hyvinvoinnin parantaminen”. Tämän järjestelmän rakentaminen perustui neljälle olettamalle:
- On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden tukkukauppa hävittämällä tuotantopaikat ja estämällä kuljettaminen rajojen yli.
- On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden laiton vähittäiskauppa ja siten estää näiden aineiden pääsy potentiaalisille kuluttajille joko fyysisesti tai taloudellisesti (nostamalla hintoja).
- On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden kysyntä käyttämällä sekä kasvatusta ja tiedotusta haitoista että käyttäjien paljastamiseen ja rankaisemiseen perustuvaa pelotetta.
- Onnistuminen kaikilla edellä mainituilla tasoilla saa laittomien huumeiden käytön vähenemään, mikä lopulta johtaa toivottuun tavoitteeseen eli ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen. (Trace 2011)
Single Convention hyväksyttiin New Yorkissa 24.1 – 25.3.1961 YK:n talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) järjestämässä kokouksessa United Nations Conference on Narcotic Drugs, johon osallistui 73 valtiota. Virallinen allekirjoituspäivä oli 30.3.1961. YK:ssa huumepolitiikasta tuli pienen herrakerhon näyttämö ja YK:n kansainvälisessä politikoinnissa huumepolitiikasta tuli pienimmän yhteisen nimittäjän politiikkaa, jonka puitteissa valtiot saattoivat julkistaa yhteishenkeä puhkuvia julistuksia ja pohdinnat käyttäjän asemasta jäivät näiden isompien valtakuvioiden alle.
Yhteydet lääke- ja päihdeteollisuuteen
Näillä muutamilla keskeisillä henkilöillä oli tiiviit suhteet niihin painostusryhmiin, jotka hyötyivät kehittyvästä huumevalvontajärjestelmästä. Tähän järjestelmään vaikuttavat ryhmät voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: uskonnolliset, raittius- ja oopiuminvastaiset ryhmät; lakimiesten, lääkäreiden ja tutkijoiden ryhmät sekä teollisuuden ja kaupan ryhmät. Vuonna 1951 ilmestynyt UNESCO:n ja International Institute of Administrative Sciences -laitoksen raportti toteaa, että jotkut hallitukset ja varsinkin USA:n hallitus antavat tietyille epävirallisille organisaatioille mahdollisuuden tuoda mielipiteensä esille virallisen delegaation jäseninä. Vuoden 1945 San Franciscon kokouksessa, missä luotiin YK:n perustamiskirja, esiintyi lukuisia yksityisiä organisaatioita USA:n delegaation ”konsultteina”. Sveitsin delegaatiossa vuonna 1971 oli Hoffman-La Rochen, CIBA-Geigyn ja Sandozin edustajat silloin, kun YK:ssa päätettiin ns. psykotrooppisten aineiden kieltämisestä. Sopimuksesta tulikin paljon lievempi kuin vuoden 1961 Single Conventionista, jolla kiellettiin ns. klassiset huumeet mukaan lukien kannabiskasvi – jonka vaikuttava aine, THC, kiellettiin vasta vuoden 1971 sopimuksella. Tämän sopimuksen takia kasvista eristetty sekä synteettinen THC ovat USA:n lääkevalvontaviraston FDA:n ja huumepoliisin DEA:n hyväksymiä lääkkeitä, mikä voi kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta.
Jää tietenkin täysin avoimeksi kysymykseksi, missä määrin tällaiset yhteydet ovat vaikuttaneet huumevalvonnan kehittymiseen. Haagin sopimuksen ajoilta (1912) tiedämme Saksan lääketeollisuuden painostaneen hallitusta jäämään pois konferenssista siksi, että Saksa oli yksi suurimpia oopiumjohdannaisten valmistajia ja sillä oli kokaiinin tuotannon monopoli. Toinen varakkaiden painostusryhmien käyttämä tapa on lahjoittaa poliitikoille ja puolueilla rahaa ennen vaaleja. Kolmas painostuskeino on lääkeyhtiöiden tapa käyttää myyntimiehiä sekä voimakasta mainontaa lääkäreiden taivuttamiseksi määräämään yhtiön lääkkeitä. (Bruun 1975, 152 – 159)
Valtiot ovat kuitenkin se varsinainen vaikutusvallan lähde: yksilöt saavat vaikutusvaltaa edustamaltaan vahvalta valtiolta. Ranska on ollut perinteisesti tiukan valvonnan kannattaja. Sen edustaja Vaille uskoi kannabiksen vaaroihin ja niinpä hän vuonna 1971 vastusti kiivaasti lausuntoa, jonka mukaan kannabis ei ole riippuvuutta aiheuttava huume. Hänellä oli vahva usko siihen, että tutkimustuloksia voidaan määritellä etukäteen. Niinpä kun huumekomissio pyysi sihteeristöä laatimaan tutkimuksen kannabiksen käytön lääketieteellisistä ja yhteiskunnallisista puolista, Vaille huomautti tällaisen tutkimuksen olevan todella tärkeä, sillä ”sen avulla saisi huomiota kannabiksen lääkinnällisiin ja yhteiskunnallisiin vaaroihin ja selittäisi ne syyt, miksi kannabis on asetettu kansainväliseen valvontaan”. (Bruun 1975, 129)
Kansainliitto asetti komitean tutkimaan kannabista vuosina 1935 – 1939, jonka työ on edelleen yksi laajimmista selvityksistä, joka otti huomioon kulttuuriset erot ja valvonnan vaikeudet. Kun USA:ssa Anslinger sai läpi Marihuana Tax Actin vuonna 1937, alkoi hän esittää komitealle keräämäänsä materiaalia marihuanan vaarallisuudesta, mielisairauksista ja murhista. Hänen todistusaineistonsa oli tämän tyylistä: marihuana ”on pahin kaikista huumausaineista – paljon pahempi kuin morfiini tai kokaiini … sen vaikutuksesta ihminen muuttuu pedoksi”. (Bruun 1975, 192 – 193)
Komitealle aineistonkeruutyötä tehnyt tunisialainen kemisti ja apteekkilaitoksen valvoja tohtori J. Bouquet kiisti sen, että kannabis aiheuttaisi väkivaltaa Afrikassa. Hän antaa lausunnossaan tämän ristiriitaisen todistusaineiston pohjalta neljä erilaista kannabiksen käytön syytä: ”ruokavalmisteena teen tai kahvin tapaan, kiihokkeena oopiumin tapaan, yhteiskunnallis-uskonnolliset syyt esimerkiksi vedalaisuudessa sekä perversseihin tarkoitusperiin kuten murhiin ja raiskauksiin, joista raportoidaan USA:sta”. Bouquet arvioi, että kannabiksen rajoittaminen voisi johtaa vaarallisempien aineiden käyttöön. (Bruun 1975, 193 – 194)
YK:n aloittaessa toimintansa toisen maailmansodan jälkeen, ei uusi huumekomissio CND enää nimittänyt erillistä kannabiskomiteaa mutta keräsi kuitenkin aktiivisesti tietoja. Kun Meksikon ja Intian edustajat toivat esille kokemuksiinsa perustuvia näkemyksiä kannabiksen vaikutuksista ja siitä, että sen kieltäminen voisi aiheuttaa paljon haitallisemman alkoholin käytön lisääntymistä, vastusti Anslinger tätä voimakkaasti ja samalla arvosteli joidenkin USA:n lääkäreiden tuoretta raporttia äärimmäisen vaarallisena. Tämä raportti oli New Yorkin pormestari La Guardian aloitteesta syntynyt raportti, jota USA ei välittänyt edelleen YK:lle. Siinä päädyttiin päinvastaiselle kannalle Anslingerin kanssa eli kannabis ei aiheuttanut henkistä eikä moraalista rappiota. (Bruun 1975, 193 -196)
Anslingerin toimintaa kuvaa hyvin se, että hän kirjoitti esipuheen tohtori P. O. Wolffin kannabista käsittelevään kirjaan vuonna 1949, joka julkaistiin Iso-Britanniassa vastaiskuna La Guardia raportin julkaisulle siellä. Siinä hän kirjoittaa, että ”marihuana on aina kaukaisista ajoista saakka yhdistetty mielisairauksiin, rikollisuuteen, väkivaltaan ja julmuuksiin… eikä ole minkäänlaista sellaista sairautta, mikä oikeuttaisi sen käytön nykyaikana”. Wolff oli toiminut WHO:n huumeriippuvuutta tutkivan yksikön johtajana sekä WHO:n riippuvuutta aiheuttavien aineiden asiantuntijakomitean sihteerinä. (Bruun 1975, 124 – 125, 196)
Lopullinen lausunto kannabiksen kieltämiseksi tehtiin vuonna 1955, jossa oli kaksi erilaista vaihtoehtoa: ensimmäinen sen perusteella, ettei kannabiksella ole minkäänlaista lääkinnällistä käyttöä, ja toinen jos sillä kuitenkin olisi. Kansainliiton kannabiskomitean keräämällä aineistolla ei ollut mitään merkitystä tässä päätöksenteossa. Ensimmäinen vaihtoehto voitti, kun YK:n valvova elin ECOSOC oli kehottanut jäsenmaita lopettamaan kannabiksen lääkinnällisen käytön.
Mutta miksi kannabiksen kieltämisen kriteeriksi tuli sen lääkinnällinen hyöty? Miksi kieltolaki olisi riippuvainen siitä tuomiosta, että lääketiede pärjää ilman kannabista? Alkoholin kieltolain lopettamisen perusteluissa ei sillä väitetty olevan minkäänlaisia lääkinnällisiä ominaisuuksia. Tämän mysteerin ratkaisu piilee kansainvälisen huumevalvonnan keskittymisessä muutaman ihmisen ympärille, jotka kuten Lande ja Albach olivat sidoksissa lääketeollisuuteen. (Bruun 1975, 65, 156, 199 – 200 )
Jo vuonna 1959 muutamien maiden edustajat toivat esille sen, että heidän maissaan tehdyissä tutkimuksissa oli tullut esille mm. kannabiksen antibioottiset ominaisuudet. Kun WHO:ta pyydettiin tutkimaan asiaa, sen raportti ”The merits of anti-biotic substances obtainable from cannabis sativa” (UN Document E/CN.7/409 (E/CONF. 34/5) 1961: The merits of antibiotic substances obtainable from C. sativa.) julkaistiin vasta kun Single Conventionia laativa konferenssi oli alkanut vuonna 1961 New Yorkissa. Konferenssissa kannabiksen kieltämisen vastustaminen jäi muutamien harvojen osalle, ja Intialle ja Pakistanille suotiin 25 vuoden siirtymäaika sopimuksen hyväksymisessä. YK kielsi jo etukäteen kaikenlaisen päätöksen arvostelun julistamalla, että ”Komissio muistuttaa, että on yhdessä päätetty kannabiksen väärinkäytön olevan yksi huumeriippuvuuden muoto ja korostaa, että kaikenlainen julkinen tiedottaminen tämän päätöksen vastaisesti on harhaanjohtavaa ja vaarallista”. Mm. Hollannin lehdistössä oli ollut asiantuntijoiden lausuntoja siitä, että kannabisriippuvuus ei ole sen kummempaa kuin alkoholismi. (Bruun 1975, 200 – 202)
Esimerkiksi Intia vastusti tulevaa kieltolakia sen takia, että kannabiksella oli merkittävä osa perinteisessä intialaisessa lääkinnässä, mikä aiheutti varaumia lopulliseen sopimukseen. Mutta sen vastustus ei saanut paljoa aikaan vahvan kannabiksen vastaisen blokin kehityttyä kieltolakihankkeen taakse. Lääketeollisuudesta oli tullut merkittävä ja vaikutusvaltainen teollisuudenala toisen maailmansodan jälkeen uusien antibioottien ansiosta ja samalla lääkärikunnan arvostus nousi uudelle tasolle. (Bruun 1975, 3, 155, 200)
Kannabiksen kieltäminen oli kuitenkin vaikeaa, koska sillä oli vielä paljon perinteistä käyttöä. Siksi sopimuksessa oli annettu joustoja ja kannabiksen lääkekäyttö rajattiin selvästi sen ulkopuolelle (vaikka lääkekäytön kiistäminen oli toinen kieltämisen perusteista). Mutta kun verrataan uudempaa ns. psykotrooppisten aineiden (uudet kemialliset aineet kuten vuonna 1964 kannabiksesta eristetty THC, amfetamiini, LSD jne.) sopimusta vuodelta 1971 ja siinä tehtyä lääkinnällistä varausta, löytyy mielenkiintoinen ero: kannabiksen lääkekäytön yhteydessä viitataan kivun ja kärsimyksen lievitykseen mutta psykotrooppisten aineiden kohdalla tällaista rajausta ei tehdä vaan niiden kohdalla sopimuksen tulkinta voisi sisältää myös fyysisen tai henkisen suorituksen parantamisen.
INCB alkoi toistaa raporteissaan väitteitä kannabiksen kontrollin lieventämistä vastaan kuten vuonna 1971: ”Päinvastoin tämän hetkiset tiedot osoittavat, että kannabis on vakava ja kasvava uhka monissa maissa sekä sen vahingollisuuden vuoksi että sen muiden aineiden väärinkäyttöön johtamisen vuoksi”.
CND:n jäsenille on myös hyvin tärkeää, että päätöksistä pidetään kiinni. Vuoden 1973 komission kokouksessa Ranskan edustaja Vaille kommentoi WHO:ssa tehtyä kannabistutkimusta: ”Kannabiksen eri muotojen suhteellinen harmittomuus ja kannabiksen käyttö pieninä tai suurina annoksina jne. ovat epäilemättä teoreettisesti ja tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia ja WHO:n tulee jatkaa tutkimuksiaan näistä asioista mutta tällainen tutkimus ei saa vaikuttaa millään tavalla kansainväliseen valvontaan”. (Bruun 1975, 201 – 202)
Valvontajärjestelmän alullepanijat voi luokitella kahteen ryhmään: oopiumin vastaiset lähetyssaarnaajat ja teollisuuden edustajat. Jälkimmäinen ryhmä on ottanut osaa järjestelmän kehittämiseen ulkopuolelta vaikuttamalla jonkin järjestön tai organisaation kautta, osallistumalla sopimusten tekemiseen valtioiden delegaatioissa ja lisäksi valvontabyrokratian ja teollisuuden edustajat vaihtelevat eri rooleissa. (Bruun 1975, 155 – 157)
Tämä selittää sen, miksi alkoholi-, tupakka- ja lääketeollisuus ovat saaneet markkinoida tuotteitaan niin, että niiden menekki on räjähdysmäisesti kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1926 mm. Suomen edustaja yritti saada alkoholille vastaavaa valvontaa kuin huumeille. Seuraavana vuonna Ranskan delegaatiossa ollut viinin viljelijöiden edustaja sai läpi ehdotuksensa, että alkoholia ei saanut luokitella ”vaaralliseksi huumeeksi”. Vielä 1960-luvulla saatettiin olla huolissaan siitä, että lääkkeiden mainostaminen lisää niiden tarpeetonta kulutusta. Sen jälkeen näyttää tapahtuneen niin, että kaikki esteet on saatu purettua lääketeollisuuden markkinoinnin tieltä. (Bruun 1975, 159, 169 – 170)
Single Convention ja inhimillisen kärsimyksen lievittäminen
Kieltolakijärjestelmän tarkastelu osoittaa, että kannabiksen lääkekäytön kieltäminen johtuu kieltolaista eikä kannabista ole kielletty sen takia, että sillä ei ole lääkinnällistä käyttöä. Valvontakoneisto yrittää pitää yllä illuusiota siitä, että kieltolaki voitaisiin perustella kemialla ja biologialla. (Bruun 1975, 276 – 279)
Koneiston on kuitenkin oltava hyvin poliittinen turvatessaan oma olemassaolonsa. Bruunin ja työryhmän kirjan julkaisuaikana sadonkorvausohjelmat ja tuhoamisohjelmat olivat suosittuja kieltolakikoneistossa. Ohjelmat epäonnistuivat mutta olivat samalla esimerkkejä byrokraattisesta mielikuvituksesta työllistää byrokratiaa. Sadonkorvausohjelmia oikeutettiin sillä, että ne tuovat vaurautta ja nostavat elintasoa mutta voidaan kysyä, etteikö esimerkiksi oopiumin kasvatus voisi nostaa köyhän maan talouden tuomalla ulkomaan valuuttaa? Jos näin on, niin ongelmana onkin näiden tulojen oikeudenmukainen jakautuminen rikollisten ja heitä valvovien poliisien sekä näiden tukijoiden etuoikeutetun luokan ulkopuolelle. (Bruun 1975, 280 – 281)
Nykyinen järjestelmä keskittyy tekemään takavarikointeja ja saamaan kiinni salakuljettajia. Mutta avaintekijä tässä kokonaisuudessa on USA:n huumemarkkinat, mikä tekee siitä kansainvälisen ongelmavaltion. Ensimmäisenä tulisikin tutkia puolueettomasti USA:n huumeongelmaa. USA on pakottanut muille valtioille oman ongelman määrittelyn ja ratkaisumallin eikä yhdelläkään valtiolla ole ollut mahdollisuutta selvittää, kuinka hyvin USA toimii oman tilanteensa kanssa. (Bruun 1975, 282)
Kettil Bruunilla ja työryhmällä on ehdotus koko kansainvälisen valvontajärjestelmän muuttamiseksi kysymällä, kuinka hyvin kansainvälisiin sopimuksiin sopii pakollisten rangaistusten määrääminen huumeiden hallussapidosta ja käytöstä? Tämä on johtanut monissa maissa sellaisiin rankaisutoimenpiteisiin, jotka ovat suoranaisia ihmisoikeusloukkauksia. Rankaisemista käytetään sellaisissa tilanteissa, joissa muut toimenpiteet olisivat parempia kuten asumisolojen parantaminen, sosiaaliturva, työmahdollisuuksien lisääminen jne. Kansainvälisten huumesopimusten rankaisemispykälät ovat vieneet niiltä suosiota ja luottamusta näiden sopimusten kohderyhmien keskuudessa. Lisäksi löytyy lukuisia maita, joissa kriminaalivalvonta on ollut kallis erehdys. (Bruun 1975, 283)
Koska YK:n huumevalvonnan tavoite on epärealistinen, joutuvat valtiot tavoittelemaan saavuttamattomia päämääriä ja esittelemään uskomattomia saavutuksia. Esimerkki tästä oli pyrkimys saada kannabiksen kaikki ”ei-lääketieteellinen käyttö” loppumaan vuoteen 1989 mennessä. Tässä todistustaakka on annettu Intialle, joka joutui kyseisenä vuonna osoittamaan noudattavansa kansainvälistä normia riippumatta, mitä se sitten tarkoittaakin käytännössä. Mm. bhang eli hampun lehdistä valmistettu juoma on Intiassa jätetty huumausainelain ulkopuolelle.
Kaiken yhteiskunnallisen politiikan tulisi vähentää inhimillistä kärsimystä ja tämän päämäärän innoittamana huumevalvonnan tulisi ensisijaisesti vähentää huumeiden käytön aiheuttamia haittoja. Huumevalvonnan tavoitteiden ei tulisi olla epämääräisiä ja siksi huumeiden väärinkäyttö ja riippuvuus tulisi korvata yksinkertaisella käyttö-termillä. Huumeiden käyttö ja niiden valvonta ei ole myöskään samankaltainen ilmiö kaikissa kulttuureissa, ja siksi haittojen vähentämiseen pitää sisältyä myös valvonnan aiheuttamien kielteisten vaikutusten vähentäminen. (Bruun 1975, 285 – 292)
Bruun ja työryhmä antoivat vuonna 1975 suosituksia YK:n huumevalvontajärjestelmän korjaamiseksi ja nuo suositukset ovat yhä ajankohtaisia, koska niitä ei ole toteutettu. Haittoja vähentävä politiikka on edelleen lähinnä kansalaisjärjestöjen toimintaa YK:n huumevalvontabyrokratian väitellessä termin merkityksistä:
- Komission tulisi tarkistaa kansainvälisen huumevalvonnan (alkoholi mukaan lukien) yleinen tavoite. Ehdotamme että toiminta suunnataan huumeiden käytön haitallisten vaikutusten minimoimiseen eikä ”huumeiden väärinkäyttöön” tai ”huumeriippuvuuteen”.
- Kansainvälisessä järjestelmässä pitäisi kehittää tapa puhua huumeongelmista muiden yhteiskunnallisten ongelmien taustaa vasten; valvontaa suositellessa pitäisi painottaa tämän asettamista yhteiskunnallisen politiikan laajempaan kehykseen.
- Huumeiden käytön kulttuurisia eroja tulisi kunnioittaa kansainvälistä valvontaa laadittaessa.
- Huumausaineita ei pitäisi kieltää sen perusteella, että ovatko ne lääketieteellisesti hyödyttömiä.
- Valvontatoimenpiteiden ensisijainen kohde tulisi olla kansainvälinen kauppa, jota käydään laillisia ja järjestäytyneitä kanavia myöten.
- Kansainvälisten toimistojen tulisi tarkkaan valvoa tuotantoa, joka on tarkoitettu ulkomaiseen levitykseen niin, että tähän sopivat esteet voidaan asettaa ajoissa silloin, kun yhden maan yrityksen markkinointitavat pyrkivät luomaan uusia tarpeita toisen maan väestön keskuuteen.
- Koska komissio saa toimivaltuuksiensa puitteissa tarkastella kaikkia huumausaineita, joiden käyttö muodostaa kansainvälisen ongelman, sen tulisi keskustella alkoholin käytön aiheuttamista ongelmista ja harkita toimenpiteitä niiden lievittämiseksi.
(Bruun 1975, 293 – 294)
<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
