<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
3.4. Rolleston, Beatles ja perhosten teilaaminen
Vuonna 1894 valmistuneessa laajassa Indian Hemp Drugs Commission’in raportissa päädyttiin siihen, että kannabiksen käyttö oli laajempaa kuin alunperin kuviteltiin: viihdekäytön lisäksi sillä oli lääkinnällisiä käyttömuotoja ja se liittyi uskonnollisiin seremonioihin. Toiseksi se ei ollut vaarallinen aine eikä aiheuttanut rikollisuutta eikä myöskään mielisairautta. Kolmanneksi sen kielto voisi vaikuttaa uskonnolliseen elämään ja aiheuttaa levottomuuksia kansan keskuudessa. Kannabiksen käytön kiellolle ei löydetty terveydellisiä eikä sosiaalisia perusteita. Sen käytön katsottiin olevan yhtä haitatonta kuin kohtuullisen whiskyn käytön. Sitä käytettiin pääasiassa osana uskonnon harjoittamista ja se oli kuulunut vuosituhansia osaksi lääkinnällistä perinnettä, ns. ayurveda terveydenhoitojärjestelmää. Kannabiksen käyttö jatkui Intiassa, missä vanhat uskonnolliset ja lääkinnälliset normit ohjasivat sen käyttöä eikä siitä siten koitunut ongelmia. (Booth 2004, 114 – 115)
Englannissa kannabista käyttivät lähinnä alusmaista tulleet siirtolaiset ja se oli osana monissa lääkevalmisteissa. Britannian hallitus perusti vuonna 1924 Rollestonin komitean miettimään maan tulevaa huumepolitiikkaa USA:n painostaessa sitä kansainvälisissä huumeneuvotteluissa. Kahden vuoden tutkimisen jälkeen se päätyi lääketieteelliselle kannalle, jonka mukaan huumeriippuvuus on sairaus ja riippuvainen on sairas. Hallitus sääti vuonna 1926 Dangerous Drugs Actin komitean suositusten pohjalta. Tätä kantaa pidettiin haasteena Atlantin toisella puolella vallitsevalle kieltolakia kannattavalle näkemykselle. Rollestonin näkökulmaa alettiin kutsumaan brittiläiseksi järjestelmäksi. Potilasta hoitavan lääkärin päätettäväksi jäi se, meneekö hän katkaisuhoitoon vai saako reseptillä puhdasta heroiinia apteekista.
Iso-Britannia joutui vuoden 1925 Geneven sopimuksen takia liittämään kannabiksen huumelakiinsa vuonna 1928, mutta koska sen käyttö ei ollut yleistä vaan rajautui Länsi-Afrikasta ja Karibian alueelta tulleiden siirtolaisten keskuuteen, ei se herättänyt suurta julkisuutta. 1930-luvun lopulla englantilaiset lehdet alkoivat julkaista USA:sta lähtöisin olevia kohujuttuja marihuanan vaarallisuudesta liioitellen sekä käyttäjämääriä että käytön vaikutuksia. Vuonna 1939 The Daily Mirror julkaisi etusivullaan isoilla kirjaimilla otsikon TERROR! ja jatkoi ”Lontoossa heitä on jo tuhansia. Aikoinaan nättejä nuoria tyttöjä, joiden ruohon rapauttamat laihat kasvot osoittavat sen huumeen kauhut, jota he alkoivat polttaa pelkästä jännityksen halusta. Nuoria miehiä, joiden ainoa keino enää helpottaa vieroitusoireidensa hirveyksiä on vetää vielä yksi marihuana savuke.” (Schofield 1971, 63 – 66)
Todellisuus oli paljon värittömämpi: Englanti oli alkoholimaa ja vuonna 1938 oli sotaa edeltävän kauden korkein kannabisrikosten määrä 18 kappaletta, jotka olivat länsi-afrikkalaisten ja karibialta tulleiden siirtolaisten tekemiä. Vuonna 1950 kannabisrikosten määrä ylitti ensimmäisen kerran 100, mikä oli suurimmaksi osaksi seurausta poliisin tekemistä ratsioista muutamiin jazz-luoliin Lontoossa, jolloin paljastui myös valkoisten englantilaisten alkaneen käyttää kannabista. Ensimmäisen kerran Englannin historiassa valkoiset englantilaiset olivat enemmistönä syytettyjen penkillä kuitenkin vasta 1964. Kannabis poistettiin lääkeluettelosta Englannissa vuonna 1954, mutta apteekeissa oli kannabistinktuuraa saatavilla aina 1970-luvulle saakka ja muutamat lääkärit suorittivat sillä kokeita vieroitushoidossa ja häiriintyneiden nuorten terapiassa. (Schofield 1971, 17 – 18, 66 – 69)
Tämä järjestelmä toimi moitteetta vuosina 1926 – 1960 ja Englannissa rekisteröitiin alle 1000 narkomaania vuosittain. Kansainvälisen huumekaupan lisääntyessä myös Englantiin alkoi virrata laittomia huumeita. 1960-luvun puolivälissä paljastui, että muutama lääkäri käytti järjestelmää väärin määräten erilaisia huumeita sadoille potilaille. Kun valvontaa lisättiin, alkoi laiton huumekauppa ja Britanniaan muodostui samanlaisia pimeitä huumemarkkinoita kuin muihinkin länsimaihin, eikä neljäkymmentä vuotta toimineen järjestelmän resurssit enää riittäneet. Vuosina 1964 – 1968 teini-ikäisten heroiiniriippuvaisten määrä nousi 40:stä 785:een. (Easton, 2010)
Englannin hallitus vastasi Single Conventionin vaatimuksiin laatimalla vuosina 1965 ja 1967 Dangerous Drugs Actin, jolla kiellettiin kannabiksen tuonti, valmistus ja kasvatus. Laissa oli varaus sen lääketieteelliselle käytöllä, mutta koska se oli hyvin rajallista, kielsi laki käytännössä kaiken kannabiksen hallussapidon. Jopa kannabiksen käyttämisen salliminen omistamassaan kiinteistössä tuli kielletyksi. Aluksi laissa ei tehty mitään eroa heroiinin tai kannabiksen välillä ja enimmäisrangaitukseksi säädettiin 10 vuotta, mutta hallituksen neuvoa-antavan komitean puututtua asiaan ne laitettiin eri kategorioihin rangaistavuuden mukaan. (Schofield 1971, 46 – 49)
Kansainvälisen huumekieltolain myötä kannabiksesta tuli kielletty huume 1960-luvulla ja yli-innokkaat huumepoliisit alkoivat ratsailla sen käyttäjiä. Se liitettiin orastavaan vaihtoehtoliikkeeseen ja sen kannattajiin, joita alettiin kutsumaan modeiksi ja hipeiksi. Uusi kannabishysteria oli vastareaktio radikalisoituvaan nuorisoliikehdintään: kun kirjoja tai äänilevyjä ei voitu takavarikoida ja hävittää, alkoi poliisi ratsaamaan undergroundin jäseniä ja he saivat useita pidätettyä ja vangittua ujuttamalla huumeita näiden taskuihin tai laukkuihin. Viranomaiset kävivät moraalista sotaa, ei laillista. He loivat asetelman nuoriso vastaan virkavalta. (Miles 2002 b, 192)
Poliisin huumeryhmä pidätti taide- ja musiikkipiireissä liikkuvan aktivistin John Hopkinsin kannabiksen hallussapidosta vuoden 1966 lopulla. Hän oli underground lehti International Timesin, UFO klubin ja 24 Hour Technicolour Dreamin perustajia. Aluksi tilanne ei vaikuttanut vakavalta, mutta oikeudessa syytetty alkoi luennoimaan tuomarille kannabiksen haitattomuudesta ja kuinka lakia tulisi muuttaa. Tuomari langetti hänelle yhdeksän kuukauden vankeustuomion ja jyrisi: ”Sain juuri kuulla käsityksenne kannabiksen hallussapidosta ja käytöstä. Tällaista asiaa en voi sivuuttaa. Olette uhka yhteiskunnalle!”
Seuraavan vuoden helmikuussa yli-innokas huumeryhmä tunkeutui Rolling Stones -yhtyeen kitaristin Keith Richardsin taloon News of the World skandaalilehden vihjeestä. Vihjeen lehdelle oli puolestaan välittänyt amerikkalainen Dave ‘Acid King’ Schneidermann, joka oli tullut Englantiin mukanaan salkullinen LSD:tä, mitä hän halusi tarjoilla kuuluisille muusikoille. Ratsiaa johti Lontoon huumeryhmän johtaja Pilcher, jonka nimen John Lennon väänsi yhdessä kappaleessaan muotoon Semolina Pilchard. Hän oli aito huumesoturi, joka vihasi rokkitähtiä ja underground-liikettä. Ratsiassa Schneidermanin taskuista löytyi hasista ja marihuanaa sekä yhdeltä henkilöltä kaksikymmentä annosta heroiinia, mutta poliisi pidätti ainoastaan Richardsin ja Jaggerin. Jaggerilla oli neljä kappaletta laillisesti Italiasta ostettuja amfetamiinipillereitä ja Richardsia syytettiin asuntonsa käytöstä huumeiden nauttimiseen. Poliisi ei edes tutkinut LSD:tä sisältänyttä laukkua ikäänkuin he olisivat tunteneet Schneidermannin eikä tätä pidätetty myöskään kannabiksen hallussapidosta vaan hän hävisi Britanniasta ilman mitään seuraamuksia. (Miles 2002 b, 166)
Huumepoliisi Pilcher ratsasi seuraavaksi Brian Jonesin asunnon ja pidätti hänet kannabiksen hallussapidosta. Sitten pahepoliisi ratsasi undergroundlehti IT:n toimiston ja mukana oli jälleen huumepoliisi Pilcher, joka kertoi etsivänsä ruohoa. Lehden ratsia oli muistutus totalitaarisesta valtiosta, jossa kiusallinen soraääni vaiennetaan tekemällä tämän toiminta mahdottomaksi. Pilcherin oli tarkoitus ottaa seuraavaksi kiinni Beatlesin johtavat jäsenet mutta hän joutui lähtemään Australiaan maanpakoon jäätyään kiinni väärästä valasta oikeudessa – hän oli yksi monista oikeustapauksista, joissa poliiseja jäi kiinni korruptiosta Englannissa 1970-luvun alussa. (Miles 2002 b, 167)
Richard ja Jagger valittivat rangaistuksestaan ja heidät laskettiin vapaaksi seuraavana päivänä. Seuraavana yönä News of the Worldin edessä oli jälleen satojen ihmisten mielenosoitus, minkä poliisi tukahdutti väkivaltaisesti. Sitä seuraavana yönä oli jälleen uusi mielenosoitus, minkä poliisi tukahdutti koirien ja pamppujen kanssa. Mutta tiedotusvälineet olivat heränneet myös tähän epäoikeudenmukaisuuteen ja The Times lehden päätoimittaja William Rees-Mogg julkaisi 1.7.1967 kuuluisan pääkirjoituksensa ‘Who breaks a butterfly on a wheel’, ’joka perhosen rattaalla murtaa’, jossa hän tuomitsi sekä syytteen että tuomiot. Pääkirjoituksen otsikko oli lainaus William Blakelta, ja sen voi kääntää, ’kuka tekisi mielettömän uhrauksen mitättömän asian saavuttamiseksi’. (Wheel tarkoittaa teilipyörää, keskiaikaista kidutusvälinettä, jossa uhri sidotaan isoon kärrynpyörään viranomaisten suorittamia toimenpiteitä varten).
Stonesien pidätettynä säveltämä ja oikeudenkäyntiä odottaessa levyttämä We love you, jonka videolle luotiin Oscar Wilden oikeudenkäynti vuodelta 1895:
http://www.youtube.com/watch?v=vrBMu-jhzIo
William Rees-Mogg oli erilainen päätoimittaja kuin aikaisemmat Timesin päätoimittajat, hiljainen, kirjatoukkamainen, joka rakasti kirjallisuuden klassikkoja. Hän oli mahdollisimman kaukana Rolling Stonesista, popmusiikista ja nuorisosta, mutta hän oli rohkea ja moraalisesti horjumaton journalisti ja hänen laatimansa pääkirjoitus käsitteli pelkästään Mick Jaggerin juttua.
Hän kirjoitti mm: ”Niinpä on kysyttävä, kuinka tätä pientä rikettä verrattuna muihin rikoksiin voidaan pitää vankeustuomion arvoisena. Oikeusistuimet eivät yleensä määrää vankeusrangaistusta ensikertalaiselle, ellei kyseessä ole kova huume tai huumeiden välitys. Tavallinen rangaistus on ehdonalainen ja ehdonalaisen tarkoitus on kannustaa syyllistä kehittämään uraansa ja välttämään jatkossa huumeita. Siksi tuntuu kovin yllättävältä, että tuomari Block piti sopivana tuomita herran Jaggerin vankeuteen, varsinkin kun herra Jaggerin huumerikos on lievimpiä koskaan oikeuteen vietyjä.”
”Olisi väärin arvailla tuomarin ratkaisun syitä, sillä emme voi niitä tietää. Voimme kuitenkin arvioida yleistä mielipidettä. Monet ihmiset suhtautuvat tähän asiaan primitiivisesti. Heidän mielestään herra Jagger ”sai mitä ansaitsi”. Nämä ihmiset eivät pidä Rolling Stonesin esiintymisen anarkistisuudesta, eivät heidän lauluistaan, eivätkä heidän vaikutuksestaan nuorisoon; näiden ihmisten mielestä Rolling Stonesin jäsenet tuntuvat syyllisiltä yleiseen rappioon.”
”Yhteiskunnallisena huolenaiheena tämä saattaa olla aivan järkevä, ja tunnereaktiona se on ymmärrettävä. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä oikeusjutun kanssa. On kysyttävä aivan toinen kysymys: onko herra Jaggeria kohdeltu samalla tavalla kuin jos hän ei olisi julkisuuden henkilö, ilman julkisuuden mukanaan tuomaa kritiikkiä ja kaunaa? Jos lupaava nuori opiskelija olisi palannut kesälomaltaan Italiasta taskussaan neljä piristävää tablettia, olisiko pidetty oikeudenmukaisena sitä, että hänen uransa tuhottaisiin kolmen kuukauden vankeustuomiolla? Olisiko pidetty tarpeellisena pitää häntä käsiraudoissa kaikkien nähden?”
”Joissakin tapauksissa joku yksittäinen julkisuuden henkilö joutuu yhteiskunnallisen moraalikeskustelun esimerkkitapaukseksi. Stephen Wardin tapaus epäilyttävine todisteineen ja kyseenalaisine tuomioineen oli sellainen tapaus, ja se tuomio tappoi Stephen Wardin. Tämän jutun herättämissä reaktioissa on havaittavissa jotain samaa. Jos aiomme asettaa vastakkain perinteiset brittiläiset arvot ja uuden ajan hedonismin, meidän on muistettava, että suvaitsevaisuus ja tasa-arvoisuus kuuluvat noihin perinteisiin arvoihin. Brittiläisen oikeusistuimen tulisi erityisesti valvoa, että herra Jagger saa saman kohtelun kuin kuka tahansa muukin. Ei parempaa eikä huonompaa. Nyt on olemassa epäilys, että herra Jagger sai ankaramman tuomion kuin kukaan tuntematon nuorukainen olisi saanut.” (Norman 2003, 215)
Rees-Mogg oli ottanut kantaa oikeusjuttuun, jonka valitusprosessi oli vielä kesken, ja lain mukaan hän olisi voinut saada siitä raskaat sakot ja jopa vankeutta. Se että häntä ei syytetty eikä edes moitittu kertoo siitä, kuinka kiistattoman humaani ja oikeudenmukainen hänen kirjoituksensa oli. Seuraavana päivänä Sunday Timesin päätoimittaja Hugo Young kirjoitti samasta aiheesta. Tämä innoitti muutkin valtakunnan sanomalehdet tarttumaan aiheeseen ja kaikki arvostelivat syytteitä ja tuomioita – News of the World jäi yksin asiassaan. Huumeista oli tullut julkisen keskustelun aihe. (Norman 2003, 216, Miles 2002 b, 207 – 208)
Heinäkuun 16. päivänä 1967 Lontoon Hyde Parkissa järjestettiin ensimmäinen kannabiksen laillistamista vaativa mielenosoitus. Ohjelmassa oli mm. runojen lukemista, tanssia ja laulua. Tapahtuman pääesiintyjä oli Allen Ginsberg, joka tuli paikalle kukkaa kantaen. Hän alkoi lausumaan säestäen itseään harmonilla, jolloin paikalla ollut poliisi meni lopettamaan esityksen, koska tilaisuudessa ei olisi saanut soittaa musiikkia. Ginsberg lopetti ja ojensi poliisille kukkasen. Poliisi punastui. (Miles 2002 b, 220)
1967 Lontoon Hyde Park:
Vetoomuksen julkaisemista edeltävänä päivänä The Times julkaisi ennakoivan jutun, jossa kerrottiin kaikkien Beatlesin jäsenten olevan sen takana. Lehdessä oltiin kuitenkin hyvin hermostuneita: he vaativat kaikkien allekirjoittajien tarkistamista sekä ennakkomaksua ilmoituksesta.
24.7.1967 julkaistun vetoomuksen otsikko kuului ”Marihuanan vastainen laki on moraaliton periaatteiltaan ja toimimaton käytännössä”. Se alkoi lääketieteellisellä toteamuksella, että marihuana ei aiheuta riippuvuutta eikä sen käytöstä seuraa fyysisiä haittoja. Siinä kerrottiin muun muassa:
”Tämän vetoomuksen allekirjoittajat haluavat ehdottaa sisäministerille, että hän käynnistää viiden kohdan ohjelman kannabislainsäädännön muuttamiseksi:
1. Hallituksen tulee sallia ja rohkaista kannabiksen käytön kaikkien eri puolien tutkimista mukaan lukien sen lääkekäyttö.
2. Kannabiksen polttamisen yksityistiloissa ei tulisi enää olla rangaistava teko.
3. Kannabis tulisi ottaa pois vaarallisten huumausaineiden luettelosta ja sitä tulisi valvoa kieltolain sijaan jollakin uudella välineellä.
4. Kannabiksen hallussapidon tulisi olla joko laillista tai sitä tulisi käsitellä korkeintaan rikkeenä, josta saisi langettaa korkeintaan 10 punnan sakot ensimmäisellä ja 25 puntaa sitä seuraavilla kerroilla.
5. Kaikkien niiden vankilaan tuomittujen, jotka ovat saaneet rangaistuksen kannabiksen hallussapidosta tai sen käytön sallimisesta yksityistiloissa, rangaistukset tulisi peruuttaa.”
Tämän vetoomuksen oli allekirjoittanut 65 Britannian yhteiskunnan merkittävää henkilöä kuten DNA:n keksijä Francis Crick, nobelisti ja kirjailija Graham Greene, kaksi parlamentin jäsentä, tunnettuja taiteilijoita, lääkäreitä sekä Beatlesit. Lehdistö repesi vetoomuksesta ja kysymykset sinkoilivat alahuoneessa. (Kuva The Timesin vetoomuksesta löytyy Miles 2002a, kuvaliite ss. 320 – 321)
Kuva alkuperäisestä vetoomuksesta ja vetoomusteksti.
Ministeri Alice Bacon piti alahuoneessa rasistisen puheen, missä hän syytti kannabista ja LSD:tä ”neekerimusiikin ja intialaisen henkisyyden” tuomisesta maahan. Mutta hän myös kehotti Woottonin komiteaa tarkastelemaan vetoomuksen esittämiä kohtia ja hän sitoutui noudattamaan komitean suosituksia uutta lakia laatiessaan.
Viikko vetoomuksen jälkeen Keith Richardsin syyte hylättiin ja Mick Jaggerin saama tuomio muutettiin ehdolliseksi.
Granada TV:n reportaasiohjelma World in Action päätti kuvata puolen tunnin erikoislähetyksen huumeista, viranomaisista ja Mick Jaggerista. Siinä esiintyivät Jaggerin lisäksi Times päätoimittaja Rees-Mogg, piispa Wervyn Stockwood, lordi Stow Hill parlamentin edustajana sekä jesuiittapappi Thomas Gorbishley. Keskustelu kuvattiin heti Mick Jaggerin saatua ehdollinen tuomio 31.7.1967.
Keskustelussa Jagger sanoi parlamentin edustajalle: ”Lausuitte juuri oppikirjamääritelmän Englannin perustuslaista. Oikeasti asiat eivät toimi ollenkaan niin.”
”…Mutta etkä sanoisi että jotkin huumeet – kuten vaikkapa heroiini – ovat rikos yhteiskuntaa vastaan?”
”Se on rikos erästä lakia vastaan. En näe sen olevan sen kummemmin rikos yhteiskuntaa vastaan kuin ikkunasta hyppääminen,” Jagger vastaa.
”Mutta eikö kuitenkin oikeasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan pidä rangaista asianmukaisesti?”
”Ihmisiä pitäisi rangaista rikoksista. Ei yhteiskunnan peloista, jotka saattavat olla perusteettomia.” (Norman 2003, 217 – 222)
World in Action osa 1:
http://www.youtube.com/watch?v=DB_XLVAleP4
World in Action osa 2:
http://www.youtube.com/watch?v=3D-5Vh6tWH8
Woottonin komitean vaikutus
Kun Woottonin komitean raportti ilmestyi vuonna 1968, hylkäsi uusi sisäministeri James Callaghan sen oikopäätä. Hänellä ei myöskään ollut mitään sitoumuksia julkaista sitä, mutta komitean jäsenet uhkasivat erolla. Lisäksi osia raportista oli vuotanut underground-lehdistölle, joka ei aikailisi sen kopioimisessa ja levityksessä, ja niin Woottonin raportti julkaistiin vihdoin tammikuun 7. päivä 1969. (Miles 2002b, 224)
Raportin johtopäätös oli: ”Ne haitat, joita kannabiksen käytöstä on pitkän aikaa sanottu koituvan, ovat liioiteltuja, ja tähän liittyvä lainsäädäntö vahingoittaa yhteiskuntaa eikä sillä ole toivottuja vaikutuksia”.
Sisäministeri kertoi puolestaan parlamentin alahuoneessa, että ”The Timesin pahamaineinen ilmoitus vuonna 1967 tuli suurimmalle osalle ihmisistä yllätyksenä, melkein shokkina, kun huomattiin, että maahamme on muodostunut kannabiksen laillistamista vaativa lobby. Parlamentin tulee huomata, että tällainen lobby on olemassa, ja Woottonin raportin luettuani olen sitä mieltä, että tämä lobby painosti komiteaa aivan liikaa.” (Miles 2002b, 225)
Raportin laatijat kimmastuivat tällaisista puheista ja julkaisivat yhteisen vastineen The Timesissa: ”Pidämme tätä lausuntoa loukkauksena kollegojamme ja itseämme kohtaan, ja varsinkin niitä huomattavia lääketieteen edustajia vastaan, jotka allekirjoittivat raporttimme. Olemme täysin tunteisiin vetoavan ”lobby” sanan merkityksiä vastaan tässä yhteydessä. Haluamme tuoda esille sen, että kaiken todistusaineiston jälkeen yksikään komiteamme jäsenistä ei suositellut laillistamista.” (Miles 2002b, 225)
Callaghanin kanta hävisi alahuoneen äänestyksessä ja hänen oli pakko alkaa toteuttaa Woottonin komitean suosituksia. Englannin sisäministerin oli pakko suostua tekemään lainsäädännössä ero lievien ja kovien huumeiden välillä, ero mitä ei oltu aikaisemmin tehty. (Miles 2002, 225)
Uusi laki alensi ankarimman rangaistuksen kuudeksi kuukaudeksi vankeutta ja oikeusistuimia neuvottiin olemaan tuomitsematta vankeusrangaistuksia pikkujutuissa. Niitä neuvottiin kohtelemaan kannabiksen käyttäjiä kohtuudella ja käyttämään vankeusrangaistukset suurempia salakuljetustapauksia varten. Hallussapidosta ei myöskään enää pidätetty. Ilmaantui toinenkin tapa välttää kiinnijääminen kun muutama lääkäri alkoi määräämään laillisesti kannabistinktuuraa. Sairausvakuutus korvasi tämän, koska se oli reseptilääke. (Miles 2002 b, 226)
William Burroughs viihtyi näihin aikoihin mainiosti Lontoossa kun hän sai reseptin kuuluisalta tohtori Dunbarilta. Hän kastoi savukkeensa tinktuurassa, antoi niiden kuivaa ennen pakkaamista takaisin rasiaan. Ne olivat kuitenkin värjäytyneet vihreiksi ja tuoksuivat kannabikselle poltettaessa. Burroughsin mielestä kukaan ei huomannut asiaa hänen polttaessaan niitä ravintolassa ja joka tapauksessa ne olivat laillisia. Lääkärit määräsivät tinktuuraa paranoiaan – kannabiksen käyttäjät puolestaan saivat paranoian ratsioiden pelosta. (Miles 2002 b, 226)
Tämä oli ainutlaatuinen hetki, jolloin asioihin perehtyneet toimittajat, tutkijat ja taiteilijat saivat muutettua valtion lainsäädäntöä sekä vaikutettua yleiseen mielipiteeseen huumeasiassa. Tapaus on hyvä esimerkki siitä, ettei paheksunnasta ole moraaliksi eikä varsinkaan laiksi, seikka mikä mm. Suomessa on unohdettu huumepolitiikassa. Rolling Stonesin, Beatlesin ja monien muiden kampanjaan osallistuneiden luomistyön tulokset ovat jääneet osaksi länsimaista kulttuuriperintöä, mutta poliisit ja muut virkamiehet ovat jääneet anonyymeiksi alaviitteiksi korruption historiaan.
Lakiin tehty kovien ja mietojen huumeiden erotus oli alku kannabiksen erottamiseksi muista ns. klassisista huumeista, alku historiallisen erehdyksen korjaamiseksi. McCartneykin hyötyi kampanjasta poliisin löydettyä hänen skotlantilaisen maatilansa hamppukasvit vuonna 1972 (Miles 2002a, 440).
Näistä tapahtumista sai alkunsa monia hyväntekeväisyysryhmiä kuten Bit, joka tarjosi ympärivuorokautista puhelinpalvelua yhteiskunnan eri laitosten kanssa ongelmiin joutuneille, sekä Release, vanhin edelleen toiminnassa olevista aktivistijärjestöistä, joka aloitti tarjoamalla apua huumelakien takia vaikeuksiin joutuneille. Vuonna 1967 Hyde Parkissa järjestetyssä ensimmäisessä kannabiksen laillistamista vaatineessa ilmaiskonsertissa Release jakoi yleisölle flyereitä, joissa oli ohjeita pidätyksen varalle, ns. bust cards. Järjestö ei ole pelkkä kannabiksen vapautusliike, vaan se on alusta saakka puolustanut kaikkia sorrettuja ja pidätettyjä ihmisiä. Ensimmäisenä vuotena 603:sta autetusta ihmisestä 364 eli 60%:a oli kannabiksen käyttäjiä. Kun amfetamiinin käyttö levisi nuorison keskuudessa 1960-luvun lopulla, Release ja underground-lehdistö kampanjoi otsikolla ”Speed Kills”. (Schofield 1971, 70 – 71)
<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
