<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
4.2. Kannabistutkimuksesta kannabisnekseen ja kannabisaktivismiin
{xtypo_quote_right}In those days getting stoned was not against the law. It was The Law. – Monty Pythonin Life of Brian elokuva vuodelta 1979{/xtypo_quote_right}Kannabis kiellettiin kansainvälisesti YK:n huumausaineyleissopimuksella (Single Convention) vuonna 1961 perusteluina se, ettei kannabiksella ole minkäänlaista lääketieteellistä käyttöä ja että se on yhtä vaarallinen huumausaine kuin heroiini tai kokaiini. Nämä perustelut alkoivat rakoilla ennen kuin USA ratifioi sopimuksen vuonna 1967.
Vuonna 1930 Bulgarian Sofiassa syntynyt Raphael Mechoulam löysi kannabiskasvin vaikuttavan aineen THC:n vuonna 1963 Jerusalemin yliopistossa ja julkisti löytönsä 1964, mikä avasi kannabiksen lääketieteellisen ja farmakologisen tutkimuksen uuden aikakauden.
Mechoulam oli palannut USA:sta ensimmäiseltä tohtoriksi valmistumisensa jälkeiseltä opintomatkaltaan, hän oli kiinnostunut luonnossa esiintyvien aineiden kemiasta ja biologiasta ja valitsi muutamia tutkimuskohteita, joista yksi oli kannabis. Mechoulam kertoo kannabistutkimuksen läpimurron ratkaisevasta käänteestä:
”Hain 1960-luvun alussa apurahaa USA:n kansallisesta terveysinstituutista (NIH). Sain vastauksen, etteivät he ole koskaan tukeneet kannabiksen tutkimusta; he eivät ole kiinnostuneita siitä; heidän mielestään sitä huumetta käytetään enimmäkseen Meksikossa ja Etelä-Amerikassa: ”Se ei ole amerikkalainen ongelma. Kun löydät jotain mielenkiintoisempaa ja tärkeämpää niin soita!””
”Olimme kollegani tohtori Yehiel Gaonin kanssa samanlaisessa tilanteessa urallamme ja päätimme jatkaa. Vuoden kuluttua NIH:n edustaja soitti ja kysyi, tutkimmeko vielä kannabista, mihin vastasin myöntävästi. Edustaja saapui Israeliin pikimmiten, jolloin Mechoulam kysyi syytä äkilliseen kiireeseen. Edustaja vastasi: ”No yksi senaattori soitti meille ja kysyi, voiko kannabis raunioittaa hänen poikansa aivot, hän kun oli jäänyt kiinni polttamisesta.””
”Senaattori vaati NIH:ltä tietoja kannabiksen lääketieteellisistä ja fysiologisista vaikutuksista. NIH:llä ei ollut niistä mitään tietoa, koska kukaan ei tutkinut siellä kannabista. He eivät olleet antaneet yhtään apurahaa sen tutkimukseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Mutta me olimme juuri eristäneet THC:n ja määrittäneet sen kemiallisen rakenteen. NIH:n edustaja sai mukaansa maailman ensimmäiset 10 grammaa THC:tä, jolla tehtiin ensimmäiset farmakologiset kokeet USA:ssa ja NIH:ssä oltiin onnellisia. Saimme apurahamme, mikä jatkui melkein neljäkymmentä vuotta.”
”Aloitimme tutkimuksemme, koska oli kummallista, ettei laajalti käytettyä huumetta tunnettu lainkaan niin hyvin kuin morfiinia tai kokaiinia. Sen tuntemus oli 150 vuotta aikaansa jäljessä, mikä johtui suurelta osin laboratoriotekniikan kehityksen tasosta.” (Mechoulam 2009, 6 – 7)
Tästä löydöstä sai alkunsa uusi tieteenhaara, kannabinoidikemia, jonka parissa Mechoulam työskentelee edelleen. THC sijoitettiin vuoden 1971 huumesopimuksen eli ns. psykotrooppisia aineita valvovan sopimuksen piiriin, mikä johti siihen, että se nähtiin haitattomampana kuin kannabiskasvi ja sitä saa USA:ssa liittovaltion lain mukaan määrätä lääkkeeksi päinvastoin kuin kannabista. USA:n hallitus aloitti vuonna 1968 kasvattamaan kannabista tutkimustarkoituksiin Mississippin yliopistossa National Institute on Drug Abuse -instituutin (NIDA) valvonnassa.
Väitteet kannabiksen vaarallisuudesta joutuivat kriittisen arvioinnin kohteeksi käyttäjäkunnan laajentuessa ja kannabistutkimuksen kehittyessä vapaammassa ilmapiirissä. Professori Lester Grinspoon on yhdistävä tekijä kannabiksen lääkekäytön ja viihdekäytön tutkimuksen välillä.
Lester Grinspoon toimi psykiatrian professorina Harvardin yliopistossa 1960-luvulla. Hänen kirjastaan Marihuana Reconsidered (1971) on uusintapainoksien myötä tullut kannabiksen vapautusliikkeen raamattu (Grinspoon 1994). Grinspoonin tarinassa tiivistyy se valtava muutos, mikä Yhdysvalloissa 1960-luvulla koettiin käsityksissä marihuanasta.
Grinspoon oli vuonna 1967 viimeistelemässä kirjaa skitsofreniasta, kun hän sai tietää muiden kirjan tekijöiden olevan aikataulusta kuukausia myöhässä. Hän oli huolissaan siitä, että nuoriso käytti huippuvaarallista huumetta nimeltään marihuana. Niinpä hän päätti koota tieteellisesti pätevän kirjan, joka objektiivisuudellaan auttaisi näitä nuoria. Hän halusi objektiivisesti selittää, miksi hallitus on kieltänyt marihuanan, mutta sen sijaan hän havaitsikin tulleensa itse aivopestyksi – kuten kaikki muutkin Yhdysvaltojen kansalaiset.
Hän julkaisi 80-sivuiseksi kasvaneen artikkelinsa The International Journal of Psychiatry -tiedelehdessä, mikä ei tietenkään tavoittanut nuorisoa. Kuuluisa ja kansanomaisempi tiedelehti Scientific American otti yhteyttä Grinspooniin pyytäen artikkelin lyhennettyä versiota, joka julkaistiin vuoden 1969 joulukuun numeron pääartikkelina. Sitten Harvard University Press otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan 80 sivuisesta artikkelista pitemmän, kirjaksi sopivan version, joka ilmestyi vuonna 1971 nimellä Marihuana Reconsidered.
Grinspoon ei ollut käyttänyt kannabista, mutta hänen poikansa sairastui leukemiaan vuonna 1967 ja kärsi syöpähoitojen aiheuttamasta pahoinvoinnista. Yksi Grinspoonin lääkäriystävistä oli vihjannut kannabiksen voivan auttaa, mutta hän kieltäytyi aluksi koskemasta laittomaan aineeseen. Grinspoonin vaimo Betsy oli kuitenkin rohkeampi ja hankki poikansa koulukavereiden kautta erän marihuanaa, joka toimi heti ensimmäisellä kerralla.
Ihmiset olivat ihmetelleet sitä, että Grinspoon kirjoitti kirjan marihuanasta kokeilematta sitä itse. Hänellä oli ollut tapana vastata, että hän kirjoitti myös kirjan skitsofreniasta kokeilematta sitä ensin.
Grinspoonin vuonna 1993 julkaisema kirja Marijuana: The Forbidden Medicine on kannabiksen lääkekäytön uudelleen löytämisen perusteos ja hänen yhteistyössä Harvardin yliopiston lakiopin ja psykiatrian tutkijan James B. Bakalarin kanssa kirjoittama Drug control in a Free Society (1984) on yksi huumepolitiikan reformin avainteoksia. Yhteiskunnan, joka perustuu yksilön tekemille järkeville valinnoille, tulee olla vapaa niin, ettei se rajoita yksilön oikeutta valita. Valtiovallan tulee suojella yksilön oikeutta vapaaseen valintaan, vaikka se valinta olisi kannabiksen käyttö vapaa-aikana. (Grinspoon: RxMarijuana)
Tohtori Tod Mikuriya (1933 – 2007) alkoi tutkimaan kannabista jo 1960-luvulla ja törmäsi siihen outoon asiaan, että tutkimuksen olisi pitänyt selvittää vain kannabiksen haittoja, ei sen mahdollisia hyöty- tai terveysvaikutuksia. Vuonna 1973 Tod Mikuriya julkaisi kokoelman kannabista käsitteleviä artikkeleita otsikolla Marijuana Medical Papers. Myöhemmin hän perusti Society of Cannabis Clinicians -yhdistyksen. Vuonna 2007 syöpään kuollut Mikuriya oli lääkekannabisveteraani, joka mm. laati Kalifornian vuonna 1996 hyväksytyn lääkekannabislain luonnoksen. (Mikuriya: The Society of Cannabis Clinicians)
Vuonna 1975 USA:n kansallisen syöpäinstituutin julkaisussa Journal of National Cancer Institute julkaistiin tutkimus kannabiksen syöpää parantavasta vaikutuksesta (Antineoplastic activity of cannabinoids (1975 Sep; 55(3): 597 – 602)), jossa todettiin hiirillä tehtyjen kokeiden perusteella kannabiksen vaikuttavien ainesosien olevan potentiaalisia syöpälääkkeitä, jotka eläinkokeissa vaikuttivat vähintään yhtä parantavasti kuin silloin käytössä olleet syöpälääkkeet. Kokeet olivat normaaleja käytössä olevia eläinkokeita ja tutkimuksen tulokset lupauksia herättäviä. Siitä huolimatta tämä tutkimussuunta tukahdutettiin liki kolmeksikymmeneksi vuodeksi, mikä muistuttaa vuonna 1960 julkaistujen kannabiksen antibakteeristen ominaisuuksien tutkimustulosten sivuuttamista. (Munson 1975)
Muut komiteat ja raportit
Monissa maissa mietittiin huumausaineyleissopimuksen velvoittamana huumepolitiikkaa ja julkaistiin niiden tuloksena syntyneitä raportteja ja kirjoja: Woottonin komitea Englannissa,
Hulsman ja Baan komiteat Hollannissa sekä Le Dain komitea Kanadassa päätyivät samanlaisiin tuloksiin kuin Shaferin komitea USA:ssa.
Hollannissa huumausaineyleissopimuksen hyväksyminen synnytti tarpeen tutkia huumeita ja huumepolitiikkaa. Ensimmäinen komitea sai alkunsa vuonna 1968, jolloin erilaisten mielenterveysjärjestöjen katto-organisaatio National Federation of Mental Health Organizations perusti huumepoliittisen komission, jonka tehtävänä oli ”selvittää niitä tekijöitä, jotka liittyvät huumeiden käyttöön, antaa koko ilmiöstä kokonaiskuva sekä ehdottaa järkevän politiikan muotoja”. Komissiota johti Rotterdamin yliopiston rikosoikeuden professori Louk Hulsman. Raportti julkistettiin vuonna 1971 ja siinä suositeltiin:
- Kannabiksen käyttö ja pienten määrien hallussapito otettava heti pois rikoslaista. Tuotanto ja jakelu voivat olla toistaiseksi rikoslain piirissä mutta ainoastaan rikkeenä.
- Muiden huumeiden käyttö ja hallussapito voivat pysyä rikoslain piirissä rikkeinä, mutta pidemmällä aikavälillä ne tulee vapauttaa.
- Huumeiden käytön kanssa vaikeuksiin joutuneille tulee taata sopivat hoitolaitokset.
Vuonna 1968 terveysministeri oli huolissaan marihuanan käytöstä ja asetti valtion komitean tutkimaan asiaa. Sitä johti vuodesta 1970 lähtien mielenterveyden päätarkastaja Pieter Baan. Komission tehtävänä oli ”tutkia huumeiden käytön yleistymisen syitä, kuinka kohdata huumeiden vastuuton käyttö ja ehdottaa sellaista hoitojärjestelmää, jossa huumeriippuvuuden kehittäneitä voidaan hoitaa”.
Baan komitean lopullinen raportti esitettiin terveysministerille vuonna 1972. Neljä vuotta myöhemmin vuonna 1976 laadittiin uusi ”oopiumilaki”, joka dekriminalisoi kannabiksen käytön Baan komitean ehdottamalla tavalla.
Raportissa kuvaillaan kannabistuotteiden käyttöä suhteellisen harmittomana ja siihen liittyviä terveysriskejä pieninä. Jos joskus nähdään kannabista käyttäneiden nuorten käyttäytyvän eriskummallisesti, johtuu se enemmän alakulttuurista tai ideologiasta eikä aineen farmakologiasta. Kannabiksen käyttäminen autolla ajaessa tai koneita käytettäessä ”ei ole vastuullista”: ”Vain viihteellisessä käytössä voi kannabiksen käyttäminen tapahtua ilman riskejä yksilölle tai yhteiskunnalle”.
Raportti ehdottaa huumeiden vaarallisuusasteikon laatimista, missä otettaisiin käyttöön käsitteet huumeen lievä ja kova käyttö. Baan komitea lisäsi tähän huomautuksen, joka on edelleen harvinainen mutta hyvin osuva: ”sellainen vaarallisuusasteikko, jossa otetaan huomioon ainoastaan aineen farmakologiset ominaisuudet, ei ole käyttökelpoinen valtiolle”.
Asteikossa aineet tulisi jakaa sen mukaan, miten ne aiheuttavat hyväksyttäviä tai hyväksymättömiä riskejä. Komissio sanoo selvästi, että huumeiden hallittu käyttö on mahdollista. Valtion sekaantuminen perustuu siihen, että se voi yrittää ehkäistä sellaisten huumeiden käyttöä, joista aiheutuu eniten riskejä. Koska asiantuntijoiden arviot riskeistä vaihtelevat, tulisi tätä asiaa tutkia vielä enemmän.
”Nuorisokulttuurin erikoispiirteet määrittävät huumeiden käyttöä ja jos niin sanottu poikkeava käyttäytyminen leimataan rankaisevilla toimenpiteillä, tällaisen käyttäytymisen voimistuminen on vakava uhka. Tämä voi käynnistää kierteen, josta palaaminen yhteiskunnan hyväksymään elämäntapaan on koko ajan vaikeampaa. Suurin osa huumeiden käytöstä on nuorten ihmisten lyhytaikaisia kokeiluja. Kannabis ei johda muiden huumeiden käyttöön mutta kuten Hulsmanin raportissa huomautetaan, kannabiksen kriminalisointi luo kontakteja kannabiksen käyttäjien ja kovempien aineiden käyttäjien välille”.
Raportissa käsitellään erilaisia vaihtoehtoja kannabiksen käytön ja kaupan säätelyksi. Se ehdottaa, että alle neljänneskilon kauppaa pidettäisiin rikkeenä. Raportissa pohditaan kannabiksen laillista kauppaa keinona ehkäistä kannabiksen käyttäjien alakulttuurien syntymistä, mikä vahvistaisi kannabiksen ”kovia” käyttötapoja sekä aineiden sekakäyttöä.
Komitea pohtii näitä ehdotuksiaan vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksen velvoitteiden valossa. Vaikka raportissa ehdotetaan sopimuksen muuttamista kannabiksen käytön ja kaupan osalta, pidetään epävarmaa sopimuksen muuttamista epäkäytännöllisenä niiden lyhyen aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi, joita komitea asetti raportissaan. (Dolin, 2001)
USA:n Shaferin komitean kanssa samaan aikaan hollantilaiset pohtivat kannabiksen laillista asemaa ja päätyivät myös samoihin tuloksiin. Amerikkalaisista poiketen Hollannissa noudatettin tutkimuksen antamia tuloksia ja dekriminalisoitiin käyttö ja hallussapito omaa käyttöä varten, sekä sallittiin pienten kannabiserien kauppa valvotuissa kannabiskahviloissa. Tällä hetkellä USA:ssa kannabista käyttää kaksi kertaa suurempi osuus nuorista kuin Hollannissa. (Drug War Facts)
Kanada ja Le Dain raportti
Kanada oli ollut kansainvälisessä huumepolitiikassa USA:n vankkumaton liittolainen, jolla ei ollut huomattavaa huumeongelmaa. 1960-luvulla yhä useammat Vietnamin sodan pakolaiset saivat turvapaikan Kanadasta ja marihuanan käyttö levisi yliopistoissa samoista syistä kuin USA:ssa.
Turner ilmoitti, että hänen työnsä on olemassa olevan lain eikä komitean väliaikaisten suositusten toimeenpano. Terveysministeri Munro ei ollut neuvotellut asiasta hänen eikä koko hallituksen kanssa ennen julkisuuteen antamaansa lausuntoa. Vaikka lopullista vuonna 1972 ilmestynyttä raporttia kiiteltiin sen syvällisyydestä ja monipuolisesta pohdinnasta, eivät sen suositukset saaneet Kanadan hallituksen tukea. Mutta hallitus antoi tuomareille vapauden hylätä syyte tai langettaa ehdonalaisia hallussapitotapauksissa. Kanadan ratsupoliisin toiminta suuntautuikin enemmän kansainvälisen tason kovien huumeiden kauppaan ja marihuanapidätykset vähenivät. (Booth 2004, 246 – 247)
Komitean pitämiin julkisiin kuulemistilaisuuksiin osallistui 12 000 ihmistä ja myös monet kuuluisat henkilöt antoivat komitealle lausuntonsa, mm. John Lennon Montrealissa vuonna 1969.
Kannabiskirjallisuus
Anslingerin vallan hiivuttua akateeminen maailma uskaltautui tutkimaan huumeongelmaa ja varsinkin kannabista tai marihuanaa, mikä termi oli juurtunut amerikkalaiseen kulttuuriin pysyvästi. Mm. tällaisia kirjoja ilmestyi 1970-luvun alussa:
New Yorkin sosiologian professori Erich Gooden The Marijuana Smokers (New York and London: Basic Books, 1970);
Stanfordin yliopiston lakiopin professori John Kaplanin Marijuana: The New Prohibition (New York: Crown, 1970);
Kalifornian yliopiston toksikologian apulaisprofessori ja Journal of Psychedelic Drugs -lehden toimittaja David E. Smithin toimittama The New Social Drug-Cultural, Medical, and Legal Perspective on Marijuana (Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice-Hall, 1970). Mm. Gilbert Geis, Frederick H. Meyers, Roger C. Smith, Andrew T. Weil ja Norman E. Zinberg olivat kirjoittaneet kirjaan;
Sosiaalipsykologi sekä Woottonin komitean jäsen Michael Schofieldin The Strange Case of Pot (Baltimore: Penguin Books, 1971).
Michael Aldrich ja hänen vaimonsa Michelle Aldrich olivat vuoden 1972 kannabiksen laillistamista Kaliforniassa vaativan Proposition 19 -lakialoitteen tekijöitä. Aloite sai tuolloin 33,5% kannatuksen. Vuoden 2010 vaaleissa äänestettävänä ollut kannabiksen laillistamista Kaliforniassa vaativa lakialoite oli sattumalta myös nimeltään Proposition 19 ja tällä kertaa sitä kannatti jo 46% äänestäneistä.
David F. Musto oli ensimmäinen amerikkalainen historioitsija, joka kertoi Anslingerin ja kumppaneiden juonitteluista marihuanan kieltämiseksi 1930-luvulla Archives of General Psychiatry -tiedelehdessä vuonna 1972 ilmestyneessä artikkelissa The History of the Marihuana Tax Act of 1937. Tämän artikkelin hän julkaisi osana laajempaa vuonna 1973 ilmestynyttä kirjaa USA:n huumepolitiikan historiasta The American disease. Origins of Narcotic Control vuonna 1973. (Musto 1973)
Lääkäri Andrew T. Weil julkaisi vuonna 1972 kirjan The Natural Mind. Siinä hän haki vastausta suureen peruskysymykseen: miksi ihmiset käyttävät huumeita. Hänen vastauksensa oli lyhykäisyydessään ytimekäs: ihmiset käyttävät huumeita, koska ne toimivat. Tai ainakin näyttävät tekevän niin. Weil pyrki osoittamaan, että huumeiksi ja päihteiksi nimetyt aineet täyttävät ihmisen sisäisen halun kokea tietoisuuden eri tasoja tai olomuotoja, ja tällöin aineen laillisuus tai laittomuus on merkityksetön asia. Weil oli jo aiemmin vuonna 1970 kirjoittanut kannabiksesta tieteellisen artikkelin Adverse Reactions to Marijuana: Classification and Suggested Treatment (New England Journal of Medicine 282 (1970): 997-1000.). Hän kirjoitti vakituisesti artikkeleita High Timesiin vuosina 1975 – 1983, on julkaissut kaikkiaan yhdeksän kirjaa ja vuonna 1997 Time-lehti nimesi hänet yhdeksi 25:stä Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. (Weil: http://www.drweil.com/)
Ganja in Jamaica
Antropologian tohtori ja Karibian alueen kulttuurin tutkija Vera Rubin (1911 – 1985) kokosi ja julkaisi vuonna 1975 yhden kannabistutkimuksen klassikoista, Cannabis and Culture, joka on useiden tutkijoiden artikkelikokoelma. Rubin kirjoitti luvun kannabiksesta Jamaikalla, mikä laajeni vuonna 1976 yhteistyössä Lambros Comitaksen kanssa julkaistuksi kirjaksi Ganja in Jamaica.
Cannabis and Culture -kirjassa julkaistussa artikkelissa Early Diffusions and Folk Uses of Hemp antropologi Sula Benet (1903 – 1982) kirjoittaa kannabiksen käytöstä raamatun vanhassa testamentissa. Kannabis esiintyy kaneh-bosm tai kneh-bosm nimisenä vanhan testamentin heprean ja aramean kielisissä käännöksissä ja sitä käytettiin vanhan testamentin aikaisessa maailmassa pyhissä ja maallisissa tarkoituksissa mm. pyhässä voiteluöljyssä. Vanhan testamentin mukaan kannabis oli osa kauppatavaroita muinaisen maailman kauppakaravaaneissa.
Vuonna 1976 julkaistu Jamaikan tutkimus, Ganja in Jamaica, oli USA:n kansallisen mielenterveysinstituutin (NIMH) alaisen huumeiden ja niiden väärinkäytön tutkimuskeskuksen rahoittama monitieteellinen tutkimus.
Tutkijat eivät löytäneet todisteita, että kannabis aiheuttaisi Jamaikalla amotivaatiosyndroomaa, mistä oli tullut yksi kannabiksen kieltolain perusteluista 1970-luvulla. Tutkimuksessa mainitaan mm., että ”Liki yksimielisesti tutkimukseen osallistuneet kertoivat, että ganja auttoi heitä tekemään työtä ahkerammin, nopeammin ja pitempään. Tarmon saamiseksi ganjaa nautitaan heti aamulla, työn lomassa tauoilla tai välittömästi ennen raskaan työn aloittamista.”
Usko siihen, että ganja toimii työn teon stimulanttina sekä tämän uskomuksen aiheuttama toiminta saattaa huumevalistuksessa viljellyn ”amotivaatiosyndrooman” (amotivaation määritelmä huumevalistuksessa: halun kadottaminen työntekoon, kilpailuun tai haasteiden kohtaamiseen, jolloin yksilön mielenkiinto ja päähuolenaihe keskittyy marihuanan ympärille ja käytöstä tulee pakonomaista) epäilyn alle. Jamaikalla – ja näin voidaan ajatella myös muissa maanviljelysmaissa, missä käytetään kannabista – ganja on keskeinen tekijä ”motivaatiosyndroomassa” vähintäänkin ideologisella tasolla. Ganjan käyttö Jamaikan maaseudulla ei estä, vaan mahdollistaa sen käyttäjien kohdata, aloittaa ja suorittaa loppuun mitä vaikeimpia ja epämiellyttävimpiä ruumiillisia töitä. (Rubin 1976, 58)
Consumers Union Report
Vuonna 1972 ilmestyi yli 600 sivuinen tietopaketti liki kaikista ihmisen käyttämistä päihteistä, lääkkeistä, stimulanteista jne., jonka oli koonnut ja kirjoittanut aiemmista töistään useasti palkittu tietokirjailija Edward M. Brecher (1912 – 1989): Licit and Illicit Drugs:The Consumers Union Report on Narcotics, Stimulants, Depressants, Inhalants, Hallucinogens, and Marijuana – Including Caffeine, Nicotine, and Alcohol. Kirjan julkaisi USA:n kuluttajaliitto.
New York Timesissa julkaistu muistokirjoitus kertoo Brecherin työn merkityksen: ”Brecher teki merkittävän uran useiden erilaisten tiedealojen kirjoittajana. Mutta vuonna 1972 hän jätti jälkeensä monumentin kuluttajaliiton julkaiseman kirjan Licit and Illicit Drugs kirjoittajana. Huikaiseva tieteellinen työ nosti esille kaiken, mitä olemme saaneet tietää – ja valikoiden unohtaa – heroiinista, kofeiinista, nikotiinista, barbituraateista, amfetamiineista, rauhoittavista lääkkeistä, kokaiinista, LSD:stä ja marihuanasta. Brecher on enemmän kuin tekstin kokoaja ja kirja on enemmän kuin riippuvuuden käsikirja. Hän repi auki moraalisen oikeassa olemisen ja huumepolitiikkaa leimaavan erikoisen puhetavan verhon ja tarjosi selvänäköisiä ohjeita sen vahingon rajoittamiseksi, mistä suurin osa amerikkalaisista ei vieläkään halua kuulla puhuttavan. Marihuana on tullut jäädäkseen hyvässä ja pahassa. Sen torjumiseen käytetyt miljardit dollarit ovat hukkaan heitettyä rahaa. Tai ne on käytetty jopa pahemmin kuin heitetty hukkaan: oikealla tavalla valvottuna marihuana olisi haitattomampi alkoholin korvike”.
Brecher kertoo ruotsalaisen kriminologin Nils Bejerotin tutkimusten ja mielipiteiden levityksestä USA:n hallituksen jakamana huumepropagandana mainitsematta kuitenkaan hänen nimeään:
”Viimeisen parin vuoden aikana Yhdysvaltain kansalaisia on varoitettu Ruotsin amfetamiiniongelmasta. Meille on kerrottu, kuinka ruotsalaiset sokeina amfetamiinin vaaroista sallivat sen vapaasti saataville Ruotsin terveyslaitoksen kautta vuonna 1965. Tuloksena oli 10 000 – 20 000 amfetamiinin väärinkäyttäjää liki yhdessä yössä vain 7 miljoonan asukkaan pikkuvaltiossa.”
Nils Bejerot, Gabriel Nahas ja ristiriitaiset tutkimustulokset
Tällä Brecher viittasi USA:ssa julkaistuihin ruotsalaisen vallankumoushaaveissaan pettyneen stalinistin sekä poliisilääkärinä ja -psykiatrina toimineen Nils Bejerotin kirjoihin Addiction and Society (1970) ja Addiction, an Artificially Induced Drive (1972). Brecher korjaa propagandistisen väitteen: ”Meillä USA:ssa Ruotsin amfetamiiniongelman aiheuttajana pidetään kokeiluluontoista amfetamiinin ylläpito-ohjelmaa parille sadalle käyttäjälle, mikä kuitenkin oli seurausta amfetamiinin käytön lisääntymisestä eikä edeltänyt sitä”. (Brecher 1972, luku 39)
Vuonna 1974 Science-tiedelehdessä julkaistussa artikkelissa Normal Skin Test Responses in Chronic Marihuana Users kritisoitiin Nahasin väitteitä kannabiksen käytön aiheuttamista immuunijärjestelmän vaurioista (Science, vol. 186, 1974, s. 740-741). Nämä arviot eivät kuitenkaan estäneet Nahasia ja Bejerotia jatkamasta uraansa ja kannabiksen vastaisen liikkeen organisoimista. Nahasin ja Bejerotin tutkimukset levisivät kriminaalivalvonnan virkamiehistön keskuudessa, joille tieteelliset kriteerit eivät merkinneet paljoa kunhan sisältö vastasi omaksuttua ideologiaa. Bejerot ja Nahas onnistuivat luomaan suurelle yleisölle käsityksen siitä, että kannabiksen haitoista on ristiriitaista tutkimusta – ja siksi sitä ei voida laillistaa.
Underground lehdistö nousee maan päälle
Joukkotiedotusvälineet sekä viihdetekniikan kehitys ja leviäminen toivat ympäröivän maailman uudella tavalla ihmisten ulottuville. Maailmanpolitiikkaa saattoi seurata kotoa olohuoneen sohvalta ja uudet musiikkityylit sekä kulttuuri-innovaatiot levisivät yhä kiihtyvään tahtiin ympäri maailman. Nuorisokulttuuri loi omaa kulttuuriaan julkaisemalla omia lehtiään, missä käsiteltiin uutta musiikkia, uusia ilmiöitä ja kannabiksen käyttökulttuuria.
Crawdaddy! aloitti jo vuonna 1966, mutta vuonna 1970 se alkoi ilmestymään kerran kuukaudessa ja sai laajan levikin. Opiskelija Paul Williamsin aloittama lehti määritteli itsensä ”ensimmäiseksi julkaisuksi, joka ottaa rock and rollin vakavasti”. Se oli uusien musiikkilehtien pioneeri ja monet rokista kirjoittaneet aloittivat uransa lehden toimituksessa, jossa kehitettiin rokkia ilmiönä ja kulttuurinmuotona kuvaava kieli vastaamaan sitä, miten jazzista tai folkmusiikista kirjoitettiin.
Crawdaddy!:iin kirjoittivat mm. Joseph Heller, John Lennon, Dan Aykroyd, Paul Krassner ja William S. Burroughs. Abbie Hoffman toimitti sen matkailuosastoa ollessaan maan alla poliisia paossa. Crawdaddy! oli ensimmäinen musiikkilehti, joka otti Bruce Springsteenin vakavasti, mistä hyvästä Springsteen and the E Street Band soitti lehden kymmenvuotisjuhlissa vuonna 1976.
Crawdaddy!:n toimittajan Peter Staffordin (1939 – 2007) kokoama ja kirjoittama Psychedelics Encyclopedia (1977) on ollut esikuvana aktivistien tuottamalle kirjallisuudelle, jossa psykedeelistä ilmiötä käsitellään itse koettuna eikä ulkoa havainnoituna.
Lontoossa joukko taiteilijoita perusti Paul McCartneyn tuen varassa International Times -lehden vuonna 1966. Nimi lyhennettiin IT:ksi The Times lehtitalon uhattua oikeustoimilla. Poliisi yritti ratsioilla lopettaa lehden toiminnan, mutta sen avustajajoukko oli niin korkeatasoinen, että lehti jatkoi alkuperäisellä nimellä vuoteen 1972. Tällöin se sulautui Maya-nimisen underground lehden kanssa, mutta ilmestyi välillä omalla nimellään vuosien mittaan 
Vuonna 1967 San Franciscossa perustettiin Rolling Stone, joka on omistautunut musiikille, politiikalle ja popkulttuurille. Sen perustivat Jann Wenner, joka on edelleen sen toimittaja ja kustantaja, sekä musiikkikriitikkona maineeseen noussut Ralph J. Gleason. Nimensä lehti sai samasta Muddy Watersin kappaleesta, mistä myös englantilainen rockyhtye Rolling Stones nappasi nimensä. Maineeseen lehti nousi 1970-luvun alussa, kun gonzojournalisti Hunter S. Thomson alkoi kirjoittamaan siihen poliittisia kolumnejaan.
Jippi Tom Forcade perusti vuonna 1974 High Times aikakauslehden, mistä on tullut kannabisjournalismin klassikko. High Times on New Yorkissa perustettu kannabiskulttuuriin keskittynyt lehti, joka kampanjoi vahvasti kannabiksen laillistamisen puolesta. Sen esikuvana toimi Playboy sillä erotuksella, että viihdeseksin sijaan lehti keskittyy kannabiksen viihdekäyttöön. Vuodesta 1988 sen päätoimittajana on toiminut Steven Hager, joka perusti Cannabis Cup -kilpailun, jossa joka vuosi Amsterdamissa valitaan vuoden kannabislajikkeet ja kannabiskahvilat.
Elokuvat ja sarjakuvat
French Connection ja kummisetä -elokuvista tuli malleja huumerikollisuutta ja järjestäytyneen rikollisuuden stereotypioita hyödyntävälle elokuva- ja TV-sarjagenrelle. Genre loi suurelle yleisölle mielikuvia, joiden varassa huumepolitiikan uskottavuus vallitsee edelleen. Hollywood loi järjestäytynyttä rikollisuutta kuvaavia stereotypioita: Kummisetä (1972) ei vaikuttanut pelkästään rikoselokuvien kehitykseen, vaan mafiaan kuuluvat ottivat pääosaa näytelleen Marlon Brandon idolikseen ja alkoivat jäljitellä hänen ilmeitään ja puhetyyliään niin, että hänen luomansa kummisetäposeeraukset alkoivat ilmestyä poliisin ottamiin rikollisten pidätyskuviin.
Huumeiden käytön yleistyessä ja niihin liitettyjen mielikuvien levitessä osaksi jokapäiväistä kulttuuria syntyi huume-elokuvien genre, johon kuuluu jo satoja elokuvia ja TV-sarjoja. Katsojien kokema ”realistisuus” tulee usein siitä, että näissä toistetaan hallituksen propagandaa ja sensaatiouutisten lööppejä.
Hippielokuvien ja -sarjojen esikuva on vuonna 1967 ensi-iltansa saanut Hair-musikaali, joka alkoi esityksillä ns. off-Broadway teattereissa, mutta suosion kasvaessa esitykset siirtyivät isompiin teattereihin. Vuonna 1979 sai ensi-iltansa Milos Formanin ohjaama Hair elokuva. Hair on yhä ajankohtainen suvaitsevaisuutta korostavan sisältönsä ja sodanvastaisen asenteensa takia ja se esitettiin osana vuoden 2011 Turun kulttuuripääkaupunkivuotta.
Dennis Hopperin ohjaama Easy Rider ja Milos Formanin ohjaama Taking off! kuvasivat ja uusinsivat USA:n nuorisokulttuuria. Vuonna 1969 ilmestynyt Easy Rider oli vallankumouksellinen nuorisokulttuurin kuvaus, jossa käytettiin oikeasti huumeita. Sen kaupallinen menestys synnytti uuden vaihtoehtoelokuvien genren. Vuonna 1971 ilmestynyt Taking Off! oli Tsekkoslovakiasta loikanneen Formanin ensimmäinen USA:ssa tekemä elokuva, joka kyseenalaisti vallitsevia käsityksiä nuorisokulttuurista ja sijoitti sen osaksi amerikkalaisen perhemallin muutosta.
Valtakulttuurin varjossa kasvoi uusi radikaali sarjakuvailmaisu, joka saattoi ilkkua, kritisoida, liioitella ja kärjistää elokuvia vapaammin ja kun niistä tuli hyvin suosittuja, alettiin niiden pohjalta tekemään elokuvia.
Robert Crumb (1943) on underground sarjakuvan perustajia ja tunnetuin taiteilija, jonka luomat hahmot Keep on Truckin, Mr. Natural, Fritz the Cat ja monet muut ovat oleellinen osa hippien kulttuuriperintöä. Crumb on pysynyt keskiluokkaisen julkaisuteollisuuden ulkopuolella, mutta hänen hahmojensa suosiosta kertoo se, että vuonna 1972 julkaistusta Ralph Bakshin kirjoittamasta ja ohjaamasta Fritz the Cat animaatioelokuvasta on tullut itsenäisen animaatioelokuvan eniten myynyt elokuva 100 miljoonan dollarin myynnillä.
Ralph Bakshi julkaisi vuonna 1973 toisen elokuvansa Heavy Traffic, New Yorkin katuelämää sarkastisesti kommentoivan animaation, jonka päähenkilö on nuori marihuanaa poltteleva hipsteri, joka yrittää tulla tunnetuksi sarjakuvillaan.
The Fabulous Furry Freak Brothers oli Gilbert Sheltonin luoma sarjakuvakolmikko, joiden ensimmäinen seikkailu julkaistiin vuonna 1968. Shelton loi kumppaneineen oman julkaisuyhtiön Rip Off Pressin, joka julkaisi ensimmäisen sarjakuvalehden nimeltään The Collected Adventures of the Fabulous Furry Freak Brothers kolmen kaverin seikkailuista vuonna 1971.
Cheech & Chong ovat koomikkoparin Richard ”Cheech” Marinin ja Tommy Chongin luomat sarjakuvamaisesti karrikoidut friikkihahmot. Heidän uransa alkoi vuonna 1978 julkaistusta kokopitkästä komediasta Up in Smoke, jota pidetään pössökomedian, kannabiksen käyttöön liittyvien stereotypioihin perustuvan komediagenren klassikkona. Elokuva sensuroitiin aikoinaan kokonaan Suomessa nuorison pelastamiseksi.
Up in Smoke traileri:
http://www.youtube.com/watch?v=k2pXxHW1DHs
Huumevalistusta:
http://www.youtube.com/watch?v=VrJwm7nq-E8
NORML:n perustaja Keith Stroup löysi Anslingerin kauden valistuselokuvan Reefer Madness (1936) kelat USA:n kongressin kirjaston arkistoista vuonna 1971, osti sen kopion ja alkoi esittämään sitä yliopistojen kampuksilla. Reefer Madnessista on tullut kannabisyleisön kulttielokuva, kannabiselokuvien ehdoton klassikko.
Hippi trail
1960 – 1970 -lukujen vauraus ja nuorison kokema uusi vapaus synnytti hippi trailin, nuorten matkailuinnostuksen. Uudet Boeing laajarunkokoneet veivät edullisesti Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta mahdollisimman kauas ja mahdollisimman pitkäksi aikaa eksoottisiin maihin Pohjois-Afrikan Marokosta Turkkiin, Iranin ja Afganistanin kautta Pakistaniin, Intiaan ja Nepaliin. Lentokoneet yhdistivät mantereita ja liftaamalla, paikallisbusseilla ja -junilla ja muilla edullisilla matkustamistavoilla saattoi perehtyä uusiin kulttuureihin. Legendaarisin reitti vei Euroopasta Turkin, Iranin ja Afganistanin kautta Intiaan ja Nepaliin. Himalajan rinteiltä reitti jatkui Kaakkois-Aasian kautta aina Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Näistä seikkailuista syntyi vuonna 1973 suosittu englantilainen matkaopassarja Lonely Planet, joka jakaa hyödyllistä tietoa eri maiden kannabiskulttuureista ja -politiikasta.
Nuorisokulttuurin kuvaaminen hippi-kulttuurin kautta on kannabiksen käyttökulttuurin kuvaamisen klisee. Esimerkiksi Englannissa beatliikkeen kanssa samoihin aikoihin syntynyt mod-liike on Englannin nuorisokulttuurin kehitykselle ainakin yhtä keskeinen kuin hippiliike. 1960-luvun lopulla mod-termillä alettiin yleisesti viittaamaan kaikkeen uuteen ja muodikkaaseen. 1970-luvulla syntynyt punk-liike alkoi hippeyden ja siihen liitettyjen pehmeiden lähestymistapojen kritiikistä ja sai toisaalta vaikutteita Englantiin syntyneestä reggae-kulttuurista.
Mm. lettrismistä, situationismista ja anarkismista vaikutteita saaneet nuorisoliikkeet olivat Euroopassa jopa näkyvämpiä kuin hippiliike. Tämä kumous näkyi rautaesiripun molemmin puolin: Länsi-Euroopassa Pariisin opiskelijamellakat ja Itä-Euroopassa Tsekkoslovakian vapausliikehdintä, ns. Prahan kevät vuonna 1968 järisyttivät molempien blokkien vallanpitäjiä. Jyväskylän hasiksenkäyttäjiä 1970-luvulla tutkinut Paula Määttä totesi hippi-ideologian jääneen jo taustalle enemmän fraasinomaiseksi kuin eläväksi ideologiaksi (Määttä 1975b, 25). Jos sellaista olikaan kovin laajasti: Suomessa vapautettiin keskiolut vuonna 1969 yrityksenä torjua kannabiksen käytön leviäminen nuorison keskuuteen.
Ranska oli perinteisesti ankara hasista kohtaan mutta sen käymä julma sota Algerian itsenäistymistä vastaan (1954 – 1962) radikalisoi nuorisoa ja vieraannutti sen virallisesta politiikasta niin, että ankarista huumelaeista huolimatta Ranskasta tuli yksi suurimpia kannabiksen kuluttajamaita Euroopassa.
Natsi-Saksan häviöstä huolimatta vanha virkamiehistö pysyi vallassa uudessa Länsi-Saksassa. Vasemmiston pelossa maahan luotiin ns. virkakieltojärjestelmä, mikä johti siihen, ettei kommunisteiksi luokiteltuja otettu vielä 1980-luvulla edes postinjakajiksi kun taas vanhat natsit saattoivat jatkaa korkeissa valtionviroissa. Vieraantuneesta nuorisosta osa radikalisoitui vasemmistoterroristeiksi, jotka kävivät mielestään oikeutettua sotaa vanhoja natseja eli tuomitsematta jätettyjä sotarikollisia vastaan. Virkamieskoneiston vastaus tähän oli ankara sota terroristeja vastaan ja ankara huumepolitiikka, joka toteutettiin vaihtelevasti eri osavaltioissa ja Länsi-Berliinistä ja Hampurista muodostui uuden vaihtoehtokulttuurin laboratorioita.
Hippi trail ja kehittyvät kannabismarkkinat
Pitkin hippi trailia matkustavat nuoret rahoittivat matkailuaan usein salakuljettamalla pieniä eriä eksoottisia kannabisvalmisteita. Kannabismarkkinat eivät olleet pääsääntöisesti järjestäytyneen rikollisuuden, tiedustelupalveluiden tai sissijoukkojen hallussa kuten kovien aineiden kauppa, vaan alalla toimi kannabiksen asiantuntijoita. Kalifornialainen Timothy Learyn kannattajista vuonna 1968 alkunsa saanut ryhmä The Brotherhood of Eternal Love salakuljetti korkealuokkaista afganistanilaista hasista autoihin kätkettynä Yhdysvaltoihin. Ryhmä aloitti kannabisöljyn valmistamisen Kabulin lähellä, mutta laitoksessa tapahtunut räjähdys herätti viranomaisten mielenkiinnon ja ryhmän toiminta paljastui vuonna 1972. (Tendler 1984)
Amsterdamissa kannabisaktivistit aukaisivat ensimmäisen kannabiskahvilan Mellow Yellow vuonna 1973 ja Hollannissa käynnistettiin hallituksen komiteoiden suositusten pohjalta 1970-luvun puolivälissä huumepoliittinen kokeilu, jossa coffee shopeiksi nimetyissä kahviloissa sai virkamiesten myöntämillä luvilla myydä kannabistuotteita. Coffee shop -nimi valittiin siksi, ettei se mitenkään edesauttaisi kannabiksen käytön leviämistä, mutta erottaisi kannabiskahvilat varsinaisista kahviloista, koffiehuis. Kokeilun tarkoitus oli erottaa laissa määritellyt miedot ja ja kovat huumeet toisistaan ja siten vähentää laittomien huumeiden aiheuttamia haittoja. Kokeilu osoittautui menestykseksi ja teki Hollannista länsimaisen kannabiskulttuurin keskuksen tuoden maahan miljoonia turisteja vuosittain haistelemaan vapaata ja rentoa kannabiksen käyttökulttuuria.
Tanskalainen vapaakaupunki Kristiania perustettiin vuonna 1971 kun joukko vaihtoehtonuoria valtasi tyhjillään olleen armeijan alueen Kööpenhaminan keskustan tuntumassa. Kristianian Pusher Street on ainoa avoin kannabiksen markkinapaikka maailmassa Katmandun hasiskauppojen sulkeuduttua vuonna 1972 kansainvälisestä painostuksesta. Siitä on tullut yksi Kööpenhaminan suosituimmista nähtävyyksistä houkutellen paikalle miljoona turistia vuodessa.
Kannabisnes
Käyttäjämäärien kasvaminen tarkoitti sitä, että kannabiksen käyttäjäkuntaan kuuluu yhä enemmän ns. tavallisia nuoria ja keskiluokkaisia ihmisiä ja hippimyytti on jäänyt elämään kannabisvalistuksessa ja huumepoliisin työssä. Kannabiksen käyttäjäkunnan laajeneminen miljooniin läntisten teollisuusmaiden keskuksissa USA:ssa ja Euroopassa synnytti kannabisneksen, uuden yritteliäisyyden lajin tyydyttämään kannabiksen käytön synnyttämiä uusia kulutustarpeita ja luomaan niitä lisää. Kannabiksen käyttökulttuurin ympärille syntyi kaikenlaisen kannabiksen käyttämisessä tarvittavan välineistön ja rekvisiitan tuotanto ja myynti.
Kannabiksen käyttäjät tarvitsevat käyttövälineitä, piippuja, bongeja, kabuumeja, vaporisaattoreita, chillumeja, erikoispapereita, filttereitä, grindereitä, tuhkakuppeja, sytkäreitä, jointin pitimiä, vaakoja ja välineiden puhdistustarvikkeita. Hampun lehdellä koristeltuja t-paitoja, pyyhkeitä, takkeja, pipoja, lippiksiä, housuja, korvakoruja, uikkareita, lippuja, sandaaleja ym. myydään nykyään ympäri maailman puodeissa, matkamuistomyymälöissä lomakohteissa, marketeissa ja toreilla. Vuonna 1979 USA:ssa oli 25 000 huumeiden käyttäjien tarpeita tyydyttävää head-shopia, joiden yhteenlaskettu liikevaihto on ylittänyt 3 miljardia dollaria vuodessa (Feiling 2011, 49). Kannabiksen kotikasvatus on luonut tämän päälle uuden bisneksen, jonka liikevaihto maailmanlaajuisesti pyörii miljardeissa.
Rizla -paperi on synonyymi jointtipaperille, vaikka brittiläinen yhtiö kiistää olevansa missään tekemisissä huumekaupan kanssa. Vuonna 2003 Rizla toi markkinoille erikoisohuen pitkän sätkäpaperin, jota se mainosti iskulauseella ”twist and burn”. Tämä aiheutti kuluttajavalituksen siitä, että iskulause yllyttää kannabiksen käyttöön: ”twist” tarkoittaa tapaa kääriä sätkän pää umpeen, ettei marihuana varise ulos, ja ”burn” tarkoittaa marisavukkeen sytyttämistä ja polttamista. (Daily Mail 20.11.2003)
Yhtiö kiisti yllyttävänsä millään tavalla laittomien huumausaineiden käyttöön. Valituksen takana oli kilpaileva ranskalainen paperimerkki Zig Zag, joka on kannabiksen käyttäjien suosiossa paremman paperilaadun takia (Mad.co.uk 19.11.2003). Britannian ja Irlannin poliisin edustaja tiedotti vuonna 2009, että 
poliisi pitää pitkien rizla-papereiden hallussapitoa merkkinä kannabiksen käytöstä.
Frisbeen eli liitokiekon heitto ja skeittaaminen ovat uusia urheilu- ja vapaa-ajan viettotapoja, jotka on liitetty kannabiksen käyttökulttuuriin. Frisbee keksittiin jo 50-luvulla ja 1960-luvulla sen heittämisestä kehittyi puistourheilulaji, joka sopi mainiosti kannabiksen käytön yhteyteen: se nojautuu urheiluhenkeen, jossa vastuu reilusta pelistä on pelaajalla eikä kukaan tuomari jaa rangaistuksia, ja säännöissä kuvataan keinot jatkaa peliä ikään kuin mitään rikkomuksia ei olisi tapahtunut.
Skeittaaminen eli rullalautailu alkoi Kalifornian surffaajien kehittämästä kuivan maan harjoitteluvälineestä, josta kehittyi oma liikuntamuotonsa. Skeittaamisessa ei kilpailla toisia vastaan vaan kehitetään omaa osaamista. Skeittareista on tullut yksi nuorisokulttuurin omaleimaisista alakulttuureista, joka kytkeytyy niin vahvasti hip hop -kulttuuriin, että voidaan puhua kokonaisvaltaisesta elämäntyylistä. Frisbee ja skeittaaminen ovat suuren yleisön keskuudessa vahvassa nousussa olevia harrastuslajeja.
Kannabis ja 420
Bob Dylan ei ole koskaan julkisesti myöntänyt käyttävänsä kannabista. Vuonna 1966 ilmestyneellä lp:llä Blonde on Blonde on erinomaisen rento kappale, jolla on hassu nimi Rainy Day Woman #12 & 35, jonka kertosäkeessä kehotetaan kaikkia pyrkimään paukkuihin: ”Everybody must get stoned”. Kappaleen nimen mystisestä numeroyhdistelmästä voidaan laskea 12 kertaa 35 = 420 eli pajauttajien kansainvälinen koodi.
http://www.youtube.com/watch?v=pIM03siHuaM
420 -koodi on yksi kannabiskulttuuriin kuuluvista symboleista, jonka alkuperästä liikkuu useita versioita. Yhden tarinan mukaan sen keksi San Rafael High Schoolin kannabista käyttävä opiskelijaporukka vuonna 1971 ja luku merkitsi ajankohtaa, jolloin he kokoontuivat koulupäivän jälkeen Louis Pasteurin patsaalla polttamaan kannabista. 420 alkoi merkitsemään heidän slangissaan pajauttamista, mikä levisi koko sukupolven käyttöön. Toisaalta Bob Dylan käytti symbolia laulunsa nimessä vuonna 1966, joten se lopullinen totuus tässä asiassa on edelleen sopimatta.
1960- ja 1970-luvuilla kannabis palasi musiikintekijöiden repertuaariin 1930-luvun jazzareiden tyyliin. Pop- ja rockyhtyeiden kannabiksesta kertovista ja kannabiksen innoittamista kappaleista ja sävellyksistä on tehty kokoelmalevyjä ja niistä saisi varmaan useita lisää mutta yksi musiikkityyli on liitetty saumattomasti kannabikseen: reggae.
Reggaesta tuli 1970-luvulla kannabiskulttuurin kansainvälistä tunnusmusiikkia. Vuonna 1976 BBC uutisoi Notting Hillin karnevaalin jälkeisistä levottomuuksista: ”Joukoittain mustia nuoria miehiä poltteli avoimesti marihuanajointteja kuunnellen taukoamatonta reggaen rytmiä”. Jamaikalta peräisin oleva reggae levisi 1970-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja Englantiin. Sen tunnetuin artisti on Bob Marley (Robert Nesta Marley 1945 – 1981), jonka ensimmäinen LP-levy Catch a Fire julkaistiin vuonna 1973. Reggae esitteli suurelle yleisölle jamaikalaisen rastafarsimin, uskonnon ja elämänfilosofian, jossa yrtillä eli ganjalla on keskeinen osa.
Bob Marley kuoli 1981 syöpään, joka oli levinnyt hänen jalkapallo-onnettomuudessa saamasta hoitamattomasta vammasta muualle kehoon. Jopa Marleyn kuolema liittyy kiistaan kannabiksen vaikutuksista: kannabiksen vastustajien levittämän version mukaan Marley kuoli kannabiksen käytöstä aiheutuneeseen syöpään; Bob Marleyn kannattajien mielestä syöpä saattoi olla CIA:n tartuttama.
Haastattelu 1979 marihuanasta:
http://www.youtube.com/watch?v=trfMHddBCA0
Vuonna 1972 julkaistiin jamaikalaisen Perry Henzellin ohjaama reggae-elokuva The Harder They Come, jonka pääosaa esitti reggaetähti Jimmy Cliff. Hän esittää Jamaikan köyhistä oloista nousevaa laulajaa Ivanhoe Martinia, joka systeemin yrittäessä huijata alkaa myydä ganjaa ja ajautuu rikollisiin kuvioihin. Lakia paetessaan hänestä kasvaa poliittinen sankari, joka elokuvan nimikappaleessa laulaa: ”I’d rather be a free man in my grave than living as a puppet or a slave”.
Vuonna 1978 julkaistulla Rockers -elokuvalla on maine maailman parhaana reggae-elokuvana. Jamaikalaisen Theodoros Bafaloukosin ohjaaman elokuvan piti alunperin olla dokumentti, mutta siitä kasvoi kokoillan elokuva. Siinä esiintyy joukko reggaetähtiä kuten Leroy ”Horsemouth” Wallace, Burning Spear, Gregory Isaacs, Big Youth, Dillinger ja Jaboc Miller.
Rockers elokuvan voit katsoa tästä:
http://www.youtube.com/watch?v=rvHsv7ryF6Q
Peter Tosh (1944 – 1987) oli mukana Marleyn yhtyeessä, mutta lähti soolouralle ja hänen vuosina 1976 ja 1977 julkaisemansa albumit Legalize It ja Equal Rights ovat reggaen klassikoita. Ensimmäisellä albumilla julkaistusta Legalize it! -kappaleesta on tullut kansainvälisen kannabisliikkeen tunnuskappale.
Peter Tosh – Legalize It live:
http://www.youtube.com/watch?v=8HcXcYlF3_0
Hip Hop syntyi valkoisen valtavirtakulttuurin ulkopuolella, New Yorkin mustien asuinalueilta, eikä pelkästään musiikkityylinä vaan osana afroamerikkalaisen väestönosan elämäntapaa ja historian kirjoitusta. Myös tämän toisen maailman valloittaneen musiikkityylin juuret ovat Jamaikalla, kun siellä vuonna 1955 syntynyt ja New Yorkiin 1960-luvun lopulla muuttanut Clive Campbell aloitti bileissä levyjä soittaessaan räpätä eli riimitellä levyjen päälle jamaikalaisen toustaamisperinteen innoittamana. DJ Kool Herc taiteilijanimen ottanut Campbell soitti tiukkaa funkkia ja aloitti levyiltä tulevan musiikin muokkaamisen, breakbeatin. Hip hopin tarina alkoi 1970-luvun lopulla New Yorkissa mustien kaupunginosien korttelijuhlista, joissa Afrika Bambaataa ja Grandmaster Flash veivät tyyliä eteenpäin ja alkoivat myydä musiikkiaan tuotantoyhtiöille.
Pankin hip hopilla räjäyttivat latinoveljekset, joiden vanhemmat muuttivat vuonna 1971 Meksikosta Kaliforniaan, missä he vuonna 1988 perustivat Cypress Hill -nimisen yhtyeen myyden ensimmäisinä rap-artisteina miljoonia levyjä pitäen samalla kannabiskulttuurin selvästi näkyvillä kuten monet muut hip hop artistit heidän jälkeen.
Woodstock Nation
Musiikkifestivaaleista tuli uusien pop- ja rocktyylien sekä nuorisokulttuurin ja kannabiksen käyttökulttuurin kohtaamispaikkoja, joiden esikuvina olivat Newportin Jazz Festival ja siitä vuonna 1959 alkunsa saanut Newport Folk Festival, vuonna 1967 pidetyt Montereyn musiikkifestivaalit Kaliforniassa, Ken Keseyn ja Merry Prankstersien ”happotestit” ja hippiliikkeen heimotapaamiset. Vuonna 1969 pidetyillä ensimmäisillä Woodstock-festivaaleilla on erityinen asema musiikkifestivaalien esikuvana. Festivaalista vuonna 1970 julkaistu dokumentti on rockdokumenttien klassikko.
Englannissa Glastonburyn musiikkifestivaalia pidetään maailman parhaimpana festivaalina, ja sen juuret ovat 1960-luvun vaihtoehto- ja nuorisoliikkeissä. Se alkoi vuonna 1970 Pilton Pop, Blues & Folk festivaalina, johon saapui 1500 ihmistä. Seuraavana vuonna festivaali oli nimeltään Glastonbury Fayre, jossa esiintyi mm. Traffic, David Bowie ja Melanie. Siitä julkaistiin dokumentti nimeltään Glastonbury Fayre.
Englannin ensimmäinen suuren mittaluokan rockfestivaali Phun City pidettiin 24. – 26.7.1970 lähellä Worthingiä. Festivaalista tuli ilmaisfestivaali, kun sen rahoitus vedettiin pois aivan viime hetkellä, mutta järjestäjät päättivät pitää ne jos esiintyjät suostuvat esiintymään ilmaiseksi. Suurin osa yhtyeistä ja artisteista päätti pysyä mukana. Yleisö sai järjestää itse olosuhteensa, joten siitä tuli suurin ”ihmisten oma ilmaisfestivaali” Britanniassa.
Roskilden rockfestivaali alkoi vuonna 1971 ja vuodesta 1973 saakka sen on järjestänyt epäkaupallinen Roskilde-säätiö.
We shall overcome – Kannabisaktivismin nousu
Nixonin politiikan paljastuminen Watergate-skandaalissa laski luottamusta hallituksen toimintaan ja julistuksiin: vuonna 1964 75% amerikkalaisista luotti hallitukseen; vuonna 1974 enää 33%. Kapitalismissa talouden lait ovat johtamassa siihen, että kannabis laillistuu kaupallistumalla. Osa kannabiksen käyttäjistä halusi kuitenkin auttaa ja nopeuttaa tätä kehityskulkua sekä minimoida kieltolain aiheuttamia haittoja ja kärsimyksiä.
USA:n kannabisaktivismi alkoi beat-sukupolvesta Allen Ginsbergin kumppaneineen järjestäessä ensimmäisen mielenosoituksen kannabiksen laillistamiseksi vuonna 1964. Vuonna 1967 ystävänpäivänä Abbie Hoffman ja jipit postittivat 3000 marihuanajointtia puhelinluettelosta satunnaisesti poimittuihin osoitteisiin. Kirjeessä vastaanottajalle annettiin tilaisuus kokeilla, mistä tässä kaikessa hässäkässä on kyse ja muistutettiin siitä, että vastaanottaja syyllistyy rikokseen pitäessään hallussa kannabista. Jimi Hendrix tuki tempausta salaa ja se sai aikaan suurta julkisuutta.
John Sinclair oli 1960-luvulla tunnettu alakulttuurihahmo, runoilija, valkoisten panttereiden johtaja, MC5 rockyhtyeen manageri ja USA:n vanhimman vaihtoehtolehden The Fifth Estaten toimittaja. USA:n liittovaltio tuomitsi hänet vuonna 1969 kymmeneksi vuodeksi vankilaan parin marisätkän varjolla, jotka hän oli antanut valepukuiselle huumepoliisille. Sinclair oli hyvin tunnettu kansalaisaktivisti ja hänen vangitsemisensa oli esimerkki siitä, että huumelait ovat poliittisia lakeja. Tapaus herätti valtavasti huomiota epäoikeudenmukaisuudellaan ja hänen laaja ystäväpiirinsä yritti yli kahden vuoden ajan vapauttaa hänet.
John Lennon sai tietää tapauksesta ja hän otti kantaa tapaukseen kirjoittamalla laulun The Ballad of John Sinclair. Kertosäkeessä Lennon tiivistää kieltolain hulluuden: ”They gave him ten for two, what else could the judges do” eli hän sai kymmenen vuotta kahdesta jointista, eikä tuomarilla ollut lainsäädännön mukaan vaihtoehtoja eikä harkinnanvapautta.
The Ballad of John Sinclair:
http://www.youtube.com/watch?v=mbNQnQCZReY
Lennon ja vaimonsa Yoko Ono ottivat osaa jippi Jerry Rubinin organisoimaan kansalaisliikkeeseen, joka järjesti suuren Free John Now Rally -tapahtuman ja massiivisen mielenosoituksen joulukuun 10. päivä vuonna 1971 Ann Arborissa. Tapahtumassa Lennon esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti Beatlesin hajoamisen jälkeen ja konsertissa esiintyivät lisäksi mm. David Peel, Stewie Wonder, Archie Shepp ja Allen Ginsberg. Viikko konsertin ja kolme päivää massiivisen mielenosoituksen jälkeen Michiganin korkein oikeus totesi osavaltion huumelait perustuslain vastaisiksi ja vapautti Sinclairin. (Huffinton Post 9.10.2010)
Poliisi ja CIA alkoivat seurata Lennonin toimintaa yhä tiiviimmin, poliisi oli mm. tarkkaan kirjannut Lennonin jokaisen sanan Sinclairin vapautuskonsertissa. Nixon yllytti henkilökohtaisesti FBI:n johtajaa Hooveria käräyttämään Lennon huumeista, jolloin hänet voitaisiin karkottaa maasta. Viranomaisten yritykset Lennonin karkottamiseksi estivät häntä osallistumasta tämän enempää poliittisiin tapahtumiin.
Kolme vuotta myöhemmin vuonna 1974 Ann Arborin asukkaat äänestivät kaupungin lakiin muutoksen, jonka mukaan kannabiksen hallussapidosta voitiin langettaa kiinteä viiden dollarin sakko, mikä on USA:n liberaalein laki. Tapahtuman perintönä Ann Arborissa järjestetään vuosittain kannabiksen laillistamista ajava Hash Bash Rally.
John Sinclair on jo kahden sukupolven aktivisti, joka aloitti oman radio-ohjelman nimeltään Toke Town, järjesti kaikenlaisia kulttuuritapahtumia, työskenteli toimittajana Detroit Sun sanomalehdessä ja nykyään hän on Detroitissa lääkekannabisaktivisti ja jälkiteollisen yhteiskunnan pioneeri. (Booth 2004, 248)
John Lennon ammuttiin vuonna 1980 New Yorkissa kotitalonsa edessä, mistä tuomittiin poliisin mukaan huumeista seonnut Lennonin ihailija. (Lennon 2006)
Marc Emery (1958) on Kanadan tunnetuin kannabiksen vapautusliikkeen edustaja, joka aloitti uransa jo 17-vuotiaana erottuaan koulusta ja perustettuaan kotikaupunkiinsa Londoniin City Lights Book Store -kirjakaupan vuonna 1975. Emeryn monipuolinen yhteiskunnallinen ja poliittinen aktivismi kiteytyi hänen puolueensa B. C. Marijuana Partyn kampanjassa Overgrow the Government. USA:n vaatimuksesta hänet pidätettiin vuonna 2005 syytettynä hampun siementen myymisestä Emeryn omistaman Cannabis Culture -lehden sivuston kautta. DEA:n tiedottaja myönsi syytteen olevan puhtaasti poliittinen, koska Emery sijoitti siementen myynnistä saamansa rahat kannabiksen vapautusliikkeiden rahoittamiseen mm. USA:ssa. Oikeudenkäynnin jälkeen USA vaati Kanadaa luovuttamaan Emery kärsimään vankeusrangaistustaan USA:ssa ja hänet siirrettiin vuonna 2010 Yhdysvaltoihin suorittamaan viiden vuoden vankeusrangaistustaan.
NORML ja MPP
Jipit alkoivat organisoimaan marijuana smoke-in tapahtumia ympäri Pohjois-Amerikkaa 1970- ja 1980-luvuilla. Ensimmäinen jippien smoke-in Washington DC:ssä 4. heinäkuuta 1970 keräsi paikalle 25 000 ihmistä. Tilaisuudesta kehittyi vaihtoehtokulttuurin perinne. Dana Beal on yksi jippi-liikkeen perustajista, joka oli organisoimassa kannabismielenosoitusta New Yorkissa ensimmäisen kerran vuonna 1973. Dana Beal alkoi järjestämään vuodesta 1999 lähtien Global Marihuana March -mielenosoituksia, jotka ovat levinneet kaikkialle maailmaan.
Traileri tulevasta Dana Beal dokumentista:
http://www.youtube.com/watch?v=Lge8fOmhOMs
Kanadassa Vancouverissa 7.8.1971 järjestetty jippien smoke-in sai kaupungin poliisivoimat kimppuunsa aiheuttaen Kanadan kuuluisimmat mellakat, ns. Gastown-mellakat. Poliisi oli jo viikkoja tehnyt siviilipukuisena ratsioita kaupungin pormestarin vaatimuksesta. Rauhallisen smoke-in tapahtuman tukahduttamiseksi poliisi oli saanut uusia patukoita ja lisäksi poliisi käytti ratsujoukkoja väkijoukon päälle hyökkäämiseen. Kahdesta tuhannesta mielenosoittajasta 78 pidätettiin ja 38 sai syytteitä. Myöhemmin asiaa tutkimaan asetettiin komitea ja vaikka komitean puheenjohtaja oli vihamielinen mielenosoittajia kohtaan, tuomitsi komitean lausunto poliisit mellakan yllyttämisestä.
Stroup on myöhemmin toiminut asianajajana, lobannut USA:n kongressissa perheviljelijöiden ja taiteilijoiden asioita ja toiminut monta vuotta National Association of Criminal Defense Lawyers (NACDL) -liiton toiminnanjohtajana 1989 – 1994. Vuonna 1992 Stroup sai Drug Policy Foundationin jakaman Richard J. Dennis Drugpeace -palkinnon saavutuksistaan huumepolitiikan muuttamisessa. Vuonna 1994 Stroup palasi NORML:n palvelukseen toiminnanjohtajaksi aina vuoteen 2004. Tällä hetkellä hän on lainopillinen neuvonantaja NORML:ssa, luennoi ja kirjoittaa kirjaa. Stroup on USA:n marihuanapolitiikan näkyvimpiä hahmo tällä hetkellä.
NORML:n ja sitä tukevan säätiön vuosibudjetti on tällä hetkellä noin 990 000 dollaria, sillä on kuusi kokopäiväistä työntekijää ja 135 alaosaston verkosto.
MPP eli Marijuana Policy Project perustettiin vuonna 1995 kahden NORML:sta eronneen työntekijän Rob Kampian ja Chuck Thomasin toimesta. Sillä on nykyään 29 000 jäsentä, 36 työntekijää ja sen vuosibudjetti on 6 miljoonaa dollaria. MPP:n johtokuntaa johtaa miljardööri Peter Lewis, suuren Progressive Insurance vakuutusyhtiön omistaja, joka on henkilökohtaisesti jäänyt kiinni kannabiksen hallussapidosta ja salakuljetusyrityksestä Uudessa Seelannissa. MPP on tällä hetkellä suurin kannabiksen laillistamista ajavista järjestöistä USA:ssa ja se tukee mm. opiskelijajärjestö Students for Sensible Drug Policya.
<< edellinen osa | seuraava osa >> | osa 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11
