Nykyään pidetään itsestään selvänä, että hallitukset tekevät yhteistyötä heroiini- ja kokaiinikaupan vastaisessa taistelussa. 100 vuotta sitten huumeita kuljetettiin maasta toiseen viranomaisten häiritessä tätä kauppaa hyvin vähän. Kaikki muuttui vuonna 1912 solmitulla kansainvälisellä oopiumsopimuksella, joka velvoitti valtiot lopettamaan oopium-, morfiini- ja kokaiinikaupan.
23.1.1912 Hollannin pääkaupungissa Haagissa allekirjoitettiin kansainvälinen oopiumsopimus, jota kutsutaan myös Haagin sopimukseksi. Tämän maailman ensimmäisen kansainvälisen huumesopimuksen alullepanija ja ajava voima oli USA, joka on siitä saakka ollut huumekieltolain johtava valtio. Sopimus velvoitti allekirjoittajavaltiot kieltämään oopiumin, morfiinin ja kokaiinin ei-lääkinnällisen käytön ja valvomaan tuotantoa ja jakelua. Haagin sopimus oli perustana kaikkien muiden sopimusten muodostamalle kokonaisuudelle, joka on velvoittanut USA:n ja muun maailman sata vuotta kestäneeseen huumekieltolakiin, huumesotiin ja niihin liittyviin rikoksiin ja väkivaltaan.
Haagissa USA painosti agressiiviseen kieltolakipolitiikkaan Britannian ja muiden maiden sovittelevaa näkökantaa vastaan. Wright johti USA:n delegaatiota ja hän oli tiukan kieltolain kannattaja. Häntä kannatti piispa Charles Henry Brent, joka johti oopiumin vastaista ristiretkeä Aasiassa. Brent oli pettynyt siitä, etteivät muiden maiden edustajat voineet hyväksyä uutta amerikkalaista ajatusmallia, joka perustui sille, että oopiumin ei-lääkinnällinen käyttö on moraalitonta. USA:n delegaation kolmas jäsen oli Kalifornian apteekkiliiton edustaja Henry J. Finger, joka oli aloittanut Kalifornian huumeiden vastaisen kampanjan, kieltäen ja ratsaten oopiumluolat ja oopiumia myyvät apteekit. Finger esitti Wrightin kannattamana myös uuden ajatuksen, että kannabis pitäisi liittää sopimukseen, mikä ei herättänyt muissa valtioissa mitään mielenkiintoa.
Haagissa sopimuksen allekirjoittivat USA, Kiina, Saksa, Ranska, Italia, Japani, Portugali, Persia (Iran), Venäjä, Siam (Thaimaa), Hollanti ja Iso-Britannia sekä sen alusmaat kuten Intia. Ensimmäisen maailmansodan lopettanut Versaillesin rauhansopimus vuonna 1919 sisälsi myös Haagin sopimuksen, jolloin rauhansopimuksen allekirjoittaneet maat joutuivat hyväksymään myös Haagin sopimuksen.
Sopimuksen varjolla USA:n kongressi sääti ensimmäisen liittovaltiotasoisen huumelakinsa, vuoden 1914 Harrison Actin. Tämä laki aloitti kohtalokkaan tapahtumaketjun, yhä laajenevan liittovaltion huumelainsäädännön.
Iso-Britannia – vastahakoinen kumppani
Silloin USA oli etulinjassa huumeita vastaan kuten nyt. Iso-Britannian asema on nykyään yksiselitteinen, mutta sata vuotta sitten se oli haluton allekirjoittaja, kertoo Mike Jay, Emperors of Dreams: Drugs in the Nineteenth Century -kirjan kirjoittaja. Sata vuotta sitten todellinen huolenaihe oli alkoholi: ”Tuolloin käytiin laajaa keskustelua päihtymisestä, koska oltiin huolissaan 1800-luvun rankan ryyppäämisen kulttuurista”.
Oopiuminkäyttöä pidettiin 1800-luvun puolivälissä aivan erilaisena kuin nykyisiä käsityksiä huumeiden käytöstä. Kuka tahansa saattoi mennä apteekkiin ja ostaa oopiumia ja kokaiinia – tai vaikkapa arsenikkia.
Jos olisit ollut suuressa brittiläisessä satamakaupungissa 1700- ja 1800-luvuilla, olisit voinut nähdä oopiumia saapuvan maahan muun rahdin ohessa. Vuonna 1785 helmikuussa The Times kirjoitti katsauksessaan Lontoon sataman rahtiuutisissaan Smyrnasta (nykyinen Izmir) tuodusta oopiumista, Leghornista (Livorno) tuodusta öljystä ja Dantzicista (Gdanks) tuodusta hernelastista muiden tuotteiden ohella.
1800-luvun alussa Norfolkiin meneviä matkustajia neuvottiin tarkistamaan oluttuoppinsa sisältö. Olueeseen saatettiin lisätä oopiumia Fensin alueella esiintyneen malarian takia.
Unikon kuivattua mahlaa, oopiumia, käytettiin tavallisesti sen kipuja lievittävien ominaisuuksien takia. Kuningatar Viktorian hovi tilasi oopiumia kuninkaallisesta apteekista. Hänen arvellaan nauttineen kokaiinia yhdessä nuoren Winston Chuchillin kanssa. Pääministeri William Gladstonen kerrotaan ottaneen oopiumia teen tai kahvin kanssa ennen tärkeitä puheita.
Vuoden 1868 apteekkilailla luotiin rajoituksia kauppaan. Teoriassa oopiumin saaminen vaikeutui, koska käyttäjän piti antaa nimensä ja osoitteensa sekä muita tietoja apteekkarille. Mutta se tuskin vaikeutti saantia.
Oopiumin tarinalla on toinen puolensa. Sitä poltettiin myös virkistystarkoituksissa, minkä tavan kiinalaiset merimiehet toivat mukanaan asettuessaan asumaan Limehouse kaupunginosaan East Endissä. Oopiumluolista tuli oma sadunomainen maailmansa, jonne aristokraatitkin saattoivat eksyä ja löytää paheiden koko kirjon.
”Siellä oli oopiumluolia, joissa saattoi ostaa unohduksen; kauhujen luolia, joissa vanhojen syntien muiston saattoi hävittää uusien syntien hulluudella”, Oscar Wilde kirjoitti kirjassaan Dorian Grayn muotokuva.
Huumemuoti oli muuttumassa oopiumin antamasta ”huumauksesta” kokaiinin tarjoamaan ”nostatukseen”. Arthur Conan Doyle teki kirjojensa sankarista Sherlock Holmesista kokaiinin ruiskukäyttäjän. Dope Girls: The Birth of the British Drug Underground -kirjan kirjoittaja Marek Kohn väittää, että Holmes edusti aikansa tyypillistä näkemystä, että kokaiini oli ”älykkäille ja herkille” ihmisille, jotka tarvitsivat jatkuvaa kiihotustilaa. Sitä pidettiin ”henkilökohtaisena heikkoutena” muttei sellaisena rappion merkkinä, johon se liitettiin myöhemmin.
USA:ssa kokaiini liitettiin katujengeihin rasistisessa propagandassa, jonka mukaan kokaiini teki mustista miehistä hulluja ja saattoi valkoiset naiset vaaralle alttiiksi.
Tällaisista kotikutoisista huolenaiheista muodostettiin kansainvälinen yhteisymmärrys, joka tiivistyi vuoden 1912 Haagin sopimuksessa. Vaikka sopimus koski kauppaa, olivat virkamiehet ainakin Britanniassa hitaita käymään yksittäisen käyttäjän kimppuun.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua olivat oopium ja ja kokaiini vielä laillisia Britanniassa. Vasta vuosi sodan puhkeamisen jälkeen saavutettiin käännekohta. Alkoholin juomiskulttuurin pelättiin haittaavan sodankäyntiä ja vuonna 1915 tiukennettiin anniskeluoikeuksia.
Ei-aiottuna seurauksena luotiin olosuhteet ensimmäisille maanalaisille huumekuvioille Britanniassa. Laki kriminalisoi Lontoon teatterialueen pienen ihmisjoukon ja sinne kehittyi oma huumemaailmansa, missä oopium, kokaiini, seksi ja prostituutio elivät rinnakkain. Koska Lontoon läpi kulki paljon sotilaita, ei liene mikään ihme, että pian otettiin käyttöön hätätilalakeja huumeiden kieltämiseksi.
Oopiumin ja kokaiinin kaupan yhdistäminen kiinalaisiin lietsoi sodan aikaista muukalaisvihaa. ”Vallitsi kiihkeä ulkomailta tuodun moraalisen turmeluksen pelko ja varsinkin saksalaisia kohtaan. Tämän keskellä syntyi huumepaniikki, missä käsitys ”ulkopuolisesta” muodostui keskeiseksi”, täsmentää Mareki Kohn.
Sodan jälkeisinä vuosina tämä uusi huolenaihe alkoi löytää muotonsa, mitä lietsoi tiedotusvälineiden tarve uutisoida skandaaleja. Nämä tarinat ovat tuttuja myös nykylukijoille: nuori julkisuuden henkilö kuolee huumeisiin ja sitä seuranneessa skandaalissa hänen ystäväpiirissään paljastuu huumeiden väärinkäyttöä.
Hänen ystävänsä Reginald De Veulle sai syytteen murhasta ja salaliitosta kielletyn huumeen myymiseksi. Hän oli ostanut kokaiinin skotlantilaiselta naiselta nimeltään Ada ja hänen kiinalaiselta mieheltään Lau Ping Youlta Limehousessa.
De Veullen murhasyyte kumottiin, mutta hän sai kahdeksan kuukauden vankeustuomion kokaiinin myymisestä. Ada sai viisi kuukautta pakkotyötä ja Ping You 10 punnan sakot.
Ensimmäisen maailmansodan hätälait tehtiin pysyviksi vuoden 1920 huumelaissa Dangerous Drugs Act.
Kahden vuoden kuluttua toisessa maineikkaassa tapauksessa tiedotusvälineet kirjoittivat erään maineikkaan kiinalaisen yrittäjän ”Brilliant” Changin vietelleen ja lahjoneen erään nuoren naisen.
Nuori tanssija Freda Kempton löydettiin kokaiinin yliannokseen kuolleena. Tutkinnassa selvisi hänen olleen Changin kanssa kuolinyönä. Nämä kaksi tapausta nostivat kiinalaisvastaisia tunteita ja luuloja siitä, että he käyttivät huumeita viattomien valkoisten naisten viettelemiseksi.
Tiedotusvälineet esittivät hänet naiivin haavoittuvaisena. ”Oli jo vallalla huumeiden vastainen moraalinen paniikki, mutta prostituoituja ei pidetty kovin myötätuntoa herättävinä. Billie Carleton nähtiin aivan eri valossa ja hänestä tehtiin viattoman katulapsen kaltainen hahmo, mitä hän ei kuitenkaan ollut”, selittää Kohn.
Nämä tapaukset toivat kokaiinin yleiseen tietoisuuteen vakavana uhkana viattomille naisille. Mutta paniikin saavutettua huippunsa Kemptonin tapauksen yhteydessä, se alkoi haihtua.
Britanniassa ei ollut mitään huumealakulttuuria noihin aikoihin. Huumeiden käyttöä esiintyi muutamilla kaduilla Sohossa ja Limehousessa oli pari diileriä. Lakien kiellettyä kokaiinin ja oopiumin, ei poliisilla ollut vaikeuksia lopettaa tätä.
”Viktoriaanisessa Britanniassa oli yltäkyllin oopiumia mutta sitä ei poltettu oopiumluolissa vaan sitä sai vapaasti apteekista. Oopiumluola oli suurimmaksi osaksi fiktiivinen kertomus, jonka Sherlock Holmesin kaltaiset kertomukset ja Oscar Wilden kirjoitukset loivat”, toteaa Mike Jay.
Nykyään huumeiden vastaisia toimenpiteitä arvostellaan jatkuvasti ja voi vaikuttaa ihmeelliseltä, että vuoden 1912 sopimus oli tehokas toimenpide. Ainakin Britanniassa poliisilla oli kotimaassaan selvästi tilanne hallinnassa.
Länsimaiden asenteet huumeita kohtaan muuttuivat toisen maailmansodan jälkeen merkittävästi.
”Sodan jälkeiset suuret ikäluokat muodostivat historiamme ensimmäisen sukupolven, josta tuli globaali kuluttaja. Ihmiset saattoivat matkustaa Marokkoon polttamaan hasista tai liftata amfetamiinia käyttävien rekkakuskien kyytiin”, Jay jatkaa.
Huumeiden tulva laukesi. Virkamisten taisteltua aikoinaan suhteellisen pientä huumealakulttuurin lainrikkojien joukkoa vastaan, pitää heidän nyt kamppailla miljoonia käyttäjiä ja voimakkaita maailmanlaajuisia kartelleja vastaan.
Kuinka huumesotaa lietsottiin huumesopimuksissa
Vuoden 1961 huumausaineyleissopimus, Single Convention on Narcotic Drugs, lisäsi yhden huumeen tähän sotahuutoon mainitsemalla, että allekirjoittaneiden ”pitää ottaa käyttöön sellaisia tarpeellisia toimenpiteitä, joita tarvitaan estämään kannabiskasvin lehtien väärinkäyttö ja laiton salakuljetus”.
Vuoden 1988 Wienin sopimus eli UN Convention against illicit traffic in narcotic drugs and psychotropic substances varoittaa ”yhä uusista huumausaineiden laittoman salakuljetuksen väylistä eri sosiaalisten ryhmien keskuuteen ja varsinkin siitä, että lapsille myydään huumeita ja lapsia käytetään huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laittomaan tuotantoon, jakeluun ja käyttöön useissa maailman kolkissa, mikä on mittaamattoman vakava uhka. (Esipuhe, toinen lause)
Suomen valtiovalta tietää ongelman ytimen
Vuoden 1988 Wienin sopimus tuli Suomen huumausainelaiksi vuonna 1992. Sen yleisperustelujen 1. kohdassa ”esityksen tavoitteet” todetaan nykyaikaisen huumeongelman ydin:
”Kansainvälisistä ja kansallisista ponnistuksista huolimatta laiton huumausainekauppa ja siihen liittyvä järjestäytynyt rikollisuus ovat paisuneet. Osasyynä tähän kehitykseen on ollut kansainvälinen ja kansallinen kontrolli, joka on vaikuttanut huumausaineiden hinnanmuodostukseen. Huumausaineista on tullut tavara, jolla on mahdollisuus ansaita laillisten tavaroiden kauppaan verrattuna suhteettomia voittoja.”
Ongelman ymmärtämisestä huolimatta ratkaisuksi Suomessakin tuli USA:n mallin kopioiminen: lisätään sitä, mikä sen ongelman aiheutti eli lisää kontrollia ja erikoisoikeuksia poliisille tunkeutua ihmisten yksityiseen elämään.
Sata vuotta kansainvälistä huumevalvontaa
- 1909 ensimmäinen kansainvälinen huumekonferenssi nimeltään Opium Commission kokoontuu Shanghaissa
- 1912 maailman ensimmäinen huumevalvontasopimus, International Opium Convention, hyväksytään Haagissa
- 1914 ensimmäinen maailmansota aiheuttaa huumeiden käytön lisääntymisen monissa maissa
- 1919/1920 International Opium Convention otetaan osaksi ensimmäisen maailmansodan rauhansopimusta, Versaillesin sopimusta, mikä lisää sen hyväksyneiden maiden lukumäärää moninkertaisesti
- 1920 Kansainliitto perustetaan ja se alkaa hallita myös oopiumsopimusta
- 1925 oopiumsopimusta laajennetaan ja kannabis otetaan myös sen piiriin
- 1931 sopimuksella The Convention for Limiting the Manufacture and Regulating the Distribution of Narcotic Drugs pyrittiin rajoittamaan huumeiden tuotantoa vain lääkinnällisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin
- 1936 sopimuksesta The Convention for the Suppression of the Illicit Traffic in Dangerous Drugs pyrittiin tekemään ensimmäinen väline joidenkin huumerikosten luokittelemiseksi kansainvälisiksi rikoksiksi
- 1939 – 1945 Toinen maailmansota. Natsi-Saksa julistaa oman huumesotansa Rauschgiftbekampfung. Toisen maailmansodan jälkeen markkinoilla on runsaasti armeijoilta ylijääneitä amfetamiinia ja opiaatteja.
- 1946 Kansainvälinen huumevalvonta siirtyi Kansainliitolta vastaperustetulle Yhdistyneille kansakunnille, YK:lle. YK:n talous- ja sosiaalineuvosto (ECOSOC) perustaa huumekomission (CND) YK:n keskeiseksi huumepolitiikan tekijäksi.
- 1948 solmitaan synteettisten huumeiden protokolla, Synthetic Narcotics Protocol, jolla asetetaan joitakin uusia aineita kansainväliseen valvontaan
- 1953 solmitaan The Opium Protocol, jolla rajoitetaan oopiumin tuotanto ja kauppa vain lääkinnällisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin
- 1961 Solmitaan nykyaikaisen kansainvälisen huumevalvonnan peruskivi huumausaineyleisopimus, the Single Convention on Narcotic Drugs, johon on koottu kaikki aikaisemmat sopimukset. Sopimuksen mukana on luettelo kielletyistä aineista ja sitä valvomaan perustettiin puolueeton, tieteellinen kansainvälinen huumelautakunta, International Narcotics Control Board, INCB.
- 1971 uusia synteettisiä huumeita vastaan solmitaan The Convention on Psychotropic Substances
- 1972 huumausaineyleissopimusta muutetaan protokollalla, joka kehottaa tarjoamaan riittävästi ehkäisyä, hoitoa ja kuntoutusta
- 1988 The Convention against Illicit Traffic in Narcotic Drugs and Psychotropic Substances solmitaan huumekaupan aiheuttamia turvallisuusongelmia vastaan. Sopimus painottaa kriminaalivalvontaa huumeongelman ratkaisuun.
- 1991 YK perustaa Wienin päämajaan kansainvälisen huumetoimiston, jonka nimi oli aluksi The United Nations International Drug Control Programme, UNDCP
- 1998 YK:n erikoisyleiskokous vahvistaa jäsenmaiden sitoutumista huumeiden kysynnän ja tarjonnan vähentämiseen julistuksella Drug Free World – We Can Do It!
- 2002 YK:n huumetoimisto omaksuu nykyisen nimensä The United Nations Office on Drugs and Crime, UNODC
- 2003 Järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan solmittiin The United Nations Convention against Transnational Organized Crime kattaen myös huumeiden kansainvälisen salakuljetuksen
- 2008 YK:n vuoden 1998 Drug Free World -ohjelman tuloksien tarkistuskokous
Lähde: BBC, Cannabis Culture 24.1.2012 ja Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslain täydentämisestä huumausainerikoksia koskevilla säännöksillä (HE 180/1992)
