Huumepolitiikan ankaruutta on perusteltu huumeiden aiheuttamalla riippuvuudella, minkä määrittely on ollut vaikeaa koko kansainvälisen huumevalvonnan aikakauden. Kettil Bruun selvitti tutkimuksessaan Gentlemen’s Club (1975, 201 – 202), millaisia mietintöjä aiheesta on kirjoitettu ja miten riippuvuuden määritelmää on muutettu kansainvälisen huumevalvonnan byrokratiassa siten, että laittomat huumeet saataisiin pidettyä laittomina, mutta lailliset päihteet laillisina.
Kansainvälisen huumevalvontakoneiston käyttämä terminologia löytyy vuoden 1961 sopimustekstistä. Kannabis laitettiin kiellettyjen aineiden listalle heroiinin ohella seuraavanlaisen pohdinnan kanssa: ”aiheuttaa helposti väärinkäyttöä ja haittavaikutuksia ja aineen aiheuttama haitta on suurempi kuin sen merkittävät terapeuttiset hyödyt”.
Väärinkäyttö-termiä käytettiin CND:n kokouksessa vuonna 1961 WHO:n edustajan lausunnossa: ”kannabiksen väärinkäyttö varmasti sisältyy riippuvuuden määritelmän alle”. Hän kuitenkin jatkoi selitellen, että ”ei ole ollut mahdollista laadullisesti määritellä riippuvuutta aiheuttavia vaikutuksia”.
Vuoden 1957 WHO:n riippuvuuden (addiction) määritelmä vastasi fyysistä riippuvuutta (physical dependence), mutta vuonna 1965 WHO:n kannabisriippuvuuden määritelmä kuului, että ”vain vähän, jos lainkaan fyysistä riippuvuutta”. Ristiriitaisesti kannabiksen luokittelu perustuu WHO:n määritelmälle, jonka paikkansapitävyyden WHO itse kiisti myöhemmin.
Aivosairaus?
Riippuvuus erilaisiin aineisiin tai tapoihin on valtava ongelma vaikuttaen noin 40%:iin länsimaiden ihmisistä. Yritys määritellä riippuvuus tieteellisin käsittein on hyvin ristiriitaista ja lisääntyvässä määrin poliittista. Mikä on riippuvuus? Jos haluamme auttaa riippuvaisia, meidän tulisi tietää, mistä on kysymys.
Riippuvuutta on määritelty pääasiassa kolmella eri tavalla: sairautena, valintana ja itselääkintänä. Nämä päämallit ovat osittain päällekkäisiä, mutta kullakin on oma vaikutuksensa siihen, millaista ratkaisua tai hoitoa riippuvuuteen sovelletaan aina hallituksen politiikan eri muodoista yksilölle tarjolla oleviin hoitovaihtoehtoihin.
Pohjois-Amerikassa vallitseva käsitys on, että riippuvuus on aivosairaus. USA:n huumeiden väärinkäytön tutkimuskeskuksen, NIDA:n, määritelmä kuuluu: ”Riippuvuus määritellään krooniseksi, retkahduksia aiheuttavaksi aivosairaudeksi, jonka tuntomerkkinä on pakonomainen aineen etsiminen riippumatta haitallisista seurauksista”.
Miksi monet ammattilaiset haluavat määritellä riippuvuuden sairaudeksi?
Riippuvuuden sairausmääritelmällä on paljon kannattajia. Tämä ei varmaan yllätä, koska vahvimmat mielipiteet tulevat lääketieteen leiristä. Lääkärit uskovat kategorioihin ihmisten ongelmien ymmärtämisessä vaikka kyseessä olisi mielen ongelmat. Jokaiselle henkiselle tai tunne-elämän ongelmalle on lääketieteellinen leima rajatilapersoonasta autismin kautta depressioon ja riippuvuuteen. Nämä olotilat on määritelty mahdollisimman yksiselitteisesti käsikirjoissa DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) ja ICD (International Classification of Diseases).
USA:n mielenterveysinstituutin, NIMH:n, entisen johtajan Steven Hymanin mukaan riippuvuus muuttaa aivojen toimintatapaa aivan kuten haiman toiminta muuttuu diabeteksessä. NIDA:n kotisivuilla on aivokuva ja teksti ”Riippuvaisilta otetuissa aivokuvissa näkyy fyysisiä muutoksia niillä aivoalueilla, jotka ovat tärkeitä arvioinnissa, päätöksenteossa, oppimisessa, muistamisessa ja käyttäytymisen hallinnassa”. Varsinkin dopamiinijärjestelmä muuttuu niin että vain haluttu aine käynnistää dopamiinituotannon accumbens-aivotumakkeessa (NAC), kun taas muut palkinnot vaikuttavat yhä vähemmän. NAC vastaa päämäärätietoisesta toiminnasta ja tavoitteen saavuttamiseen tarvittavasta motivaatiosta.
NAC:n dopamiinin roolista on erilaisia teorioita. Dopamiini aiheuttaa joidenkin mukaan mielihyvää. Jos vain huumeet tai alkoholi voivat antaa mielihyvää, niin ihminen jatkaa niiden ottamista. Toisten mielestä dopamiini merkitsee vetovoimaa. Yksi teoria väittää, että riippuvuuden kohteeseen liittyvät vihjeet ”herkistyvät” lisäten dopamiinin tuotantoa ja edelleen vetovoimaa – mikä muuttuu himoksi, jos tavoitetta ei ole heti saatavilla. Joka tapauksessa melkein kaikki pääteoriat ovat samaa mieltä siitä, että riippuvuus muuttaa dopamiiniaineenvaihduntaa ja tämä voidaan luokitella sairaudeksi. Aivothan ovat osa ruumista.
Mikä määritelmässä on väärin?
Määritelmä ottaa riippuvuuden neurobiologian paremmin haltuun kuin valintamalli tai muut kilpailijat. Se selittää riippuvaisen henkilön avuttomuutta: he ovat taudin vallassa eivätkä pysty parantamaan itseään. Määritelmä helpottaa myös syyllisyyden ja häpeän tunteita ja saa ihmiset hakeutumaan hoitoon. Lisäksi riippuvuus on kuin sairaus, eivätkä hyvä vertaus ja hyvä määritelmä ole kovin kaukana toisistaan.
Mutta se ei selitä spontaaneja parantumisia. Lääketieteellisistä taudeista voidaan parantua äkillisesti, mutta ei kovin usein varsinkaan vakavista taudeista. Silti monet, jollei useimmat, riippuvaisista paranevat itsekseen ilman lääketieteellistä hoitoa, AA:ta, NA:ta, usein jätettyään riittämättömän hoito-ohjelman ja muututtuaan itse luoviksi henkilökohtaisten asioidensa hoitamisessa. Esimerkiksi eri lähteiden mukaan 50 – 80% alkoholisteista toipuu ”luonnollisesti” eli ilman hoito-ohjelmaa. Monien raitistuneiden mukaan toipumista kuvaa parhaiten kehitysprosessi – muutos heidän motivaatiossaan tavoitella ainetta, muutos kyvyssä hallita ajatuksia ja tunteita sekä toisinaan myös muutos ympäristötekijöissä – joka saa heidät ponnistelemaan riippuvuuden lopettamiseksi. Todellisuudessa suurin osa ihmisistä lopettaa riippuvuutensa tekemällä työtä sen eteen. Voisimmepa parantaa lääketieteelliset sairaudet samalla tavalla!
Sairausmallin ongelma aivojen kannalta
Peruskäsikirjassa kerrotaan: ”Vaikka ajattelemme aivoalueilla olevan niille tarkoin määritellyt tehtävät, ovat aivot kuitenkin uudelleen muovautuvia, neuroplastisia: hermokudoksella on kyky sopeutua maailmaan muuttamalla toimintatapaansa… eri aivoalueiden välillä kulkevat hermoradat muuttuvat jatkuvasti sopeutuen uusiin kokemuksiin”. Tarkemmin sanottuna jokainen kokemus, johon sisältyy vahva tunnelataus, muuttaa NAC:ta ja sen dopamiiniaineenvaihduntaa. NAC on hyvin plastinen. Sen pitää olla, jotta me voimme tavoitella erilaisia palkintoja kehittyessämme lapsuudesta läpi elämän.
Jokainen palkitseva kokemus synnyttää oman synapsiverkoston NAC:ssa ja tämä verkosto lähettää viestin keskiaivoihin: odotan X:ää, joten lähetäpä heti hieman dopamiinia. Tämä pätee rakastumiseen, Pariisin matkaan ja heroiiniin. Kokemuksen toistuessa tämä synapsien verkosto vahvistuu: dopamiinin tuotannon erikoistuminen kasvaa. Lontoo ei enää riitä, on pakko matkustaa Pariisiin. Kannabis, viini, musiikki…. ne eivät enää tarjoa kiksejä, mutta kokaiini varmaan antaisi. Aivojen fyysiset muutokset ovat ainoa tapa oppia, muistaa ja kehittyä. Mutta oppimisen kutsuminen sairaudeksi ei kuulosta oikealta.
Kuinka hyvin sitten sairausmalli sopii riippuvuuden selittämiseen? Kuinka me tiedämme, mitkä mielihalut tai houkutukset tai kaipaukset luokitellaan sairaudeksi ja mitkä voidaan luokitella normaaliksi aivotoiminnaksi? Jonnekin tähän hiekkaan pitää vetää viiva. Eritetyn dopamiinin määrä tai erilaistumisen aste ovat jatkumoja. Niitä ei voi luokitella kahteen eri luokkaan sairaus ja ei-sairaus.
Riippuvuus (huumeisiin, ruokaan, uhkapeliin jne.) ei sovi mihinkään erityiseen fysiologiseen määritelmään. Riippuvuus voidaan nähdä normaalisuuden äärimmäisenä muotona. Tai paremminkin oppimisen äärimmäisenä muotona. Riippuvuus voi olla pelottava ja usein jopa kammottava olotila kestettäväksi oman itsen tai jonkun toisen henkilön kohdalla. Mutta se ei tee siitä sairautta.
Rottapuisto ja heroiiniriippuvuus
Psykologi Bruce Alexander tutki 1970-luvulla Simon Fraser yliopistossa Kanadassa rottakokeilla huumeriippuvuuksia. Tuolloin uskottiin tieteellisenä tosiseikkana, että huumeet aiheuttavat fyysistä riippuvuutta, kuten salamat ukkosta.
Tämän uskomuksen perustana olivat rottakokeet, joissa häkkeihin yksinään suljetut rotat oppivat nopeasti kaikkien laittomien huumeiden itseannostelun eli tulivat riippuvaisiksi. Alexander piti itse häkkiä ongelmana ja suunnitteli muutaman neliömetrin virikkeellisen ”rottapuiston”, jossa eläimet saattoivat elää lajityypillisesti yhdessä. Kokeen tulokset olivat vakuuttavia: lajityypillisesti elävät rotat valitsivat puhtaan veden morfiinilla höystetyn sijaan, vaikka siihen olisi laitettu sokeriakin. Yksinään riippuvuuteen oppineet rotat vieroittautuivat itse, kun heidät siirrettiin lajikumppaniensa pariin.
Alexander pystyi kokeillaan osoittamaan, että rotan ympäristö aiheuttaa riippuvuutta, ei huume ja sen saatavuus. Huumepolitiikan eri muodoilla ei ole mitään vaikutusta jos riippuvuutemme syntyvät yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme. Nyt yli kolmekymmentä vuotta kokeiden jälkeen ”rottapuisto” on tyhjä, riippuvuus on ”sairaus” ja huumesota kovempaa kuin koskaan.
Riippuvuus ja yhteiskunta
Alexander yritti myös tutkia sitä, mikä aiheutti nykyaikaisen riippuvuuskäyttäytymisen leviämistä vapaissa markkinatalouksissa. Nämä taloudet tuottavat selviä taloudellisia etuja, mutta vapaat markkinat levittävät hänen mukaansa myös ”psykososiaalista hajaantumista”. Perinteiset monimutkaiset ja vastavuoroiset kulttuuriset vaihdantajärjestelmät ovat supistuneet yksinkertaiseksi kaupalliseksi vaihdannaksi ja markkinakilpailusta on tullut ihmisenä olemisen malli. Yhteiskunnalliset verkostot rapautuvat talousjärjestelmän voittajien ja häviäjien eristäytyessä omiin gettoihinsa ja luottamukseen perustuvien perinteisten verkostojen korvautuessa naapurustojen ja sosiaaliluokkien välisillä kuiluilla. Länsimaisen kulttuurin kilpailuun ja nollasummapeliin perustuva yksilöllisyys on globalisoinut riippuvuuden kuluneiden 50 vuoden aikana.
Olisi liian yksinkertaistavaa syyttää tästä ainoastaan kapitalismia. Feodalismi, kommunismi tai mikä tahansa poliittinen järjestelmä voi tuottaa tätä perimmäistä ongelmaa, kulttuurista syrjäytymistä. Kulutusyhteiskunta kuitenkin järjestelmällisesti rapauttaa ainoaa tehokasta riippuvuuden vastaista lääkettä, jota Alexander kutsuu ”psykososiaaliseksi yhdentymiseksi”. Tämän on jo kauan sitten todettu olevan yhteiskunnan toiminnan perusehto. Jopa Charles Darwin, jonka teorioita käytetään vapaan markkinaideologian perusteluna, oli sitä mieltä, että sosiaalisten ja moraalisten arvojen tuottaminen on ollut ihmisevoluution menestyksen ratkaiseva tekijä.
Syrjäytyminen keskittyy köyhien ja yhteiskunnasta poissuljettujen keskuuteen, mutta sillä on läpitunkevia vaikutuksia koko yhteiskuntaan, minkä takia onnellisuus ja hyvinvointi eivät kohoa vaikka yleinen ostovoima kasvaisikin. Psykososiaalinen yhdentyminen poistaa tarpeen hakea ylikorostetusti palkitsemista, mikä ilmenee riippuvaisena käytöksenä, sekä tasapainottaa yksilöllisyyttä yhteisöllisyydellä.
Yksi laillistajien käyttämistä argumenteista on se, ettei edes vankila pysty estämään huumeiden käyttöä. Tätä argumenttia pitää täsmentää niin, että vankilajärjestelmä ja siihen liittyvät hoitojärjestelmät ovat osa huumeriippuvuutta synnyttäviä rakenteita yhteiskunnassa.
Lähde: Plos.org 12.3.2013, Biochemistry and Behavior lokakuu 1981, The Globalisation of Addiction 2008, The Gentlemen’s club. International Control of Drugs and Alcohol 1975 ja Arnao, Giancarlo: The semantics of prohibition
