Helmikuussa ilmestyi yksi kirja ja yksi tutkimus, jotka osoittavat suomalaisen huume-eliitin epäonnistuneen kolossaalisesti huumeettoman Suomen projektissaan. Nämä osoittavat todeksi Tuskyn esittämän väitteen, että kriminaalivalvonta on luonut yhteiskuntaamme virkamiesten ja rikollisten harmaan vyöhykkeen, jossa rikotaan perustuslakia ja ihmisoikeuksia.
HS:n toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirja “Keisari Aarnio” Helsingin huumepoliisin päällikön työurasta sekä THL:n tutkimus “Pilvee, pilvee. Kannabiksen käyttötavat, käyttäjät ja poliittiset mielipiteet” dokumentoivat koko kentän laajuudelta sen, kuinka satojen miljoonien markkojen ja eurojen ponnistelut ovat vain lisänneet kannabiksen käyttöä ja uhkaavat viedä oikeusvaltiolta sen oikeutuksen.
HS:n toimittajien kirja herättää outoja tuntemuksia, että kuinka Jari Aarnio sai kaikki operaationsa ja säätämisensä läpi. Oliko kannabis niin paha asia, että mikä tahansa on sallittua eikä minkään tarvitse olla totta? Onko poliitikoilla, huumetyöntekijöillä, toimittajilla, asianajajilla, poliisijohtajilla ym. omat lehmät vedätettävinä? Tarina ei varmaan lopu siihen, että yksittäinen huumepoliisi Aarnio lusii tämän huume-eliitin vedätyksen!
Aarnion masinoimat huumespektaakkelit upposivat niin suureen yleisöön kuin päättäjiin. Hänen toimintansa tutkiminen yksistään on vuosikymmenien mittaan tullut maksamaan yhteiskunnalle miljoonia, hänen “dekkareidensa” toiminta kymmeniä tai satoja miljoonia – kukaan ei taida tietää! – ja heidän aiheuttamat vahingot ovat mittaamattomat. Hän jatkoi Torsti Koskisen järjestäytynyttä rikollisuutta suosivaa kriminaalivalvontaa, jonka seurauksena Suomi on johtavia maita EU:n huumekuolleisuustilastoissa.
Torsti Koskinen perusti huumeiden vastaisen Irti huumeista ry:n, IHRY, huumepoliisin lobbausorganisaatioksi ja toimi myös sen puheenjohtajana. Aarnio-keissin ollessa kuumimmillaan vuonna 2015 huumepoliisi ja IHRY julkaisivat kirjan “Huumepoliisin jalanjäljissä” tarkoituksena valkopestä Helsingin huumepoliisin oikeudenkäynneissä tahriintunut maine. IHRY:n kirja kertoo uskonlahkon tyyppisestä symbioosista Aarnion dekkareiden ja IHRY:n välillä, mutta molemmat kirjat läpivalaisevat yhdessä tämän huume-eliitin oikean työn, tavoitteet, arvot ja tulokset.
Huumesotaa ei ole tarkoituskaan voittaa vaan sen varjolla on tunkeuduttu ihmisten yksityisyyteen, luotu yhteiskunnan kattava urkintajärjestelmä, perustettu huume-eliitille hyväpalkkaisia suojatyöpaikkoja ja saatu suuri yleisö uskomaan halpoihin ratkaisuihin monimutkaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa. Yhteenvetona: Huumepoliisi ei halua huumeongelmaisten paranemista vaan on itse riippuvainen narkomaaneista, koska ei muuten saa tietoa laittomilta markkinoilta. Huumepoliisi ei rajoita huumemarkkinoita vaan valikoi myyjät. IHRY toimii tässä kuin hyväntahtoinen hölmö tai rikoskumppani.
Yksi Aarnion spektaakkeli oli Miika Kortekallion liigan nappaaminen vuonna 1987. Hän nousi mm. HS:n kuukausiliitteen (Kesäkuu/1987) kansikuvajutuksi amerikkalaisista TV-sarjoista kopioituine asetelmineen ja aseineen. Miika Kortekalliosta tehtiin lööpeissä jopa Pohjoismaiden suurin huumekauppias, mm. HS:n kuukausiliite hehkutti, että ”Suomalainen suurliiga hallitsi kolme vuotta Pohjolan markkinoita”, mille väitteelle ei ollut mitään katetta, mutta millä toimittaja olisi sitä voinut arvioida. Liioittelulla poliisi halusi todistella tekevänsä ”rajua tulosta”.
Toisessa spektaakkelissa Aarnio pelasti kotinsa ja perheensä järjestäytyneen rikollisuuden kranaatti-iskulta. Tämän tapauksen ansiosta Aarniosta tuli suurjulkkis, suomalainen halppis Miami Vice … kunnes nyt selviää, että sekin isku oli hänen operaationsa. Veronmaksajien rahoilla Aarnion taloon asennettiin 100 000 euron panssarilasit, mikä on pieni esimerkki siitä resurssien tuhlaamisesta, mitä huumepolitiikkamme pönöttävän julkisivun ylläpito vaatii.
Aarnio jalosti IHRY:n, oikeuslaitoksen, eduskunnan poliisikansanedustajien ja toimittajakaartin avustuksella suomalaisesta symbolisten viestien politiikasta uusklassisen spektaakkelin, jonka keisari oli hän. Poliitikkojen, virkamiesten ja toimittajien pätevyys petti Aarnion temppujen edessä. Ironisesti jutun nosti pöydälle prostituoitu.
Kirja vyöryttää huumepoliisin operaatioita, kriisikokouksia, palavereita, tiedotustoimintaa ja muuta säätämistä, jolla ei ole mitään tekemistä julki lausutun tavoitteen kanssa, mikä on huumeiden kysynnän ja tarjonnan ehkäisy. Tosiaan, toiminnan tarkoitusta ei kirjassa pohdita.
Kirjan takakannessa toimittajat kertovat Aarnion suosion syyksi hänen tekemänsä takavarikot. Sekään ei pidä paikkaansa, vaan hänen menestyksensä perustui kuulusteluissa saatuihin kanssasyytettyjen kertomuksiin ja aihetodisteisiin, jotka oikeuslaitos otti tosissaan ja luottotoimittajat liioittelivat lööpeissään. Kirjan perusteella KRP ja Helsingin huumepoliisi väijyivät enemmän toisiaan kuin järjestäytynyttä rikollisuutta. Kannattaa muistaa, että Aarniokeissin avautumiseen johtaneen hasistynnyrin takavarikon teki Hollannin poliisi eikä Suomen poliisi. Kirjan tekijät varoittavatkin, että on vaarallista kuvitella Aarnion olevan ainoa ongelma.
Pimeyden ytimessä
Kirja osoittaa oikeaksi Tuskyn artikkelissa ”Kannabishysteria ja urkintayhteiskunta” esittämän väitteen, että poliisi on laajan suosionsa antamalla yleisvaltuutuksella ja huumesodan tarkoitus pyhittää keinot mentaliteetilla luonut harmaan vyöhykkeen, jossa rikollismaailma ja kriminaalivalvonta ovat sulautuneet toisiinsa yhteiskunnan valvonnan ulkopuolelle.
Tuskyn tutkimus poliisin väärinkäytöksistä kannabiksen kriminaalivalvonnassa kertoo siitä, kuinka kriminaalivalvonnan toiminta harmaalla vyöhykkeellä rikkoo lakeja, perustuslakia ja ihmisoikeuksia. Ilman, että se kiinnostaa tutkijoita, toimittajia ja lakia valvovia viranomaisia.
Jos me etäännytämme pois Aarnion persoonasta, kertoo kirjan narratiivi huumepoliisin ja KRP:n “reviirikamppailusta”: koska he eivät pysty nappaamaan kaikkia heidän ansiosta syntyneitä huumeliigoja, he joutuvat tietoisesti valitsemaan näistä saunailloissaan. Käytännössä poliisi on valinnut helpoimman kohteen, kotimaiset kotikasvattajat, koska silläkin saadaan puhuttelevia lööppejä luottotoimittajien tuella.
Kansainvälisen huumevalvonnan tarkoitus oli ehkäistä rajojen yli toimivaa kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta. Käyttäjien rankaiseminen, mihin Suomessa päädyttiin 1970-luvulla, perustuu muille tarkoitusperille. USA:ssa mustan väestönosan ja rauhanliikkeen kontrolliin, Suomessa nuorison valvontaan. Poliisi pitää kynsin hampain kiinni porttiteoriastaan, koska sillä oikeutetaan hamppupensaiden kitkeminen oikeiden rikosten ratkaisemisen sijaan. Tämä on poliisille helpompaa kuin oikeiden rikollisten nappaaminen esimerkiksi talousrikollisuudessa.
Helsingin huumepoliisin työtä ylistettiin sen tulosten takia, mutta vasta Aarnion oikeudenkäynnissä hänen valvojat saattoivat tunnustaa, että se oli heille syötetty näköharha:
”Antaahan se hyvä peitteen, jos pidätyssellit ovat täynnä kovia rosvoja”, toteaa poliisin ylijohdossa vaikuttanut Robin Lardot. Poliisijohtaja Jukka Riikosen tapa valvoa huumepoliisia oli heidän saunailtoihin osallistuminen.
IHRY:n kirjassa vuoden poliisiksi valittu Leena Kontula nostaa esille huumepoliisin työn todellisen luonteen. Hän tunnustaa rehellisesti, ettei haluakaan narkomaanien raitistuvan, koska ”huumepoliisi on tottunut käsittelemään käyttäjää tietolähteenä”.
“Käytön lopettamisen ehdottaminen olisi ollut lypsävän lehmän lopettamista”, avautuu Leena Kontula.
Näistä huumepoliisin työtä käsittelevistä kirjoista on jätetty pois tämän toiminnan tarkoitus, oliko huumepoliisin työllä mitään arvoa? Kirjoissa ei käsitellä huumepoliisin ja IHRY:n jakamaa propagandaa eli huumevalistusta. Niissä ei analysoida syvemmin sitä, kuinka huumepoliisin ja IHRY:n toiminta loi Suomen huumeongelman ja aiheutti eurooppalaisittain korkean huumekuolleisuuden. Kirjoissa ei analysoida Kortekallion liigan posauttamisen jälkeen syntynyttä heroiinibuumia, jossa kuoli lukuisia nuoria ja josta syntyi suomalainen subutexkulttuuri. Kirjassa ei tuoda julki huumepoliisien törkeää käytöstä tietynkaltaisilla festivaaleilla kuten Faces, Koneisto ja H2Ö ilmeisenä tarkoituksenaan lopettaa sellaiset festivaalit, jotka eivät ole heidän vakaumuksen mukaisia. Kirjoissa ei käsitellä huumekoirien käyttämistä ihmisiä vastaan, ajokorttien takavarikointia pelkän käyttörikoksen tai jopa epäilyn perusteella, virtsatestejä ja huumesyyttäjien ohjeita taimien syyttämiseksi. Ei heidän uhriensa kohtaloita eli heitä, jotka huumepoliisi valitsi kohteikseen ja joiden tarinoita luottotoimittajat revittelivät lööpeissään. Eikä potilaiden ja vanhuksien vaivoja, joihin kannabis antaisi lievitystä.
Jutun todellinen syyllinen on järjestelmä, joka sallii tällaisen tapahtua. Aarnio on tämän julman järjestelmän uhri kuten hänen perheensä. Samoin kuin ne tuhannet tämän järjestelmän kynsiin joutuneet ja heidän perheensä, sukunsa ja ystävänsä. Sydämettömän huumepolitiikkamme pimeä ydin on tämän järjestelmän uhrit.
THL – bejerotilaisen huumepolitiikan toinen raide
Huumevirkamiehet kehuvat julkisesti kahden raiteen huumepolitiikkamme olevan menestys. Aarnio-keissi osoittaa sen ensimmäisen raiteen menneen niin reisille kuin mikään yhteiskuntapolitiikka voi mennä. THL:n tuore raportti osoittaa, että kaikki huumepolitiikkaan hassatut miljoonat ovat valuneet kankkulan kaivoon: kannabiksen käytön suosio jatkaa kasvuaan huolimatta yli 20 000 kannabiskasvin takavarikosta vuosittain, tuhansista kusitesteistä ja kotietsinnöistä, huumekoirista, puhelinkuunteluista ja kantsuseminaareista päihdelääkäreineen.
“Runsaassa kahdessakymmenessä vuodessa kannabiksen kokeilu on siten enemmän kuin kolminkertaistunut ja vuoden aikainen käyttö kuusinkertaistunut. Kannabista voikin hyvällä syyllä luonnehtia jopa trendihuumeeksi. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi on noussut alimmasta neljänneksestä kulutuksen keskiarvomaiden joukkoon.”
Tutkimuksen mukaan 240 000 suomalaista käytti kannabista kuluneiden 12 kuukauden aikana, 35 000 ihmistä käyttää kannabista viikottain ja 5 000 – 6 000 käyttää päivittäin. Päivittäiskäyttäjien määrä on pysynyt jo pitkään samalla tasolla mutta viikottaiskäyttäjien määrä on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut. Kannabista lääkkeenä käyttävien määräksi arvioidaan 2 000 – 5 000. Kun laillisia reseptejä on myönnetty vasta parisataa, on selvää kuinka jäljessä meidän terveydenhoitojärjestelmämme on tässä asiassa.
Kotimainen kasvatus on korvannut salakuljetuksen, ja kannabiksen omavaraisuusaste on pitänyt ns. synteettiset kannabinoidit marginaalisena ilmiönä Suomessa. Huomattavaa on se, että laillistamisen ja dekriminalisoinnin kannatus on laajempaa kuin käyttö eli arkijärki leviää yhä laajemmalle kaikesta valistukseen upotetusta rahasta huolimatta. Enemmistö kansasta hyväksyisi kannabiksen lääkkeeksi vastoin päihdelääkäreiden mielipiteitä.
Miten THL:n tutkimus edistää kannabiksesta keskustelemista? THL:n tutkimuksen uutisoinnissa on ennenkin puututtu kannabiksen käytön ja alkoholin suhteeseen. HS:n uutisessa kerrotaan näin:
”15–17-vuotiaiden tyttöjen ja poikien välillä käytössä ei ole paljonkaan eroa. Yli 20-vuotiaissa tapahtuu sitten selvä muutos: tyttöjen kokeilut loppuvat, mutta pojat vasta pääsevät vauhtiin – usein tämä liittyy baarissa käyntiin ja alkoholin käyttöön.
Tutkimus tyrmääkin ajatuksen, jonka mukaan kannabiksen käyttö voisi vähentää alkoholin kulutusta.”
Aamuset puolestaan selostaa asian seuraavasti:
“Valtaosa (63,5 %) käyttää kannabista lähinnä silloin, kun joku tarjoaa sitä heille. Neljäsosa kannabiksen käyttäjistä oli viimeksi kuluneen vuoden aikana käyttänyt tai kokeillut myös muita huumeita. Kannabiksen käyttäjät juovat muuta väestöä enemmän alkoholia. Yli 60 prosenttia kannabiksen käyttäjistä kertoi käyttäneensä alkoholia ja kannabista samanaikaisesti vuoden aikana.
– Ajatus, että kannabiksen käyttö ehkäisisi alkoholinkulutusta, ei saa tukea kyselytutkimuksista, arvioi Karoliina Karjalainen. Kannabiksen käytön ehkäisy on siten yksi keino vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin ja paineisiin muuttaa lainsäädäntöä.
Koska kannabiksen käyttö on vahvasti yhteydessä alkoholin kulutukseen, saattavat alkoholin käyttöä ehkäisevät toimenpiteet hillitä Hakkaraisen mukaan myös kannabiksen käyttöä.”
Tutkimus ei kuitenkaan pysty aineistollaan kumoamaan sitä, etteikö kannabiksen käyttö korvaa alkoholin käyttöä. Ainakin nuorison keskuudessa se näyttää olevan trendi. Tutkimus ei anna vastausta siihen muna-kana ongelmaan, että käyttääkö alkoholia käyttävät myös kannabista vai kannabiksen käyttäjät alkoholia? Tutkimus ei erittele sitä, vähentääkö kannabiksen käyttö alkoholin käyttöä ko. henkilöllä. Tutkimuksessa kerrotaan, etteivät kannabiksen käyttäjät muodosta yhtä yhtenäistä ryhmää. Mutta heti perään kerrotaan, että “Humalajuominen ja alkoholin riskikulutus olivat kannabiksen käyttäjillä huomattavasti muuta väestöä tavallisempia.”
Millaisista ihmisryhmistä tutkimuksessa sitten puhutaan? Tutkimuksessa on vain kolme luokkaa: 0 = vertailuryhmä, 1 = kannabista kokeilleet, 2 = kannabiksen käyttäjät. Henkilön määrittely kannabiksen käyttäjäksi sillä perusteella, että hän on käyttänyt sitä vuoden sisällä, on “varsin tekninen ja merkitsee sitä, että ryhmä ei välttämättä ole kovinkaan yhtenäinen”.
Päätelmien arvoa heikentää se, että ihmisiltä udeltava teko on laitonta ja paheksuttua. Erilaisten käyttäjäryhmien analysointia ei pysty tekemään aineiston rajoituksien vuoksi, ja varsinaiset ongelmaryhmät voivat löytyä niiden 50%:n keskuudesta, jotka jäivät tutkimuksen otannan ulkopuolelle.
Yhteiskuntapolitiikka lehden radiohaastattelussa Hakkarainen puhuu kolmesta eri kehityssuunnasta: ns. viihdekäytön laillistaminen, lääkekäytön laillistaminen ja kotikasvatuksen leviäminen tuontia korvaavaksi. Hakkarainen puhuu myös kolmesta keskustelusta: lääke-, nautintoaine- ja haittakeskustelu, jotka eivät aina kohtaa.
THL:n analyysi: “Tämänkaltaiseen elämäntapaan sisältyy merkittävä sosiaalisen syrjäytymisen vaara erityisesti silloin, kun se yhdistyy muihin syrjäytymisen riskitekijöihin kuten työttömyyteen, avioeroon ja yksin elämiseen. ”
Käytännössä alkoholin viihdekäyttäjä polttaa satunnaisen blossin joskus baanalla ja sattuu kertomaan siitä THL:lle, joka leimaa hänet omissa luokituksissaan 2:ksi. Niin kauan kuin kannabis on laitonta, voimme vain tehdä erilaisia zuumailuja, jotka perustuvat tutkijoiden intuitioon syy-seuraussuhteista. On vaikea ymmärtää sitä logiikkaa, että jos kannabiksen käyttäjät käyttävät myös alkoholia niin siksi kannabista ei saa laillistaa. Jos alkoholin käyttäjä käyttää kannabista niin eihän kukaan vaadi alkoholille kieltolakia. Ei tämä ole peruste jonkin aineen kieltolaille.
Mikään asia ei tapahdu tyhjiössä, ei edes pössyttely. Kieltolain näkökulmasta ei ylipäänsä problematisoida rankaisemista. THL ja toimittajat linkittävät kannabiksen muuhun maailmaan edelleen Koskisen ja Aarnion viitekehyksestä käsin. Heidän oppi-isänsä oli ruotsalainen Nils Bejerot. Motiivina tuntuu olevan alkoholin aseman suojeleminen suomalaisessa kulttuurissa. Jo vuonna 1970 Koskisen luottolääkäri lääket. lis. Pekka Sävy laukoi tällaisia perusteluja aikansa laillistajia vastaan:
“…tärkeimpiä raportissa ilmenneitä seikkoja oli juuri päihdeaineiden sekakäyttö. Sen vuoksi on vastuutonta puhua esimerkiksi marihuanan ja hasiksen vapauttamisesta, koska niitä käytetään alkoholin kanssa. Hasis ja alkoholi ovat vastavaikuttajia, jolloin alkoholi kumoaa hasiksen mahdolliset positiiviset vaikutukset ja tuloksena on täysi ”alkoholitokkura”.”
Pelkän väärinkäyttö-termin käytöstä siirryttiin 2000-luvulla viihdekäytön soveltamiseen kannabiksen käytön selitysyrityksissä. THL:n edeltäjän Stakes:in aikana itselääkinnästä puhuminen tutkijoille oli sama kuin puhuisi eksoplaneetoista mäyräkoiralle. Tässä uudessa raportissa itselääkinnän ilmiö nostetaan esille myönteisenä asiana, jonka laajuudeksi vuoden 2014 tietojen perusteella ilmoitetaan 2000 – 5000 ihmistä. Pilvee, Pilvee -tutkimuksesta puuttuu nykyaikainen suomalainen kannabiskulttuuri, näkökulma on niin etäällä kohteestaan, bejerotilaisissa pilvilinnoissa, mutta tämä on hyvää jatkoa kannabiksen käyttäjien julkikuvan purkamiselle. Juuri ennakkoluuloihin perustuva ihmisten niputtaminen on ihmisoikeuksien riistämisen perustana!
Hankkikaa todellisuus!
Vuonna 2015 THL:n raportista uutisoitiin seuraavasti:
“Tuoreen raportin mukaan huumekuolemat ovat kasvussa Suomessa ja muissa pohjoisen Euroopan maissa. Tilastollisesti huumekuolleisuus on näissä maissa jo EU:n korkeinta tasoa.
– Kuolemaa aiheuttavat varsinkin lääkeopiodit, joita usein käytetään vielä yhdessä alkoholin kanssa. Voisi sanoa, että sekakäyttö onkin suomalaisten surmanloukku, sanoo Sosiaali- ja terveysministeriön huumausainepolitiikan asiantuntija Elina Kotovirta.”
Kannabikseen ei voi kuolla! Alkoholiin sen sijaan kuolee. Suomalainen huumekuolema on laillisen alkoholin ja laillisten lääkeaineiden aiheuttama. Juuri tätä kirjoittaessa lööpeissä olleen kahden nuoren hengen vaatineen kuolonkolarin aiheuttaja oli alkoholin ja lääkärin määräämien lääkeaineiden vaikutuksen alainen ja itsemurhakandidaatti. Nokialla 17 vuotiaan tytön ilmastointiteipillä tappanut 18 vuotias mies oli “humalassa, mutta ei erityisen päihtynyt”. Imatralla vuoden 2016 lopussa kolme ihmistä ampunut oli mielenterveysongelmainen.
Tuoreessa YLE:n julkaisemassa uutisessa kerrotaan huumekaupan vain kasvavan ja kovien huumeiden käytön leviävän ympäri maan.
– Amfetamiinin, ekstaasin, kokaiinin ja metamfetamiinin käyttö on kasvussa. Huumetilanne ei ole mennyt ainakaan parempaan suuntaan, luonnehtii THL:n yksikönpäällikkö Teemu Gunnar.
Kannabiksen kasvattajat ovat pystyneet parempaan kuin huumepoliisi, KRP, IHRY, THL ja muu huume-eliitti yhteensä. Kotikasvatus on ainoa keino vastustaa järjestäytynyttä kansainvälistä rikollisuutta. Kotimaisen ja edes jotenkin laadukkaan kannabiksen omavaraisuus on ollut paras ns. synteettisten kannabinoidien leviämisen ehkäisijä. Kuitenkin tämä on poliisin ja IHRY:n jatkuvien hyökkäysten kohde.
Poliisi kertoo takavarikoivansa nykyään yli 20 000 kannabiskasvia vuodessa. Keskimääräisen takavarikon ollessa 5 kasvia tekee se 4 600 kotiratsiaa vuodessa pelkän hampun takia. Kannabiskulttuurin ja huumepoliisin sekä IHRY:n välit ovat rikki ja aivan syystä! Aarnio-kirjan ansiosta yhä suurempi yleisö pystyy näkemään, miksi näin on käynyt. Näiden esikuva USA:n huumepoliisi, DEA, on jo muuttanut kannabisinfonsa vastaamaan tutkittua tietoa kansalaisjärjestöjen painostuksesta.
Elina Kotovirta uskoo, että huumevalistus on saattanut jopa lisätä nuorten kiinnostusta kannabiksen kokeiluun.
– Perinteinen huumevalistus ei ole ehkä kohdannut oikeita kohderyhmiä, ainakaan oikealla tavalla. Voi olla, että se on jopa lisännyt kiinnostusta huumeita kohtaan.
Kannabiksen käyttörangaistuksesta luopumista kannattaa jo 40 prosenttia suomalaisista. Käyttörangaistuksen kannatus on 20 vuoden aikana vähentynyt kiihtyvään tahtiin. Vuonna 1992 kannabiksen käytöstä olisi jättänyt rankaisematta 26 prosenttia, vuonna 2010 31 prosenttia ja vuonna 2014 jo 42 prosenttia.
Pekka Hakkarainen arvioi kannabiksen kokeilujen ja käytön yleistymisen lisäävän myös laillistamista ja dekriminalisointia kannattavien määrää. Yleisintä lainsäädännön muutosten kannatus oli nuoremmassa väestössä, joten lainsäädännön muutosten todennäköisyys kasvaa tulevaisuudessa. 25‒34-vuotiaista jo 61 % jättäisi rankaisematta kannabiksen käytöstä.
”On ilmeistä, että mikäli kannabiksen kokeilu ja käyttö jatkavat yleistymistään, kasvavat paineet tarkistaa kannabispolitiikkaa ja nykyistä lainsäädäntöä. Mielipiteitä on omiaan lieventämään, jos vastaaja tuntee henkilökohtaisesti kannabiksen käyttäjän”, Hakkarainen toteaa.
Valtiovalta on viime kädessä vastuussa siitä, ettei se ole pystynyt huumepolitiikallaan turvaamaan kansalaistensa terveyttä ja turvallisuutta. Huumeiden käyttö ja huumekuolleisuus jatkavat kasvuaan samalla kun resurssit on vuosikymmenien ajan tuhlattu huume-eliitin pelkoihin ja uhkakuviin ilman minkäänlaista tulosvastuuta. Valtiovallan pitää pyytää anteeksi huumepolitiikan uhreilta. Aivan ensiksi hörhöttelykulttuurin on loputtava, sillä Aarnio-keissin jälkeen huume-eliitillä ei ole enää moraalista pääomaa.
Hesan huumekingit jakaa markkinoita YLE:ssä vuonna 2013
http://www.youtube.com/watch?v=wrPojE65Wic
