Kuka omistaa huumeongelman ? – Turun seudun kannabisyhdistys

Suomalaisesta huumekeskustelusta jää helposti sellainen mielikuva, ettei millään tutkimustuloksilla eikä perustelluilla argumenteilla vaikuteta epäonnistuneeksi todettuun huumepolitiikkaan. Keskustelu ja aloite toisensa jälkeen kilpistyy yhden osapuolen väitteisiin.

Verkkouutiset nimisessä Kokoomuksen nettijulkaisussa ilmestyi 25. elokuuta artikkeli Kanadan kannabiksen laillistamishankkeesta otsikolla ”Rikollisten liigat eivät katoaisi huumekaupasta – Poliisi ei näe perusteita kannabiksen laillistamiselle”.

Jutussa siteerataan Helsingin poliisin rikostarkastaja Kimmo Sainiota ja yksityisen lääkäriaseman Mehiläisen päihdepalveluiden ylilääkäri Kaarlo Simojokea, joka toimi aiemmin A-klinikka Oy:n toimitusjohtajana ja joka on saanut Suomessa johtavan päihdeasiantuntijan roolin. Jutun tarkoituksena oli saattaa kannabiksen laillistaminen mahdollisimman huonoon valoon. Molempien haastateltujen lausunnoissa esiintyy vääriä tietoja vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä, ja vasta kansalaisaktivistien palaute sai toimituksen korjaamaan pahimman valeen rikollisliigojen osuudesta Kanadan kannabismarkkinoilla korjaamatta kuitenkaan itse otsikkoa.

Mistä nämä kriminaalivalvonnan perusväitteet oikein tulevat ? Henrik Tham on Tukholman yliopiston kriminologian emeritusprofessori, joka uudessa tutkimuksessaan ”Svenska narkotikapolisföreningens tidskrift – polisens bild av ett problem?” analysoi sitä, kuinka Ruotsin huumepoliisiyhdistys vuonna 1988 perustetun jäsenlehtensä, Svenska narkotikapolisföreningens tidskrift, kautta esittää huumeongelman ja kuinka tämä heijastaa laajempaa huumepoliittista keskustelua. Tham yrittää tunnistaa ne perusoletukset, jotka muokkaavat poliisin narratiivia ongelmakokonaisuudesta.

Tausta huumepoliisin asemalle

Huumausaineista muotoiltiin Ruotsissa yhteiskunnallinen ongelma 1960-luvun puolivälissä. Samaan aikaan vuonna 1965 Ruotsin poliisivoimat keskitettiin valtakunnallisen poliisipäällikön alaisuuteen. Keskittäminen antoi poliisikunnalle mahdollisuuden vaikuttaa yhtenäisesti ja tehokkaasti. Poliisi päätti jo vuonna 1969 tehdä huumeongelmasta keskeisen toiminta-alueen. Valtakunnallinen poliisipäällikkö halusi saada poliitikot ja suuren yleisön tietoisiksi tästä yhteiskunnallisesta ongelmasta. Huumerikosten torjuntaan omistautuneiden poliisien määrä nostettiinkin 100:sta 700:aan.

Ruotsin huumepolitiikan painopiste muuttui 1970-luvun lopulla, jolloin valtiopäivät julisti nollatoleranssin huumeille ja huumeiden käyttäjästä tuli huomion keskipiste. Poliisi päätti valtakunnallisista katutason toimista huumeidenkäyttäjiä vastaan, ja huumerikoksista syytteeseen asetettujen määrä kaksinkertaistui vuosina 1981–82.

Ruotsin huumepoliisiyhdistys, SNPF, perustettiin vuonna 1987 esikuvanaan Kalifornian huumepoliisiyhdistys, California Narcotic Officers Association, CNOA. SNPF:hen kuuluu 2000 – 3000 jäsentä eli suurin osa huumepoliiseista sekä jäseniä muista poliisiyksiköistä, syyttäjälaitoksesta, vankeinhoitolaitoksesta, tullista ja rajavartiostosta. Vuonna 1988 solmittiin YK:n kolmas ja kaikista ankarin kansainvälinen huumausainesopimus, Convention against Illicit Traffic in Narcotic Drugs and Psychotropic Substances, joka teki USA:n huumesodasta kansainvälisen normin. SNPF on siten oleellinen osa kansainvälisen huumesodan organisoitumista ja verkostoitumista.

Poliisivirasto julkaisi vuonna 1989 oman huumepoliittisen ohjelman ”Rakt på knarket”, ”Suoraan päin huumeita” joka sisälsi teesin ”huumeriippuvaisten elämästä pitää tehdä vaikeaa”. Poliisi myös vaati näkyvästi, että huumausaineiden käyttökieltoon liitettäisiin vankeusrangaistus. Tämä antaisi poliisille mahdollisuuden ottaa pakolla ruumiinnesteiden näytteitä, ja tämä oikeus astuikin voimaan vuonna 1993. Sen jälkeen, kun poliisille annettiin mahdollisuus pakkotestaukseen, ilmoitettujen huumausainerikosten määrä on yli kolminkertaistunut, vähäisten huumausainerikosten (pääasiassa henkilökohtainen käyttö) osuus on noussut yhdeksään kymmenestä huumerikoksesta, ja syytteet huumerikoksista ovat nousseet korvaten varkauden yleisimpänä syytteeseen asetettavana rikoksena Ruotsissa.

Huumeettoman yhteiskunnan valvojat

Jotta jotain voitaisiin hallita, se on ensin ongelmallistettava. Se, miten yhteiskunnallinen ilmiö esitetään ongelmana, määrittää sitten hallinnon suunnan. Tässä tutkimuksessa Ruotsin huumepoliisiyhdistyksen lehden sisällöstä esitetään, kuinka ajan mittaan kannabis liitetään yhä enemmän järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mikä puolestaan vaikuttaa sekä näkemykseen kannabiksen käyttäjistä että siihen, millaisiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin pitää ryhtyä. Eri organisaatiot muotoilevat ongelman omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Se, että huumepoliisiyhdistys muotoilee huumekysymyksen kriminaalipoliittiseksi ja poliisiasiaksi, ei ole oikeastaan yllättävää.

Lehden tapa luoda huumeongelma on alarmistinen, hälyttävä. Huumeongelma uhkaa yhteiskuntajärjestelmää. Ongelma on suuri ja kasvaa koko ajan. Terveydellisten haittojen riskit ovat huomattavat. Huumeet luovat yleensäkin rikollisuutta. Niin kauan kuin huumeita on olemassa, se on ongelma huumeettoman yhteiskunnan tavoitteen näkökulmasta. Tämän tavoitteen on asettanut Ruotsin parlamentti ja se puolestaan johtuu YK:n huumesopimuksista eikä poliisista, joka lehden mukaan vain yrittää täyttää tämän tavoitteen asettamaa tehtävää.

Huumeongelman kehityksestä lehdessä annettu kuva ei täysin vastaa käytettävissä olevia mittareita. 1970-luvulla, jota ajanjaksoa lehdessä arvostellaan syytteiden nostamatta jättämisestä, koululaisten huumeiden käyttö väheni. Kannabiksen käyttö koululaisten keskuudessa 90-luvun lopusta lähtien on ollut suhteellisen vakaata. Kannabista viimeisen kuukauden aikana käyttäneiden täysi-ikäisten osuus on noussut vuodesta 2004, jolloin myös aloitettiin järjestelmälliset kyselytutkimukset, mutta vain kahdesta kolmeen prosenttiin. Käytön lisääntymistä on kuitenkin havaittu koululaisten keskuudessa ja kyselyiden mukaan huumausaineita käyttävien aikuisten keskuudessa.

Koska huumeet esitetään muuta rikollisuutta synnyttävänä tekijänä, pitäisi perinteisen väkivalta- ja omaisuusrikollisuuden lisääntyä. Kehitys on kuitenkin ollut päinvastainen. Poliisille ilmoitetun rikollisuuden kokonaismäärän kasvu on laskenut 1970-luvulta eteenpäin, ja tämä koskee erityisesti omaisuusrikollisuutta, jota pidettiin läheisesti huumausaineisiin hankintaan liittyvänä rikollisuutena. Omaisuusrikollisuuden kehitys kolmessa muussa Pohjoismaassa on ollut myös identtinen Ruotsin kanssa ilman ruumiinnesteiden pakkotestausta näissä maissa.

Poliisin toiminnalle luodaan objekti, jolla oikeutetaan poliisin toiminta huumeiden käytön torjunnassa. Pitää luoda huumerikollinen, ja käyttäjästä luodaan rikosoikeudellinen subjekti, toimija, joka vapaaehtoisesti ja tietoisesti syyllistyy rikokseen ja joka pitää yllä huumemarkkinoita. Jos käyttäjä määritellään uhriksi, hänestä tulee sosiaali- ja terveydenhuollon kohde. Käyttäjän kuvaaminen itsenäisenä ja oikeustoimikelpoisena toimijana on vastakohtana sille mielikuvalle, jossa vain järjestäytynyt rikollisuus on konna.

Poliisi omistaa huumeongelman

Taistelussa tulkinnallisesta paremmuudesta on ilmeistä, että poliisi omistaa tiedon ongelmasta. Poliisi omistaa huumeongelman. Yksittäiset poliisit ”jotka tekevät työtä todellisuudessa” tietävät, millaista se on, eivät tutkijat, jotka työskentelevät kaukana katutasolta. ”Liberaaleja” asiantuntijoita epäillään. Yksittäisen poliisin kokemus asetetaan etusijalle verrattuna tilastoihin, joihin ei voi luottaa. Lehdessä ei kuitenkaan tuoda esille, millä tavalla tutkijat ja muut asiantuntijat ovat väärässä syy-suhteiden kuvauksissa ja analyyseissa.

Tutkijat arvostelevat Ruotsin huumepolitiikaa kriminaalivalvonnan kustannuksista. Tästä kritiikistä ei kerrota huumepoliisin lehdessä. Poliisiorganisaation näkökulmasta on ymmärrettävää, että juuri poliisitoimen kustannuksia ei käsitellä. Samanaikaisesti erilaisten poliittisten toimenpiteiden kustannukset muissa yhteyksissä nousevat lehdessä keskusteluun. Huumerikollisuuden vastaisen poliisitoimen kustannukset jäävät käsittelemättä ja muuttuvat siten ongelmattomiksi.

Kuva huumekeskustelun osallistujista on kaksijakoinen: joko olet huumeiden puolesta tai sitä vastaan. Lehdessä ei käsitellä erilaisia aloitteita siitä, miten huumeiden kulutusta voitaisiin säännellä ja valvoa vähentämällä rikosoikeudellista sortoa. Huumepolitiikan vapauttaneet maat ja valtiot tuomitaan ilman minkäänlaista arviointia tai analyysia. Ulkomaisten kollegoiden ja erityisesti USA:n huumepoliisin, DEA, väitteet toistetaan kritiikittömästi ja liitetään suoraan Ruotsin tilanteeseen.

Poliisin resursseja pidetään riittämättöminä samalla, kun poliisin huumeiden vastaisia resursseja on lisätty erittäin paljon vuonna 1993 tehdyn rangaistusten korottamisen jälkeen. Lehdessä väitetään, että poliisin resursseja jopa leikataan, jonka seurauksena huumausainepoliisissa vallitsee alistumisen ja väsymyksen tunteita eikä huumepoliisin työtä arvosteta.

Huumeongelmien analysoinnissa tulisi ottaa mukaan myös ongelman syvälle juurtuneet syyt. Nämä voivat olla vaikeammin hahmotettavissa, mutta samalla ne voivat olla ratkaisevia tulosten kannalta. Ongelman tausta, joka on toisinaan selkeä ja toisinaan ei, tulisi sitten olla Ruotsin huumepolitiikan perusta.

Yhteiskunnallisen ongelman määrittely ei tule annettuna, vaan se voidaan muotoilla monilla tavoilla. Huumeongelman käsite pitää problematisoida, koska tämän määrittely vaikuttaa ratkaisumalliin. Ongelman muotoiluun vaikuttaa kuitenkin juuri se organisaatio, joka on vastuussa siitä, että ongelmalle tehdään jotain. Organisaatio luo yhteiskunnallisesta ongelmasta sellaisen, joka sopii organisaatiolle. Jos käytössä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.

Ruotsissa käydyssä julkisessa huumekeskustelussa on taustalla selkeästi se ajatus, että huumeet yhdistetään ”ulkomaalaisiin”, maahanmuuttoon ja muihin vieraisiin elementteihin. Huumeiden käyttö on epäruotsalaista ja ulkoiset uhkatekijät vaikuttavat siihen. Tämä teema ei ole lehdessä näkyvästi esillä. ”Uhka ulkopuolelta” ei ole jotain, jota käytetään hyväksi. Yksi syy tähän voi olla lehden keskittyminen huumeiden käyttäjään huumemarkkinoita ylläpitävänä tekijänä. Ulkopuolisen vastuullistaminen huumeongelmasta vähentäisi samalla kotimaisen käyttäjän syyllisyyttä ja tämän rikosoikeudellista vastuuta.

Ruotsissa aiemmin vahva raittiusliike edisti absolutismia, ja vähemmän alkoholipitoisia juomia, kuten olutta, pidettiin porttina konjakkiin ja kurjuuteen. Porttiteoria on sittemmin omaksuttu osaksi Ruotsin huumepolitiikkaa. Tämä näkemys saa tukea huumepoliisiyhdistyksen lehdessä julkaistuista lausunnoista, joissa pakolliselle huumetestaukselle on annettu suuri painoarvo, mikä koskee pääasiassa kannabiksen käyttöä. Lehti jakaa myös Ruotsin huumepolitiikan taustalla olevan käsityksen, että kaikki huumeet ovat yhtä vaarallisia eikä niitä jaotella mietoihin tai koviin.

Huumeeton utopia

Ruotsin huumeongelman taustalla vaikuttava syy on tavoite olla ”huumeeton yhteiskunta”, joka mainitaan usein yhdistyksen lehdessä. Tämä motto itsessään luo ongelman. Niin kauan kuin Ruotsi ei ole huumevapaa, ongelma on edelleen olemassa. Vaikka huumeiden kulutus on Ruotsissa vähäisempää kuin muissa maissa, huumeet ovat edelleen suuri ja vakava ongelma, jos tavoitteena on huumeeton yhteiskunta. Huumepoliisien yhdistys vetoaa mm. sosiaalidemokraattisen pääministeri Ingvar Carlssonin lausuntoon ”kodin siivoamisesta huumeista”. Yhdistyksen järjestämässä koulutustilaisuudessa Ruotsin huumekoordinaattorille ojennettiin luuta, koska hän ei ollut esittänyt rahaa siivoamiseen huumeista – ja tässä jälleen kerran viitattiin Ingvar Carlssoniin.

Ruotsin huumepolitiikan viralliseen päämäärään vetoamisen takana näyttää olevan myös huumepoliisien voimakas vastenmielisyys ylipäänsä huumeiden läsnäoloa kohtaan, ja haittojen vähentäminenhän tarkoittaa huumeiden läsnäolon sallimista. Hollantiin ja Kööpenhaminan Christianiaan tehtyjen opintomatkojen matkaraporteissa huumeiden avoin käyttö näyttää olevan täysin käsittämätöntä, vaikka haitallisia vaikutuksia ei mainitakaan. Portugalista on raportoitu addikteja, jotka ottavat huumeita lähes provosoidakseen poliisia. Myös erilaiset haittojen vähentämisenä katsottavat toimet kyseenalaistetaan. Ajatus ilmaisista ruiskuista on vastoin poliisin rehellisyyden tunnetta.

Tämä vastenmielisyys tai suuttumus kohdistuu myös virallisen huumepolitiikan liberaaleihin arvostelijoihin. Kriittisiä argumentteja ei käsitellä lähemmin, vaan hylätään ahdasmielisinä, huolimattomina, hämmentyneinä tai tyhminä. Myös niitä, jotka puolustavat näitä, kuvataan halventavalla tavalla. He ovat vastuuttomia, haluavat olla parrasvaloissa, valehtelevat, haluavat ansaita rahaa, ovat hömelöitä ja pilanneet aivonsa huumeilla. Kyseenalaistetaan jopa se, pitäisikö kriitikkoja ylipäätään päästää mediaan. Sekä huumeiden käyttäjät että vähemmän tukahduttavan politiikan puolustajat näyttävät kuuluvan samaan ei-toivottujen luokkaan, joka häiritsee yleistä järjestystä ja yhteiskunnan puhtautta. Tällaiset päätelmät ovat järkeenkäypää seurausta politiikasta, jonka mukaan yhteiskunnan pitää olla täysin vapaa jostakin.

Norjassa ilmestyi vuotta aiemmin tutkimus ”Politiet + pressen = sant? En analyse av narkotikadebatten i perioden 1991–2021” Norjan huumepoliisiyhdistyksen vaikutuksesta Norjan huumepolitiikkaan. Siinä nousi esille yhdistyksen suuri vaikutus tiedotusvälineisiin ja tiivis yhteistyö Norjan poliisivoimien kanssa. Ruotsin ja Norjan poliisien julkinen viestintä on hyvin samanlaista: huumeiden aiheuttaman suuren vaaran korostaminen, emotionaalinen vaikuttaminen, kriitikoiden kritiikki, lisäresurssien tarve ja poliisin omistautuminen työlleen.

Yhteenvetona huumepoliisin esittämän narratiivin keskeiset teemat ovat:

1. Huumausaineet ovat vaarallisia
2. Poliisi on keskeinen huumeettoman yhteiskunnan puolustaja
3. Kaikenlaisen liberalisoinnin vastustaminen
4. Poliisin kokemukset kentältä ylittävät kaiken muun tiedon
5. Kaikkien liberalisointia esittävien tahojen kritiikki
6. Kriminaalivalvonnan resursseja ei käsitellä
7. Poliisin resurssipula aiheuttaa poliisissa turhautumista
8. Poliisin kansainvälisten suhteiden kautta, ja varsinkin USA:n huumepoliisilta, DEA:lta, saadun tiedon korostaminen.

Valheen lyhyet jäljet

Suomen poliisin edustajat esittävät täsmälleen samanlaisia väitteitä ilman mitään perusteluja tai lähdeviitteitä. Myös Suomessa poliisille on annettu omistajuus huumeongelmaan, mistä Verkkouutisten artikkeli on vain yksi esimerkki. Sama on näkynyt myös kansalaisaloitteidemme käsittelyssä eduskunnassa.

Artikkelin keskeinen väite on se, että kannabiksen laillistaminen ei ole vähentänyt laitonta kauppaa, mikä on nostettu pääotsikoksi. Sainio lausuu:
– Laiton kauppa ei ole hävinnyt mihinkään.

Ammattimaisesti toimiva toimittaja olisi ottanut selvää Kanadan virallisista tilastoista, mutta selvästi juttu julkaistiin ilman mitään taustatyötä. Kansalaisaktivistit lähettivät kuitenkin jutun julkaisupäivänä päätoimittajalle viestejä siitä, kuinka Kanadan hallituksen julkistamien virallisten tietojen mukaan kannabiksen käyttäjistä enää 3 % hankkii kannabiksensa laittomasti ja 73 % laillisista kaupoista. Tällaiseen tulokseen ei ole päästy poliisin toimesta missään!

Verkkouutiset joutuikin korjaamaan uutistaan vuorokauden sisällä: ”Edit 26.8.2024 klo 17.00 Lisätty tutkimustietoja ja Kanadan lukuja rikostarkastaja Kimmo Sainion kommenttien kontekstiksi. Sainion Kommenttia kannabistehtaista täsmennetty”. Tämä korjaus ei siten ollut toimituksen omaa työtä vaan yleisöltä saadun palautteen ansiota!

Muut artikkelissa mainitut valheet ja otsikko jäivät kuitenkin ennalleen. On helppo arvata Sainion lähteeksi USA:n huumepoliisi, DEA, sekä Rocky Montain High Intensity Drug Trafficking Areas, RMHIDTA, jota muutkin huumehaukat käyttävät päälähteenään, kuten Raittiuden ystävät ry:n puheenjohtaja Martti Vastamäki. Simojokikaan ei paljasta lähteitään, mutta ilmeisesti samoilla lähteillä ollaan.

Artikkelissa nousee esille melkein kaikki kriminaalivalvonnan perusteesit: huumeet, tässä tapauksessa kannabis, ovat vaarallisia, poliisin edustajalla on keskeinen rooli, jota Simojoki asiantuntijan arvovallallaan vain tukee, liberalisoinnin eli laillistamisen vastustaminen, suomalaisen poliisin kokemukset ylittävät jopa Kanadan hallituksen virallisen tutkimustiedon, liberalisointia esittävien tahojen kritiikki ”markkinointipuheena, joka ei vastaa todellisuutta”, kriminaalivalvonnan kustannuksista ei puhuta ja tietolähde on selvästikin DEA vaikka Sainio, Simojoki ja toimittaja eivät sitä tuo esille.

Kimmo Sainio ei tässä artikkelissa valita resurssipulaa, koska Suomen poliisille on viime aikoina jaettu resursseja joka lähtöön ja päällekin. Kaarlo Simojoen roolina on asiantuntijuuden sijaan kriminaalivalvonnan väitteiden todentaminen.

Molemmat todistavat siitä, että kannabiksen käyttö aiheuttaa mielenterveysongelmia, itsetuhoisuutta ja väkivaltaa. Viime aikoina on kuitenkin julkaistu hyvälaatuisia tutkimuksia mm. suomalaiseen aineistoon perustuen, että kannabiksen osuus mielenterveysongelmiin on lähinnä marginaalinen. Tällaiseen tulokseen päädyttiin myös tänä vuonna julkaistussa laajassa sveitsiläis-amerikkalaisessa meta-analyysissa, jonka johtopäätöksissä todetaan ongelmaisten hyötyvän eniten haittoja vähentävästä politiikasta. Juuri näiden toimenpiteiden soveltamista Suomessa huumepoliisi ja siihen kytkeytyvä järjestökenttä aktiivisesti jarruttaa.

Arvovaltainen brittiläinen lääketieteellinen julkaisu The Lancet Psychiatry Journal julkaisi laajan katsauksen nuorten mielenterveysongelmien globaalista kasvusta Covid-19 eristyksen, ilmastokriisin, sotien ja muiden globaalien megatrendien vaikutuksesta. Poliisitoimella ja ruumiinnesteiden pakkotestaamisella ei näihin trendeihin vaikuteta olivat Sainio ja Simojoki mitä mieltä tahansa. Päinvastoin Suomessa huumekuolema on noussut nuorten yleisempien kuolinsyiden joukkoon sortopolitiikan seurauksena.

Huumepolitiikka on vain yksi esimerkki siitä, miten valeuutiset pääsevät läpi valtamediassa. Toimittajat ovat myös ihmisiä eli usein laiskoja muuttamaan luutuneita käsityksiään uuden tiedon valossa. Verkkouutiset on selkeästi poliittinen julkaisu, mutta myös ns. puolueettomat tiedotusvälineet ovat Suomessa huumepoliittisessa ohjauksessa. Suomessa poliisin edustajia on runsaasti eduskunnassa verrattuna ammattikunnan kokoon mutta vain oikeistopuolueissa Kokoomus ja Perussuomalaiset. Tällöin on vaikea puhua koko kansan poliisivoimista.

Laajemmin katsottuna Verkkouutisten valeuutinen on esimerkki siitä, kuinka kieltolaki on korruptoinut asiantuntijat, tiedotusvälineet ja poliisin. Tämä on luonut tilaa opportunistisesti toimiville valvontaviranomaisille, joista Helsingin huumepoliisin päällikön Jari Aarnion keissi on vain yksi esimerkki. Poliisi on hyvä valvomaan muita mutta ei itseään.

Tue Tuskyn riippumattoman uutistoimituksen jatkumista vuonna 2024 maksamalla jäsen- tai tukimaksu tilille FI92 5491 0220 1491 86

Lähde: Rikollisten liigat eivät katoaisi huumekaupasta – Poliisi ei näe perusteita kannabiksen laillistamiselle. Verkkouutiset 25.8.2024,

Henrik Tham: Svenska narkotikapolisföreningens tidskrift – polisens bild av ett problem? Nordic Studies on Alcohol and Drugs 28.8.2024,

Politiet + pressen = sant? En analyse av narkotikadebatten i perioden 1991–2021. Nytt Norsk Tidsskrift 14.12.2023.

Kannabisaalto valtaa Euroopan