Khathazile adoptoi yksitoista lapsenlastaan epäröimättä hetkeäkään tyttärensä kuoltua. Näin isoäidit joutuvat tekemään maassa, missä maailman korkeimmat HIV-lukemat ovat jättäneet jälkeensä leegion äidittömiä lapsia.
”Jumala auttaa meitä”, Khathazile toteaa.
”Ilman ruohoa me näkisimme nälkää”, hän selittää pyytäen käyttämään peitenimeä.
Khathazile on yksi tuhansista maanviljelijöistä, jotka raapivat kokoon alkeellisen elintasonsa Afrikan eteläkärjen kuningaskunnan maaseudulla kasvattamalla kannabista. He ylistävät sen tarjoamaa tulotasoa ja sen ominaisuuksia, mitkä tekevät siitä helpon rahakasvin.
Hän ei ajattele itseään osana jotakin laajaa kansainvälistä huumeiden kasvatusketjua, johon kuuluu Afganistanin unikonkasvattajia ja kokapensaan kasvattajia Latinalaisessa Amerikassa. Hänellä vain on lapsenlapset kontollaan ja hän kertoo aloittaneensa hampun kasvatuksen muiden rahakasvien epäonnistuttua.
”Jos yrittää viljellä maissia tai kaalia, vievät paviaanit kaiken”, Khathazile kertoo.
Swazimaa, joka on Afrikan viimeinen kuningaskunta, on virallisesti keskituloinen maa. Mutta maaseudulla maan vuoristoisessa luoteisosassa armoton köyhyys on yleistä. Kivisessä maassa ei monikaan kasvi menesty ja muita töitä on vaikea löytää. Nuoret muuttavat töitä etsimään maan kahteen kaupunkiin Mbabaneen ja Manziniin tai naapurimaahan Etelä-Afrikkaan. Vanhukset ja lapset jäävät maaseudulle. Uudet lääkintämenetelmät ovat saaneet HIV-epidemian taittumaan, mutta se on vienyt jokaisesta perheestä jonkun jättäen vanhemmat lapset huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan ja hauraat isovanhemmat kamppailemaan vielä kerran lastenkasvatuksen kanssa.
Vuonna 2007 Khathazilen tytär Tensile kuoli 24 vuoden ikäisenä jättäen neljä lasta. Parin vuoden päästä toinen tytär Spiwe kuoli jättäen kolme lasta. Tämän vuoden heinäkuussa kuoli Nomsa jättäen vielä neljä orpoa. Kaikki he asuvat nyt isoäidin yhden huoneen majassa.
”En voi hylätä näitä lapsia”, sanoo Khathazile. Tällaiset perheet joutuvat kamppailemaan elantonsa eteen.
Heidän vaihtoehtoiselle tulonlähteelle löytyy varmat markkinat. YK:n mukaan marihuanan kulutus kasvaa Etelä-Afrikassa ja Swazimaassa löytyy tarjontaa. Pienessä 1,4 miljoonan asukkaan maassa oli vuonna 2010 enemmän kannabisviljelmiä kuin Intiassa, joka on 180 kertaa suurempi pinta-alaltaan.
70-vuotias Sibongile Nkosi kertoo aloittaneensa kannabiksen viljelyn jo ennen kuin hänen tyttärensä kuoli jättäen kaksi orpoa elätettäviksi. Hän oli kuullut muilta naisilta, että se kasvi voisi tuottaa sievoiset tulot.
”Pistin siemenet maahan, kastelin niitä ja ne vaan rehottivat. Nyt pystyn elättämään perheeni”, hän kertoo ensimmäisestä sadostaan.
Kannabiksen viljely voi tarjota turvaverkon, mutta alueen isoäidit eivät ole mitään huumekunkkuja. Heidän täytyy etsiä piilopaikka kasveilleen, mikä voi sijaita tuntien kävelymatkan päässä metsässä. Pellon raivaaminen on kovaa työtä vaikka nämä naiset ovat tottuneet uurastamaan. Heidän täytyy hankkia alussa siemenet ja sitten lantaa lannoitteeksi. Jos sitä ei ole tarpeeksi, jää sadosta vähemmän käteen. Kasveja täytyy osata hoitaa oikein, että niistä saadaan oikeanlaatuista kukkaa. Rikkaruohot täytyy pitää kurissa.
”Rikkaruohot ovat pahasta hampulle”, rouva Nkosi selittää.
Sitten on poliisi. He haeskelevat kannabispeltoja maalis- ja huhtikuussa juuri sadonkorjuun aikoihin ja polttavat ne jättäen naiset vaille kovan työn tuloksia.
Hyvä sato voi tuottaa jopa 10 kiloa kannabista. Isoäidit joutuvat myymään satonsa välittäjille, jotka kiertelevät kyliä sadonkorjuun aikoina, eikä heillä ole paljon neuvotteluvaltteja. Suurin osa ansaitsee alle 400 dollaria sadonkorjuusta.
”Tänne tulee miehiä Etelä-Afrikasta ostamaan marihuanaa, mutta he pettävät meitä. Mitä me voimme tehdä? Jos istun sen päällä, tulee poliisi ja pidättää minut”, rouva Nkosi tilittää.
Jotkut kasvattajista kaivaa osan sadostaan maahan vesitiiviissä tynnyreissä odottamaan syksyä, jolloin tarjonta hiipuu ja hinnat nousevat. Mutta suurin osa isoäideistä olisi tarvinnut sen rahan mieluummin jo viime viikolla eikä vasta kuuden kuukauden päästä.
Rouva Nkosi kertoo, ettei ole koskaan maistanut satoaan.
”Siitä tulee humalaan. Jos minä yritän sitä, kaadun siltä seisomalta!” hän korostaa udeltaessa, onko hän ikinä polttanut kannabista.
Kannabis on kustantanut hänen perheensä elannon juuri ja juuri, mutta hän pohtii sitä, että onko se sen arvoista.
”En halua viljellä sitä enempää. Siitä saa liian vähän rahaa”, rouva Nkosi summaa tilanteensa.
Vuoden istutuskauden alussa hän oli kuitenkin raivaamassa seuraavaa viljelystä. Kahden lapsen koulumaksut ovat vuodessa liki 400 dollaria, eikä hänellä ole muuta keinoa tehdä rahaa.
”Köyhänä pitää tehdä ihan mitä tahansa pysyäkseen hengissä. Jos ansaitsen edes jotakin pientä, on sydämeni iloinen.”
Zimbabwen kannabisreitti
Nissan-merkkinen pakettiauto ajoi ojaan Hararesta Masvingoon johtavalla tiellä Zimbabwessa viime vuoden alussa. Paikalle tulleet poliisit löysivät sen kyydistä 19 säkkiä mbanjea eli kannabista painoltaan 714 kiloa, jonka arvoksi poliisi arvioi 140 000 dollaria. Poliisit saivat pidätettyä kaksi autoon jäänyttä muiden hilpaistua savannille. Kukaan ei kuollut onnettomuudessa.
Zimbabwe sijaitsee reitillä, jota myöten korkealuokkaisena pidettyä malawilaista mbanjea, daggaa eli kannabista kuljetetaan Etelä-Afrikan tuottoisille markkinoille ja muualle maailmaan. Tätä onnettomuutta ennen poliisi oli takavarikoinut toisen 700 kilon erän ja pienemmän yhdeksän kilon erän malawilaista mbanjea.
Zimbabwen eteläisessä Matabelelandin maakunnassa poliisi on myös löytänyt ja hävittänyt kannabisviljelmiä: viime vuonna poliisi löysi kahden hehtaarin viljelmän ja pidätti kaksi henkilöä, mm. kyläpäällikön, ja vuonna 2006 poliisi löysi yli kolmen hehtaarin viljelmän, jonka yhteydessä pidätettiin 29 epäiltyä.
Kannabis Lesothossa
Lesothossa samoin kuin Intiassa on kannabiksen käytön ja viljelyn vuosisataiset perinteet. Kannabis, ”matekoane”, on yksi seitsemästä eniten käytetystä kasvista lääkinnällisiin ja uskonnollisiin tarkoituksiin.
Kannabiksen viljely on laajaa vuoristoseuduilla, ja vaikka asukkaat ja viranomaiset ovat tietoisia tästä – kannabiksen viljely on julkinen salaisuus ja on käytännössä dekriminalisoitu – on se hyvin yksityistä toimintaa.
Ensimmäinen historiallinen lähde kannabiksen käytöstä Lesothossa on 1500-luvulta. Nykyään kannabista käytetään myös sellaisiin virkistystarkoituksiin, jotka eivät kuulu perinteeseen.
Kannabiksen kasvatus ja myynti tuottaa 50% Lesothon maataloustuloista, vaikka siihen käytetään vain 10% viljellystä maasta. Kun hehtaari maissia tuottaa voittoa 209 malotia (paikallinen rahayksikkö), vehnä 354 malotia ja herne 493 malotia, tuottaa hehtaari marihuanaa 4379 malotia voittoa.
Pääsadonkorjuu alkaa helmikuussa ja jatkuu aina huhtikuulle riippuen säästä ja sijainnista. Korjattu sato kuljetetaan maatilalle kuivumaan ulkona, minkä jälkeen kukinnot erotetaan varsista ja pakataan säkkeihin, joihin normaalisti pakataan 50 kiloa maissia – tämä on myös myyntiyksikkö ”pellolta ostettaessa”.
Tutkimusten mukaan vuoristoalueella, jonka väestöstä 75% tuottaa kannabista, vain 10% käyttää sitä. Kannabis on kuitenkin yrttinä basotho-lääkeopissa, jossa käytetään kaikkiaan 160 erilaista yrttiä. Tämä takia myös korkeantason instituutiot pitävät tätä laitonta satoa elintärkeänä osana Lesothon sisäosien taloutta.
Huolimatta sen vientituotteen asemasta näyttää siltä, että kannabista pidetään vuoristoseuduilla edelleen lääkeyrttinä, jonka käyttöä säätelee yhteisöllinen ja lääkkeellinen valvonta. Maaseudulla asukkaat, jotka käyttävät kannabista ilman perinteisen parantajan määräystä, käyttävät sitä oman perinteensä mukaisesti virkistys- tai muihin hyötytarkoituksiin kuten työtehon lisäämiseen, ruokahalun herättämiseen tai töiden jälkeen rentoutumiseen.
Tätä asennetta on mielenkiintoista verrata asenteisiin länsimaiden tuottamia aineita (esim. bentsodiatsepiinit) kohtaan, joita käytetään laajalti Lesothon maaseudulla. Näiden aineiden käyttöä eivät perinteiset rajoitukset ohjaa. Päinvastoin parantajat ja kuppiloiden pitäjät luultavasti pitävät yllä niiden kulutusta, koska ne ovat hyvä tulonlähde. Kannabis kasvaa yltäkylläisenä vuoristossa ja sitä saa helposti maaseudulla, eikä se siten tarjoa samanlaista tulonlähdettä.
Tässä tapauksessa laillisen, ei-traditionaalisen aineen (levitetään laittomasti mutta pienellä riskillä), käyttö leviää ja muuttuu riippuvuudeksi. Laittoman mutta perinteisen kannabiksen käyttöä, vaikka sitä onkin saatavilla runsaasti ja halvalla, säätelee perinteiset säännöt ja siksi sen käyttö ei ole laajaa.
Kaupungeissa tilanne on toinen ja kannabista käytetään enimmäkseen virkistys- ja hyötytarkoituksiin heijastaen ”nykyaikaisia” tapoja. Perinteisen yhteisön rajoitukset eivät enää sido kaupunkilaisia käyttäjiä, mutta toisaalta heihin vaikuttaa Etelä-Afrikan taloudelliset ja muotivaikutukset.
Etelä-Afrikan Durban on lesotholaisen kannabiksen pääkohde. Siellä kannabis pakataan ja myydään Durban Poison -nimikkeellä Etelä-Afrikan markkinoilla tai viedään Länsi-Eurooppaan tai jopa Pohjois-Amerikkaan.
Tässä yhteydessä on vaikea puhua rahanpesusta, koska kannabiksen tuottamat tulot ovat oleellinen osa vuoristoviljelijöiden taloutta. Lisäksi etelä-afrikkalaiset ja lesotholaiset kauppiaat ostavat kannabiksen suoraan viljelijöiltä, mikä tarkoittaa sitä, että maaseudulla kannabistulot jakaantuvat tasaisesti, eivätkä jää tukkukauppiaiden käsiin kuten Swazimaassa.
Lähde: NY Times 14.8.2012, The Herald 13.1.2011 ja Laniel, Laurent (1999) Cannabis in Lesotho: A Preliminary Survey
