Arvostettu London School of Economics julkaisi huumepolitiikkaa käsittelevän raportin, jonka pääviesti on se, että kansainvälinen huumepolitiikka pitää uudistaa. Raportti ehdottaa mm. YK:n alaisia huumesopimuksia valvovan Kansainvälisen huumausainevalvontalautakunnan (INCB) uudistamista siten, että ihmisoikeudet tulevat mukaan huumepolitiikkaan.
Raportissa esitetään alan johtavien asiantuntijoiden tutkimuksia, jotka nojaavat ”musertavaan” tietopohjaan. Raportti osoittaa, että kansainvälisen huumepolitiikan inhimilliset kustannukset – laajojen kansanosien vangitseminen Yhdysvalloissa ja Aasiassa, AIDS-epidemia Venäjällä ja väkivalta Latinalaisessa Amerikassa – tekevät siitä perusteettoman.
Huumesodan epäonnistuminen ei ole enää kiistanalainen kysymys, mutta silti YK ja useiden maiden hallitukset jatkavat byrokraattisen ja ideologisen pysähtyneisyyden johtamaa tehotonta politiikkaa.
Kolumbian presidentti Manuel Santos suosittelijana
”Tämä raportti antaa arvokasta tukea terveelle ja tarpeelliselle keskustelulle. Tutkimalla uudelleen huumeongelman kansainvälistä käsittelyä akateemisesta näkökulmasta ruokimme tätä keskustelua ja luomme olosuhteita uuden ja tehokkaamman strategian kehittämiseksi.”
”Tämä ongelma on globaali ja sen ratkaiseminen vaatii globaaleja toimenpiteitä”, hän lisäsi.
Kannabis on portti kansainvälisen huumevalvonnan ymmärtämiseen
Raportissa Strathclyden yliopiston tutkija James H. Mills tutkii kannabiksen valvonnan perustana käytettäviä kyseenalaisia tieteellisiä tuloksia.
Kannabiskieltolain jatkamisen perusteena käytetään argumenttia, että sen pystyttämiseen on mennyt hallituksilta vuosisadan ponnistelut. Mm. YK:n huumesopimuksia valvova INCB käyttää tätä argumenttia vastustaessaan kannabiksen käytön dekriminalisointia, lääkekäytön sallimista ja laillistamisehdotuksia. Mutta tukeeko historia tätä huumevalvontakoneiston itsensä puolustamiseen käyttämää väitettä?
Voidaanko toisin sanoen väittää, että kannabiksen sata vuotta jatkuneet valvontatoimenpiteet perustuvat järkevään päätöksentekoon, joka perustuu todennetuille tosiseikoille, joista on kehitetty johdonmukainen ja perusteellisesti harkittu lähestymistapa huumeiden valvontaan – ja tämä on sellaista historiaa, mitä yksikään järkevä hallitus ei harkitsisi enää muuttavansa?
Millsin tekemä kannabiksen kieltämisen perusteluiden tutkimus yrittää ymmärtää tiedon ja todistusaineiston osaa kansainvälisen huumevalvontajärjestelmän kehityksessä ja varsinkin sen laajenemisessa oopiumin lisäksi muiden aineiden valvontaan 1920-luvulta lähtien. Mills tuo esille sen, kuinka kannabiksen kieltämiseksi esitetty todistusaineisto oli kyseenalaista ja se hyväksyttiin kritiikittömästi.
Kannabis otettiin kansainväliseen valvontaan Haagin sopimuksen myötä vuonna 1925. Kansainliiton kokouksessa Egyptin edustaja esitteli englantilaisen lääkärin John Warnockin egyptiläisestä mielisairaalasta kokoamaa aineistoa. Warnock oli tyypillinen kolonialisti, joka ei edes puhunut paikallista kieltä ja jolla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä mielisairaalan muurien ulkopuolella tapahtui. Hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen se ajatus, että joukko mielisairaalan potilaita ei ole edustava otos laajemmasta yhteiskunnasta. Näissä olosuhteissa luotu tieteellinen aineisto kuitenkin vei kannabiksen ensimmäisen kerran kansainvälisen valvonnan piiriin.
Kannabiksen kansainvälinen kieltäminen vuoden 1961 yhtenäissopimuksessa (Single Convention) perustuu WHO:n asiantuntijakomitean sihteerin Pablo Osvaldo Wolffin vuonna 1955 julkaisemaan raporttiin The Physical and Mental Effects of Cannabis.
Wolff ylitti esittämänsä tieteellisen tutkimuksen heikkoudet turvautumalla sensaatiomaiseen lehtikirjoitteluun, ja vaikka hän luonnehtikin tätä aineistoa ”hieman sensaatiohakuiseksi”, piti hän näiden sensaatiomaisten tarinoiden sekä poliisiraporttien yhteneväisyyttä ja runsautta todisteena siitä, että ”niissä piili jokin totuus”. Tämän vakuuttelun jälkeen hän nosti esille neljä sensaatiomaisinta uutista, joissa mm. nuoret murhaavat bensa-aseman myyjän marihuanan vaikutuksen alaisena.
Vaikka Wolff tiedosti esittämänsä aineiston heikkoudet, ei hän jätä mitään epäilystä ”kannabishartsin kriminogeenisestä vaikutuksesta” ja päätyy johtopäätökseen, että ”kannabis on vaarallinen huume fyysisestä, henkisestä, yhteiskunnallisesta ja kriminologisesta näkökulmista tarkasteltuna”.
Historioitsijat Frank Dikotter ja Yangwen Zheng ovat aloittaneet tutkimaan uudelleen Kiinan oopiummarkkinoita 1800-luvulla, mistä esitetyille väitteille koko kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä perustuu. He väittävät näiden oletusten perustuvan Kiinan kulttuurin ja politiikan väärinymmärtämiselle. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä kestää kriittisen tarkastelun.
Huumevalvontajärjestelmän heikon todistuspohjan tulisi ennemminkin hillitä poliitikkoja ja virkamiehiä puolustamasta tätä järjestelmää sen pitkäikäisyydellä ja sillä, että sen historia olisi rationaalinen ja hyvin perusteltu. Jos huumevalvontajärjestelmän perustelut eivät ole todennettavissa eivätkä järkevästi arvioitavissa niin mille se perustuu?
Kannabis kansainvälisen politiikan syntipukki
Kannabiksen osalta näyttää siltä, että poliittinen ja diplomaattinen moniselitteisyys, henkilökohtaiset ja moraaliset ennakkoluulot sekä byrokraattiset voimat ovat olleet ratkaisevampia kuin tieteelliset perustelut. Järjestelmän tulevaisuutta harkitsevien pitää ottaa tämä huomioon ja heidän pitää myös ymmärtää se, että suurin osa niistä poliittisista tavoitteista, moraalisista asenteista ja byrokraattisista tavoitteista, jotka ovat synnyttäneet nykyisen tilanteen, ovat suurimmaksi osaksi kadonneet ja ne ovat enää kaukaisia muistoja Euroopan imperialistisesta perinteestä, maailmansodista, rotuopeista ja jo hylätyistä arvomaailmoista.
Jos nykyisten huumeongelmien ratkaisijat haluavat puuttua huumeisiin ja niiden käyttöön tuoreella tavalla, on historian opetus se, että historia pitää hylätä. Nykyinen status quo pitää hylätä edellisten sukupolvien sekaannuksen ja leväperäisyyden eikä heidän viisautensa tuloksena, ja pitää aloittaa puhtaalta pöydältä kertomalla rehellisesti omat etunäkökohdat. Vaikka tästä prosessista syntyisikin sellainen järjestelmä, joka muistuttaa aikaisempaa, on siihen kuitenkin sitten päädytty tutkitun ja läpinäkyvän prosessin kautta, eikä maailmanhistorian oikkujen heittelemänä.
YK:n huumesopimuksia valvova INCB saa raportissa kritiikkiä epätieteellisestä politiikastaan ja kykenemättömyydestä edistää parhaita mahdollisia kansanterveyden käytäntöjä varsinkin HIV:n leviämisen ehkäisyssä. INCB leimataan raportissa ”YK:n suljetuimmaksi ja vähiten läpinäkyväksi toimielimeksi”.
Nykyinen YK:n hallinnoima kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä on epäonnistunut. Tämä järjestelmä on tehnyt mahdolliseksi järjestelmällisen ihmisoikeuksien loukkaamiseen väärän politiikan tavoittelemiseksi. Kansainvälisen huumevalvontajärjestelmän tavoitteet ja toiminta pitää tutkia perusteellisesti.
London School of Economics’in raportti kehottaa uudistamaan YK:n huumevalvontabyrokratian ja varsinkin INCB:n toiminnan rahoituksen valvonnan parantamiseksi sekä ihmisoikeuksien toteutumisen valvomiseksi.
Lähde: One World Group 23.10.2012, Colombia Reports 23.10.2012 ja LSE !deas lokakuu
London School of Economicsin raportin julkistustilaisuus:
