Ruotsi on länsimainen demokraattinen hyvinvointivaltio, jonka huumepolitiikka muistuttaa Irania tai Neuvostoliittoa ja jonka lähiöjengien reviiritaistelut muistuttavat Yhdysvaltojen slummien huumesotaa. Syitä tähän ristiriitaan hakee Ruotsin yleisradion toimittaja Johan Wicklén kirjassaan “Vi ger oss aldrig”, jonka otsikko “emme koskaan anna periksi” on peräisin Ruotsin sosiaaliministeriön raportista vuodelta 1993. Samana vuonna käytön rankaisemista ankaroitettiin kuuden kuukauden vankeusrangaistuksella, mikä oikeutti poliisin ottamaan huumetesti huumeiden käyttäjiksi epäilemiltään.
Ruotsissa toteutettu yhteiskunnallinen kokeilu osoittaa, että porttiteoriaan nojaava huumepolitiikka on tullut kalliiksi yhteiskunnalle ja yksilöille, eikä sillä ole saavutettu tavoitetta eli huumeetonta yhteiskuntaa. Päinvastoin yhteiskunta on muuttunut väkivaltaisemmaksi ja huumeiden käyttöön liittyvät ongelmat ovat kärjistyneet.
Wicklén on haastatellut poliitikkoja, rikollisia, käyttäjiä, tutkijoita, poliiseja ja riskisijoittajia selvittäessään, kuinka kannabiksen vastustamisesta tuli osa kansallista identiteettiä ja miksi Ruotsi hävisi huumesotansa.
Knark
Ruotsalaisen huumepolitiikan juuret ulottuvat vuoteen 1954, jolloin kansanpuolueen (myöh. liberaalipuolue) kansanedustaja, pastori ja raittiusmies Einar Rimmerfors ensimmäisen kerran nosti kannabiksen Ruotsin eduskunnan käsittelyyn. Ruotsin muusikkoliiton puheenjohtaja Sven Wassmouth oli pari viikkoa aikaisemmin nostanut Musikern-lehdessä uutiseksi jazz-muusikkojen mukana maahan rantautuneen uutuuden, huumeiden ja erityisesti marihuanan käytön, joka Wassmouthin mukaan uhkasi aloittelevia soittajanuoria. Iltapäivälehdet revittelivät tapauksesta Ruotsin ensimmäiset reefer-madness lööpit.
Einar Rimmerfors teki asiasta kyselyn sisäministerille, jonka vastaus kuului, ettei Ruotsissa ole huumeongelmaa. Keskustelu jäi siihen. Ruotsi ei ollut huumeeton kansankoti, vaan kansalaiset olivat vuosikymmeniä käyttäneet unilääkkeitä, morfiinia ja erityisesti amfetamiinia ilman, että sitä koettiin ongelmana.
1950-luvulla syntyi myös ruotsalaisen huumedebatin keskeinen termi, knark, amfetamiinin peitenimi käyttäjien alakulttuurissa. Se kuvasi amfetamiinin käyttöön liittyvää hampaiden narskuttelua, att knarra. Se oli myös peitenimi kielletylle asialle. Arvioiden mukaan 1950-luvun lopulla laihdutuslääke Preludinin tultua markkinoille 300 000 ruotsalaista käytti amfetamiinivalmisteita.
Käyttäjien alakulttuurista termi levisi yleiseen käyttöön viittaamaan kaikkia huumeiksi luokiteltuja aineita tai kasveja. Ruotsalaisen huumekeskustelun keskeinen termi on slangisana, jonka alkuperäinen tarkoitus oli peittää sen todellinen merkitys. Huumeista puhuminen on niin vaikeaa, vaikka ruotsalaiset debatoivat aiheesta paljon, ainakin kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa.
Ruotsissa kannabis on knark. Porttiteorian mukaan kannabiskokeilut johtavat kovien aineiden väärinkäyttöön sekä huumekuolemiin, ja siksi nuorten kannabiskokeilujen ehkäisyyn pitää panostaa kaikki mahdolliset resurssit. Kannabiksen käytöstä nuorten keskuudessa tuli huumepolitiikan menestyksen tärkein mittari ja tämän torjumisesta huumepolitiikan keskeinen tavoite.
Bejerotin perintö
Tämän ajatusmallin kehittäjä oli Nils Bejerot. Hän oli kommunistista ja maolaista ideologiaa kannattava psykiatri ja kriminologi ja toimi vuodesta 1958 poliisin neuvoa-antavana psykiatrina sekä vuodesta 1965 Tukholman vankilalääkärinä.
Vuonna 1965 Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus asetti asiantuntijakomitean tutkimaan huumetilannetta lehdistössä leviävien hasiksen käyttöä käsittelevien skandaaliuutisten herättäessä suuren yleisön huolen. Neljän vuoden työskentelyn ja neljän raportin jälkeen komitean mukaan alkoholin käyttö on yhä suurempi ja vakavampi huolenaihe, mutta huumetilanteessa oli muutaman vuoden aikana tapahtunut nopea muutos ja jotakin pitäisi tehdä.
Unilääkkeiden ja amfetamiinin väärinkäyttö vaati komitean mukaan poliittista toimintaa. Kannabiksen käyttö oli rajoittunut jazz- ja muusikkopiireihin, mutta 1960-luvun puolivälistä saakka sen käyttö oli alkanut leviämään nuorten ja koululaisten keskuudessa. Samaan aikaan nuoriso radikalisoitui ja sukupolvien välit kärjistyivät.
Vuonna 1968 hallitus esitteli kymmenkohtaisen toimintaohjelman, jonka myötä perustettiin yhteistoimintaorganisaatio huumeiden väärinkäyttöä vastaan. Vuonna 1969 komitea antoi loppulausuntonaan arvion, ettei kannabista pidä valvoa erillisellä lainsäädännöllä.
Bejerot onnistui mobilisoimaan Ruotsin yhteiskunnan ennennäkemättömällä tavalla huumeita vastaan. Tärkeä tekijä tässä oli liittoutuminen Ruotsin poliisiylijohdon kanssa. Vuonna 1965 Ruotsissa yhdistettiin siihen saakka kunnallinen poliisitoimi valtakunnalliseksi poliisiksi, jonka 13 000 virkamiehen päämaja oli Tukholmassa. Poliisin ylijohtajaksi nimitetty Carl Persson oli Bejerotin ystävä, ja hän antoi ystävälleen tehtäväksi poliisien huumekoulutuksen. Suomen huumepoliisin perustaja ja Helsingin huumepoliisin pitkäaikainen johtaja Torsti Koskinen kertoo vuonna 1997 ilmestyneessä elämänkerrallisessa teoksessaan “Helsingin huumeet 1966 – 1996” olleensa Bejerotin opissa Tukholmassa ensimmäisenä suomalaisena poliisina 1960-luvun lopussa. Näin suoraan ruotsalaisen huumeopit saavuttivat Suomen.
Bejerotin tilaisuus koitti vuoden 1976 parlamenttivaaleissa, jossa oikeistopuolueet voittivat ja muodostivat porvarihallituksen ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Ruotsissa saatiin yleinen äänioikeus. Vuonna 1978 Ruotsin eduskunta hyväksyi päätöslauselman, joka viitoitti huumepolitiikan aina nykypäiviin: “Huumeiden väärinkäyttöä ei tulla koskaan hyväksymään osaksi kulttuuriamme”.
Nils Bejerot ja hänen opetuslapsensa ymmärsivät käytetyn terminologian merkityksen. Knark on ruotsin kielessä hyvin tunnepitoisesti latautunut termi, latautuneempi kuin narkotika, aivan kuten siitä johdettu knarkare on latautuneempi kuin narkoman tai drog användare. Stoppa knarket ! kuului ruotsalainen sotahuuto huumeita ja varsinkin kannabista vastaan.
Nils Bejerot ymmärsi myös yhteiskunnallisen järjestäytymisen ja verkostoitumisen tärkeyden oman ideologiansa levittämiseksi. Keskeisiä järjestöjä ovat Bejerotin vuonna 1969 perustama Riksförbundet Narkotikafritt Samhälle, RNS, vuonna 1982 perustettu Svenska Carnegie Institut ylläpitämään Nils Bejerotin muistoa ja elämäntyötä sekä vuonna 1987 perustettu vaikutusvaltainen huumepoliisien yhdistys Svenska Narkotikapolisföreningen, SNPF. Kansainväliseen vaikuttamiseen perustettiin myöhemmin European Cities Against Drugs, ECAD, sekä World Federation Against Drugs, WFAD.
Mobilisering mot narkotika
RNS alkoi vuonna 1983 kampanjoimaan käytön kriminalisoinnin puolesta. Sosiaalidemokraattinen puolue oli voittanut vaalit edellisvuonna, ja koska kaikilla poliittisilla puolueilla piti olla jotakin sanottavaa huumeista, lupasi se ”puhdistaa talon huumeista”.
Osa luvattua suursiivousta oli huumekomitean asettaminen, mutta RNS:n, oikeisto-opposition ja poliisin suureksi pettymykseksi komitea ei suositellut käytön kriminalisointia. Tämä päätyi myös hallituksen kannaksi, ja päätöstä perusteltiin kolmella argumentilla:
1. Käytön kriminalisointi on vastoin nykyaikaista oikeuskäsitystä, koska teko kohdistuu vain henkilöön itseensä.
2. Käytön kriminalisoinnin valvonta vie paljon yhteiskunnan resursseja sekä poliisin työaikaa. Käytön todistamiseen tarvittavat virtsa- ja verinäytteet luo poliisille kestämättömän tilanteen, jossa he ”tulevat kaahlaamaan virtsassa”. Toimenpide loukkaa tarpeettomasti ihmisten yksityisyyttä hyvin vähäisen rikoksen takia.
3. Käytön kriminalisointi vaikeuttaa huume- ja päihdehoitoon hakeutumista, jos ihmiset leimataan rikollisiksi.
Hyvä esimerkki RNS:n toiminnasta on Sifo-mielipidemittaus vuonna 1984, jonka mukaan 95% ruotsalaisista oli sitä mieltä, että huumeiden käytöstä pitää rangaista. Tämä tulos perustui seuraavaan kysymykseen:
“Seuraavaksi esitetään muutama kysymys huumeista. Oletetaan, että ryhmä nuoria istuskelee ja polttaa hasista piipulla, joka kiertää ringissä. Onko tämä laitonta vai sallittua lain mukaan? Tämä on sallittua. Sen sijaan onko kiellettyä pitää hallussaan hasista ja tarjota muille? Tällä hetkellä on sallittua käyttää huumeita, mutta kaikki muu huumeiden käsittely, jollei se ole lääketieteellisesti perusteltua, on kiellettyä. Oletko sitä mieltä, että kaikki huumeiden käsittely, mikä ei ole lääketieteellisesti perusteltua, tulee olla kiellettyä, vai oletko sitä mieltä, että huumeiden käyttö saa olla sallittua, kuten nyt on?”
Kysymyksessä kytketään nuorten kannabiskokeilut koko huumeongelmaan vähintäänkin johdattelevasti.
RNS:n kriminalisointikampanja huipentui joulukuussa 1984, jolloin se yhteistyössä vanhempien yhdistyksen Föräldraföreningen mot narkotika, FMN, luovutti hallitukselle 450 000 nimeä käsittävän adressin käytön kriminalisoinnin puolesta.
1980-luvulla kaikki poliittiset puolueet lähtivät mukaan sosiaaliseen paniikkiin huumeettoman kansankodin puolesta. Käytön kriminalisointi säädettiin laissa vuonna 1988. Tätä pidettiin kuitenkin riittämättömänä, koska siitä voitiin langettaa vain sakkorangaistus, eikä poliisilla ollut oikeutta tutkia henkilöä lain perusteella, ja näin ollen käytöstä ei jaettu rangaistuksia juuri lainkaan.
Vuonna 1993 käytön kriminalisointia ankaroitettiin säätämällä se rangaistavaksi kuuden kuukauden vankeudella. Tämä oikeutti poliisin vaatimaan ihmisiltä virtsakokeita käytön toteamiseksi, mistä tuli huumeiden vastaisen sodan kulmakivi.
Vuonna 2001 ilmestynyt hallituksen huumekomitean raportti antoi ymmärtää, että asiat eivät ole aivan niin hyvin kuin mitä ulospäin on esitelty. Joko todetut tosiasiat pitää hyväksyä ja tehdä jotakin uutta – tai sitten täytyy laittaa lisää resursseja huumeiden vastaiseen työhön. Vastaus tähän oli perinteinen: hallitus perusti 300 miljoonalla kruunulla (30 miljoonaa €) kampanjatoimiston Mobilisering mot Narkotika, jonka johtajaa Björn Friesiä kutsuttiin valtion “huumekenraaliksi”. “Mobben” pyöritti vuosina 2003 – 2007 huumeiden vastaista kampanjaa iskulauseenaan “Knark är bajs”, “Huumeet on paskaa”.
Drug Free World – We Can Do It !
Ruotsalaiset ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän kannabispolitiikkansa on malli muulle maailmalle.
Ruotsalaisen huumepolitiikan viennin huipentuma koettiin New Yorkissa vuonna 1998 järjestetyssä YK:n yleiskokouksessa, joka hyväksyi huumeohjelman Drug Free World – We Can Do It !, jonka tavoitteena oli lopettaa huumekasvien kasvatus, kauppa ja käyttö kymmenessä vuodessa. Ruotsalaiset huumehaukat olivat kulisseissa kaapanneet kokouksen oman ohjelmansa ajamiseen. Kampanjan kruunasi kuningatar Silvian yleiskokoukselle pitämä tunnepitoinen puhe, kuinka hän kolmen lapsen äitinä välittää lapsista ja nuorista.
Ruotsin sosiaaliministeriö tuotti kokousta varten raportin “A Preventive Strategy – Swedish drug policy in the 1990’s”, joka esitteli ruotsalaisen huumepolitiikan menestystarinana. Raportissa myönnettiin, että huumeiden käyttäjien määrä oli vahvassa kasvussa, mutta tämä selitettiin kansainvälisellä kehityksellä. Raportissa kuitenkin sivuutettiin se, että myös aikaisemmin koettu huumekokeilujen väheneminen voitaisiin selittää muilla tekijöillä kuin ruotsalaisen huumepolitiikan erityisellä kyvyllä torjua huumeita.
YK:n kokouksen ensimmäisenä päivänä New York Times julkaisi etusivullaan 500:n tutkijan, asiantuntijan ja huippupoliitikon allekirjoittaman avoimen kirjeen YK:n pääsihteerille Kofi Annanille kehottaen häntä luopumaan kansainvälisestä huumesodasta. Sen allekirjoittajien joukossa oli myös 12 ruotsalaista mm. sosiaalihallituksen entinen pääjohtaja Claes Österdahl, Dagens Nyheterin entinen päätoimittaja Olof Lagercrantz, rikosoikeuden professori Per Ole Träskman sekä tutkijat Henrik Tham, Ted Goldber ja Leif Lenke.
Ruotsalaisissa tiedotusvälineissä ei julkaistu kirjeen sisältöä, vaan sen allekirjoittajat leimattiin ”huumeliberaaleiksi” ja heidän väitettiin haluavan huumeet laillisiksi, vaikka sellaista ei kirjeessä esitetty. Uutisoinnissa hyökättiin erityisesti hankkeen rahoittajaa, multimiljardööriä George Sorosta vastaan.
Myös kuningatar Silvia kommentoi kirjettä mediassa. Hän piti ”huumeliberalismia” vaarallisena tienä, ja erityisesti hän varoitti ”marihuanasta”, koska se ”avaa ovet muiden huumeiden käyttöön”.
Sen sijaan allekirjoittajia ei haastateltu. He julkaisivat kuukausi myöhemmin vastineensa otsikolla ”Kukaan ei vaadi kokaiinia Konsumiin”. Vasta tällöin kirjeen sisältö julkaistiin muutamissa sanomalehdissä.
ECAD:n nousu ja tuho
Ruotsi liittyi vuonna 1995 Euroopan unioniin. Lähentyminen eurooppalaisiin valtioihin tuotti huumepoliittisia ongelmia erilaisten lähestymistapojen takia. Tämä koski erityisesti Hollantia, joka kannabiskahviloiden sallimisen lisäksi harjoitti haittoja vähentäviä toimenpiteitä kuten neulojenvaihtoa ja käyttöhuoneita, ja ylipäänsä edusti ihmisoikeuksia kunnioittavaa suhtautumista huumeiden käyttäjiin päinvastoin kuin Ruotsi.
ECAD perustettiin vuonna 1994 vastavetona useiden eurooppalaisten suurkaupunkien (Frankfurtin lisäksi mm. Hampuri, Zurich ja Amsterdam) vuonna 1990 allekirjoittamalle Frankfurt resolution nimellä kulkevalle huumepoliittiselle sopimukselle, jolla kaupungit irtisanoutuivat kriminaalivalvontaan perustuvasta huumepolitiikasta.
Vuonna 1995 ECAD:n pääsihteeri Åke Setreus perusteli järjestön toimintaa Bejerotin hengessä nostamalla esille Kiinan esimerkin, kuinka siellä vuoden 1949 vallankumouksen jälkeen onnistuttiin lopettamaan huumeiden käyttö “sulkemalla prostituoidut ja narkomaanit hoidollisiin työleireihin”.
ECAD:lla oli toimintasuunnitelma koko EU:n saamiseksi huumeettomaksi vuoteen 2012 mennessä. Setreus vastasi kyselyihin tavoitteen realistisuudesta:
”Hollannin politiikot varmaankin tekevät pilaa suunnitelmistamme, pitävät siitä tyypillisen ruotsalaisena, mutta monet tulevat pitämään siitä. Ruotsi on huumeasioissa suurvalta, ja tämän vastuun me kannamme”.
ECAD on käytännössä Tukholmasta johdettu huumepoliittinen pyramidihuijaus, jossa kaupungit joutuvat maksamaan korkeita jäsenmaksuja. Budapest erosi järjestöstä vuonna 2010 perusteluna kallis jäsenmaksu, jolle ei saanut mitään vastinetta. Kaupungin edustajat joutuivat jäsenmaksun lisäksi maksamaan korkeita konferenssien osallistumismaksuja sekä maksamaan matkakulunsa.
Helsinki liittyi ECAD:iin ensimmäisten 20:n kaupungin joukossa. Vuonna 2011 kaupunginvaltuutettu Kimmo Helistö esitti eroamista sillä perusteella, että ECAD:n ajama kieltolakipolitiikka ei ole yhtenevä Suomessa yleistyvän haittoja vähentävän politiikan kanssa eikä korkea jäsenmaksu anna mitään vastinetta. Tästä kieltäydyttiin tuolloin sillä perusteella, että ”Suomen huumausainepolitiikan periaatteet ovat pääsääntöisesti sopusoinnussa ECAD-järjestön periaatteiden kanssa”.
Vuonna 2018 Helsingin kaupunki erosi järjestöstä perusteluna se, että ”Myös Tukholman kaupunki on irrottautunut jo aiemmin verkoston toiminnasta”. ECAD:n edustama kriminaalivalvontaa korostava huumepolitiikka on jäämässä marginaliin, ja sen sanomaa kuunnellaan enää lähinnä Turkissa ja Venäjällä.
Ruotsalaiset huumehaukat perustivat WFAD:n vuonna 2009 yhteistyössä Yhdysvaltojen huumesodan veteraanien kanssa. Yksi heistä on Robert DuPont, jonka elämänura on keskittynyt huumetestaamisen ympärille, mikä voisi selittää ruotsalaisen intohimon ko. lajiin. WFAD:lla on ollut samanlainen kehityksen kaari kuin ECAD:lla.
Kansainvälinen menestystarina
Ruotsin huumepolitiikan etevämmyydelle saatiin vakuuttava todiste YK:n huumetoimiston, UNODC, vuonna 2007 julkaisemassa raportissa “Sweden’s successfull drug policy: a review of the evidence”. Raportin tarkoitus oli osoittaa, että kriminaalivalvonnalla voidaan vaikuttaa huumeiden käytön yleisyyteen esimerkkinä kannabiksen alhainen käytön taso nuorten keskuudessa.
Raportissa todetaan, että 1980-luvun lopussa ruotsalaisten nuorten kannabiskokeilut olivat ennätysalhaisella tasolla. Tämä oli osoitus siitä, että huumeeton yhteiskunta ei ole pelkkä utopia vaan saavutettavissa oleva tavoite. 1990-luvulla huumepolitiikkaa ankaroitettiin, mutta tulokset olivat päinvastaiset. Huumeiden hinnat laskivat, kaikkien huumeiden käyttö yleistyi ja huumekuolemat kaksinkertaistuivat kymmenessä vuodessa. Raportin mukaan tämä ei ollutkaan enää huumepolitiikan syytä, vaan johtui muista syistä kuten lisääntynyt työttömyys, hyvinvointipalvelujen leikkaaminen mukaan lukien päihdehoito sekä tuloerojen kasvu. Tämä on sinällään järkevää analyysia, mutta miksi se ei pätenyt 1980-luvun kehitykseen?
Ruotsi on UNODC:n suurin rahoittaja, ja raportin sisältö perustui kansanterveyslaitoksen laatimiin, Folkhälsoinstitutet, Ruotsin huumepolitiikkaa kehuviin vientiesitteisiin. UNODC:n raportti salli poliitikkojen sulkea silmänsä oikeilta ongelmilta, koska se vahvisti uskoa siihen, että kehitys on oikealla uralla – koska nuorten kannabiskokeilut ovat eurooppalaisittain alhaisella tasolla!
Ruotsalaisten poliitikkojen itseaiheutettu tietämättömyys nousi kansainväliseen uutisvirtaan, kun vuonna 2014 Coloradon kannabiskauppojen aukaisemisen jälkeen pilalehti Daily Currant julkaisi perinteisen näköisen huumekohu-uutisen, jonka mukaan ensimmäisenä päivänä olisi kuollut jo 37 ihmistä kannabiksen yliannokseen. Ruotsin oikeusministeri Beatrice Ask kiirehti kommentoimaan sitä omassa Facebook-profiilissaan:
”Tyhmää ja surullista. Ensimmäinen tekemäni aloite puolueemme nuorisojärjestössä oli nimeltään ”Krossa knarket”, murskaa huumeet. Tässä asiassa käsitykseni ei ole muuttunut lainkaan”.
Kommentti aiheutti suurta hilpeyttä Yhdysvalloissa, ja levisi myös Suomessa uutisvirtaan.
Huumeliberaalit
Huumeliberaaliksi tai laillistajaksi nimittely on tehokkaasti ehkäissyt kritiikin esittämistä vuosikymmenien ajan. Tällä strategialla ei ole tarvinnut mennä asiakysymyksiin. Inhosta ja syrjinnästä huolimatta Ruotsissa ja Suomessa on esiintynyt myös korkean tason huumepoliittista toisinajattelua.
Johan Wicklén nostaa Ruotsista esille Etelä-Ruotsin poliisipiirin järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen osaston johtajan Mats Karlssonin. Vuonna 2021 hän antoi Sydsvenskan lehdelle haastattelun, jossa hän toteaa ruotsalaisen huumepolitiikan epäonnistuneen eikä aiheesta pystytä edes keskustelemaan rakentavasti, koska aiheesta on tehty niin vahva tabu. Ruotsin yksipuolinen keskittyminen ihmisten syyttämiseen ja sortamiseen ”maksaa enemmän kuin maistuu” eli on tehotonta käytettyihin resursseihin verrattuna. Hänen mielestään esimerkiksi kannabiksen käyttäjien rankaiseminen tulisi lopettaa.
Ruotsalainen Amir Englund on Lontoossa sijaitsevan Kings Collegen kansainvälisesti tunnustettu kannabistutkija. Hän on tutkimuksillaan asettanut kyseenalaiseksi ruotsalaisten huumepolitiikan lempilapsen eli skitsofrenia-väitteen. Vuonna 1987 arvovaltaisessa The Lancet lehdessä julkaistua ruotsalaisiin asevelvollisiin perustuvaa tutkimusta pidetään todisteena siitä, että kannabiksen käyttö aiheuttaa skitsofreniaa. Tämä synnytti oman tutkimushaaransa, joka on vuosikymmeniä yrittänyt todistella väitettä oikeaksi. Englundin mukaan pitää erottaa toisistaan psyykiset sairaudet ja kannabiksen akuutit sivuvaikutukset varsinkin suurista annoksista, jotka haihtuvat parissa tunnissa. Maailman etevimmät tutkijat eivät edelleenkään pysty vastaamaan siihen, että aiheuttaako kannabis skitsofreniaa vai ei. Tietäisimme asiasta enemmän ilman kieltolakia, arvioi Englund.
Rikkaan ja vaikutusvaltaisen Bonnier suvun jälkeläinen David Bonnier johtaa kannabisalan sijoitusyhtiötä Enexis AB, jossa luotetaan kannabiksen laillistamisen leviävän Euroopassa, myös Ruotsissa.
Suomessa THL:n johtaja Mika Salminen tuli elokuun alussa julkisuuteen julkaisemalla kannanoton ”Suomen huumepolitiikka kaipaa merkittävää uudistamista – huumekuolemien määrä on osoitus yhteiskunnan epäonnistumisesta”. Kannanotto sai laajaa julkisuutta, ja oli jatkoa THL:n tutkijoiden esittämälle kritiikille suomalaisen huumepolitiikan näköalattomuudelle, nollavisiolle.
Ruotsin huumepolitiikan opetuksia
Vaikka Ruotsissa käytetään vähemmän huumeita kuin Euroopassa keskimäärin, niin siellä poliisi paljastaa väestömäärään suhteutettuna eniten huumerikoksia. Suurin osa näistä, 84 %, on pikkurikoksia. Vuonna 2008 rikoksia oli liki 80 000 ja vuonna 2020 124 044, mikä on 60 % kasvua 12 vuodessa, ja vuodesta 2000 kasvua on peräti 240 %. Vuonna 2020 poliisi otti yli 40 000 virtsakoetta. Näistä 23 % oli negatiivisia, mutta positiivisista 70 %:ssa löytyi kannabista.
Poliisi priorisoi vähäisiä huumerikoksia, koska niistä saa yhtä paljon suorituspisteitä kuin muista rikoksista, ja huumepoliisin työ koetaan hauskana verrattuna muuhun poliisitoimeen.
Wicklénin kirja havainnollistaa sen Ruotsin yhteiskunnallisen kokeilun tuottaman tuloksen, ettei nuorten kannabiskokeiluilla ole yhteyttä huumeongelmiin ja huumekuolemiin. Kriminaalivalvonnan vaikutus nuorten kannabiskokeilujen yleisyyteen on olematon, mutta sillä on suuri vaikutus päihdeongelmaisten asemaan yhteiskunnassa.
Sen sijaan usko porttiteoriaan on aiheuttanut valtavasti vahinkoa. Johan Wicklén kirjaa vahingoista ensimmäiseksi materiaaliset tappiot: kiellon ylläpitäminen vie tavattoman paljon poliisin, tullin ja oikeuslaitoksen resursseja, jotka oltaisiin voitu suunnata paljon vahingollisemman rikollisuuden torjuntaan.
Merkittävä yhteiskunnallinen tappio on ihmis- ja kansalaisoikeuksien rajoittaminen huumesodan nimissä. Poliisille on huumesodan nimissä annettu vuosikymmenien mittaan yhä lisää erityisvaltuuksia vakoiluun ja valvontaan. Huumesodan nimissä on rajoitettu myös henkilön itsemääräämisoikeutta, mikä Ruotsissa tarkoittaa ihmisten pakottamista huumetesteihin jopa suoraan kadulta.
Kieltolaki on järjestäytyneen rikollisuuden paras ystävä. Järjestäytynyt huumerikollisuus sijoittaa suuria huumevoittojaan muuhun rikollisuuteen ja lailliseen liiketoimintaan, mikä murentaa yhteiskunnan perustaa.
Kieltolain aiheuttama merkittävä haitta on myös ihmisten leimaaminen. Tällä on yritetty tehdä huumeiden käyttö vaikeaksi, mutta ihmiset, jotka tarvisisivat hoitoa, on leimattu rikollisiksi, epäinhimillistetty ja heiltä on kielletty hoitomahdollisuus.
Ruotsissa jengiväkivalta ja räjähdykset liittyvät usein huumemarkkinoiden reviiritaisteluihin. Wicklénin haastattelemat myyjät ja käyttäjät kertovat, kuinka huumekauppa tarjosi yhteiskunnasta vieraantuneille ja syrjäytyneille ruotsalaisille tien vaurastumiseen ja sosiaaliseen arvostukseen. Väkivallan käyttäminen aseman pönkittämiseen on johtanut väkivallan kierteeseen samalla kun huumehierarkian yläpäässä kerätään suuria voittoja, pestään rahaa ja sijoitetaan sitä lailliseen liiketoimintaan.
Kuningashuone symboloi sitä, kuinka jyrkästi jakautunut luokkayhteiskunta Ruotsi on. Huumekauppa on järjestäytynyt samalla mallilla kuin koko ruotsalainen yhteiskunta: huipulla ruotsalaiset pomot keräävät voitot ja järjestelevät isoja kauppoja. Alatasolla maahanmuuttajataustaiset nuoret, yleensä reilusti alaikäiset, hoitavat nettikaupan kuriirihommia, katukauppaa ja kilpailevien jengien jäsenten palkkamurhia. Nuorena saatu rikosrekisterimerkintä ehkäisee kehityksen pitkin yhteiskunnan hyväksymiä reittejä.
Onko kielto sen arvoinen ?
Ovatko saavutetut tulokset näiden haittojen arvoisia ? Tätä me emme voi tietää, koska Ruotsin ja Suomen valtiot kieltäytyvät edes selvittämästä huumepolitiikan tuloksia ja kustannuksia. Käytön rankaiseminen on molemmissa maissa niin pyhä asia poliitikoille, että jopa keskusteleminen aiheesta on vaikeaa.
Ruotsissa käynnistettiin tänä vuonna useiden asiantuntijatahojen vaatima selvitys huumepolitiikasta, mutta asiasta vastaava ministeri kielsi selvittämästä käytön kieltämisen perusteita ja saavutettuja tuloksia.
Poliittiset puolueet ovat kietoutuneet valheiden, propagandan ja oman edun tavoittelun verkkoon, jonka sumussa ei enää erota faktaa väitteestä. Tämä on tuttua myös suomalaisessa huumekeskustelussa, jossa huumemyönteisyydellä syyttäminen ja huumeiden käytöllä vihjaaminen tukahduttaa kriittisen keskustelun.
Tämä on johtanut tietämättömyyteen koko ongelman mittakaavasta. Ruotsissa on arvioitu, että maahan tuotaisiin vuodessa 15 – 30 tonnia huumeita. Arvio perustuu oletukseen, että poliisi ja tulli takavarikoi 10 % – 20 % kaikesta laittomilla markkinoilla liikkuvasta kannabiksesta. Vuosina 2016 – 2020 tulli ja poliisi takavarikoivat noin 4,2 tonnia kannabista vuosittain, mistä 70 % oli hasista. Tämän perusteella ruotsalaisten kannabismarkkinoiden arvo olisi 1,5 – 4 miljardia kruunua, 150 – 400 miljoonaa € vuodessa.
Yhdysvaltojen liittovaltion poliisi, FBI, sai vuonna 2020 kaapattua miljoonia tekstiviestejä järjestäytyneen rikollisuuden toiminnasta koskien mm. kansainvälistä laitonta huumekauppaa. Tämä johti laajoihin pidätykseen ja takavarikoihin myös Ruotsissa ja Suomessa.
Ruotsissa tämä tarjosi huumetutkijoille tilaisuuden selvittää huumekaupan rakennetta ja kokoa. Örebron yliopisto julkaisi viime vuonna raportin ”Lärdomar av Encrochat”, jonka mukaan Ruotsiin tuodaan huumeita 100 – 150 tonnia vuodessa. Tämä havainnollistaa tietoaukkoja Ruotsin huumetilanteesta. Suomessa ei ole edes toteutettu vastaavaa tutkimusta.
Hyvä vihollinen
Nils Christie ja Kettil Bruun toivat 1980-luvulla huumekeskusteluun käsitteen hyvä vihollinen, millä he viittaavat siihen, että huumausaineiden aiheuttamaa uhkakuvaa voidaan liioitella ilman kritiikkiä niin kauan kuin riittävän iso osa väestöstä on ongelman määrittelyn takana.
Taistelussa hyvää vihollista vastaan pitää saavuttaa osavoittoja ja edistystä, mutta samalla pitää muistuttaa, että mahtava ja ovela vihollinen voi lyödä takaisin. Hyvä vihollinen on kuolematon, jotta sen torjuntaan voidaan aina vaatia lisää resursseja ja toimenpiteitä.
Miksi sitten poliisi vapaaehtoisesti luopuisi edes osasta huumeiden vastaista taisteluaan ?
Ruotsissa toteutettu huumeettoman yhteiskunnan kokeilu osoittaa, että kriminaalivalvonnalla on vain marginaalinen vaikutus nuorten kannabiskokeiluihin ja huumepoliisi on väärä työkalu päihdeongelmien ja huumekuolemien ehkäisyssä ja hoidossa.
Lähde:
Johan Wicklén: Vi ger oss aldrig. Falun 2022.
Magnus Linton: Knark. En Svensk historia. Falun 2015.
Amir Englund: mikään tutkimus ei osoita, että kannabiksen käyttöön voisi kuolla
Ympäristöpuolueen kansanedustaja Anders Schröder halusi keskustella eduskunnassa kannabiksesta, ja siitä seurasi potkut
Kannabiksen kieltäminen oli suuri virhe
